Ilona Kemppainen

Uusi blogi uudessa osoitteessa

2011-04-13T00:22:00.000+03:00

Kadonneita: kypäräpappi

2011-04-05T11:58:00.014+03:00

Muistattehan takavuosien pilapiirrokset, joissa Kari Suomalainen kuvasi maamme puolueita erilaisin, tunnistettavin hahmoin? Maalaisliitto/Keskusta oli pulska isäntämies ja Ruåtsalainen kansanpuolue pikkuinen herrasmies. Kokoomusta kuvasi tuhti kypäräpappi. Hahmo viittasi puolueen isänmaallis-uskonnolliseen taustaan. (Googlen kuvahaun perusteella Suomalainen muistetaan erityisesti uransa loppuvuosien avoimen rasistisista pilapiirroksista. Varhemmin hän oli usein jopa hauska.)------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------ Millä tavoin tuo kypäräpapin hahmo kuvaa nykyistä Kokoomusta? Eipä juuri mitenkään. Kristillisyydestä jokainen pipliansa lukenut tietää, että sen perusta on vasemmistolaiseksi luokiteltavissa arvoissa. Jeesus ei koskaan sanonut, että rikkaille kannattaa antaa enemmän siltä varalta, että he hövelillä päällä ollessaan heittäisivät almun tai pari muillekin. Samoin Jeesus ei sanonut, että ihmiset ovat eriarvoisia syntyperän tai kotitaustan mukaan. Sen sijaan Jeesus hengasi "huorien, varkaiden ja muun paskasakin" kanssa oikein mielellään. Tämä tiedoksi myös "kristillis""demokraateille".------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Se siis kristillisyydestä. Isänmaallisuuskin on kovasti muuttanut muotoaan viime vuosina. Se tapasi olla jonkinasteista maanpuolustushenkisyyttä ja suomalaisuuden korostamista. Nykyään sen tuntuu tarkoittavan loputonta hinkua NATO:on ja ylikansallisten firmojen ja pimeän työvoiman auttamista suomalaisille markkinoille.------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Kaikille tämä ei tunnu olevan Kokoomuksessakaan selvää. Puolueen nuorisojärjestön puheenjohtaja Wille Rydman on esimerkiksi kysellyt ainakin Facebookissa pääkaupunkiseudun reserviläisten ampumaharjoitusmahdollisuuksien perään. Kuvitteleeko Rydman todella, että KUN Suomi liittyy NATO:on ja KUN Suomeen tulee ammattiarmeija, reserviläiset paljon kiinnostavat ketään?------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Sama tyyppi on koettanut linkittää sotaveteraanikeräyksen omaan vaalikampanjaansa. Miten asiat liittyvät toisiinsa on epäselvää. Hyvinvointivaltio oli se todellinen veteraanien perintö, toisen maailmansodan tuottaman yhtenäisen Suomen ponnistus koko kansakunnan elintason kohottamiseksi, lahjakkuusreservien saamiseksi koulutielle ja yleensä Suomen muokkaamiseksi länsieurooppalaiseksi sivistysvaltioksi. Kelle hyvinvointivaltio on edelleen tärkeä, hän on omaksunut veteraanipolven arvot. Taitaa tämä jengi vain nykyisin löytyä enemmälti vasemmalta - taas.----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole sen kummemmin mollata yhtä ehdokasta - hän osaa sen ihan itse. Sen sijaan pyydän jokaista oikeasti miettimään, vaikkapa vaalikoneiden avulla, edustaako jokin puolue juuri sinun todellisia arvojasi. Vaikka sanoisit äänestäväsi ihmistä, eduskunnassa on aika napakka ryhmäkuri useimmiten ja varsinkin jos puolueessa on vaikutusvaltainen puheenjohtaja, omaa ajattelua ei takuulla pahemmin sallita.------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Kari Suomalainen luultavasti nauraa pilvenlongallaan koko touhulle, mutta kypäräpapin eräs esikuva, kansanedustaja ja sankarivainaja Väinö Havas luultavimmin pyörii haudassaan että kolina käy.

Naiset kiekkoyleisössä

2011-04-03T10:51:00.003+03:00

Tällä kaudella minulla on ollut ilo ja kunnia olla seuraamassa muutamaa Helsingin IFK:n jääkiekkojoukkueen kotiottelua. Viimeisintä näkemääni ottelua Hifki ei edes hävinnyt, joten harrastus voinee jatkua. ---------- (Pahoittelen kappaleenvaihtojen puuttumista, vika on sivustossa eikä minussa.) Jääkiekon seuraaminen katsomosta käsin on antropologisesti äärimmäisen kiinnostavaa. Kanssakatsojat ovat moninainen joukko, ja hallissa pyörimisen motiivit vaihtelevat. Joillekin erätaukojen tarjoilu on keskeistä, toisille tuttujen tapaaminen. Vaikka lätkäyleisöä pidetään usein luiskaotsaisina idiootteina, tunnelma on ollut melko rauhallinen. Kotijoukkueen oletettu herraskaisuus ei yleisössä juuri näy, ruotsia kyllä kuulee paljon. Kauniisti sanottuna yhteiskunnan eri kerrostumat ovat tasaisesti esillä. ---------- Sukupuolijakauma on luonnollisesti miesvoittoinen. Naisiakin kuitenkin on paljon, ja he vasta mielenkiintoista joukkoa ovatkin. Perusmalli lienee pelipaidassa otteluun tuleva ikuisfani, oli hän sitten faniklubin huudattaja tai ihan omin päin matseissa kävijä. Mies on monesti mukana - mikään "tyttöjen juttu" jääkiekko ei tunnu aikuisiällä olevan. Sama vika kuin aina: työ ja lapset. ----------- Kiehtovaa on keski-ikäisten jakkupukunaisten suuri osuus naisyleisöstä. (Tähän ryhmään kai kuulun itsekin.) Eikä tämä vielä mitään, mutta jääkiekon suhteen nämä naiset tuntuvat monesti olevan asiantuntevampia ja kiihkeämpiä kuin seuralaisensa. Selostusta ja vastapuolen pelaajien ja tuomarien haukkumista tulee siihen tahtiin että keskivertomies ei samaan puhenopeuteen pääse koskaan. (Sukupuolistereotypia jonka havainnointi on vahvistanut.) ---------- Eilisessä ottelussa saimme paikat Rauman Lukon fanikatsomoa alemmalta riviltä. Tulipahan seurattua kiekkofanin psyykeä oikein tosissaan. Mukavia juttelimme, vaikka järjestyshenkilöitä selvästi arvelutti, mihin kommunikaatio johtaa. Olisihan siitä erään rouvan kanssa saanut kähinän aikaiseksi, mutta ei raaskinut häviäjiä kiusata. ---------- Naiset näet päästelevät suustaan välillä sellaista tavaraa, että miehiltä sitä harvoin kuulee. Ehkä siksi, että heillä ei fyysisen väkivallan uhka ole samalla tavoin läsnä? Vai tuntuuko jääkiekko jostain syystä vakavammalta asialta, koska se ei ole sukupuolelle tyypillinen harrastus? ---------- Työn puolesta tulevat mieleen sota-ajan nuoret naiset, jotka häpesivät sitä, että ovat tyttöjä. Johtiko tämä sitten siihen, että noina vuosina Kotiliesi intoili Kolmannen valtakunnan yhteiskunnallisista saavutuksista huomattavasti Suomen Kuvalehteä enemmän. Matsiseurani muisteli, että Neuvostoliiton naissotilaat olivat kaikkein pelätyimpiä ja julmimpia. Saattaa olla - aika verenhimoista tavaraa suomalaisiltakin naisilta ilmestyi aikanaan. ---------- Sukupuoli lienee meissä niin syvällä, että kun teemme "väärän" sukupuolen asioita, vedämme sen täysin överiksi. En ole transseksuaalisuuden asiantuntija, mutta joskus on tullut hieman yliampuva vaikutelma siitäkin. ---------- Olemmeko me naispuoliset lätkäfanit siis transuja? Ehkei sentään. Jokainen tavallaan. Minusta hauskinta on nimenomaan sulautua joukkoon, kommentoida hiljalleen ja ottaa osaa tunnelmaan. Yliopistofeministille koko sirkus on joko täysin etäännytetty tutkimuskohde tai sitten jotain, mihin osallistutaan sen omilla ehdoilla. (Käyn minä keikoilla kuuntelemassa sankariheviäkin, se vasta hauskaa on.) ---------- Ai miten olisin saanut aikaan kähinän sen siistin pankkivirkailijan tyyppisen raumalaisrouvan kanssa? No katsos kun hän marmatti hifkiläisten kannustustavasta, että kyllä ne kärpäset taas kuolee vai hyttysiäkö ne tappaa. Kolmannen erän lopussa ei meinannut jaksaa kuunnella, mutta jätin sanomatta, että meillä Helsingissä niitä sanotaan aplodeiksi.

Suomalaisen kuolemantutkimuksen seura - Föreningen för finländsk dödsforskning - Finnish Death Studies Association

2011-03-30T09:29:00.007+03:00

To all our colleagues around the world :-) On Monday, March 28th the Finnish Death Studies Association - Suomalaisen kuolemantutkimuksen seura in Finnish, Föreningen för finländsk dödsforskning in Swedish - was founded. A small group was present but about 20 people have approached us about membership. At this point the most visible activity we will be having is the blog: http://kuolemantutkimus.wordpress.com/ Most of the material will be in Finnish or Swedish, but information on most dramatic developments will also be given in English. You'll find the members of the executive committee on the website. The importance of an association is bringing people together. Death studies is a truly multidisciplinary field and it must be so. Many academics and professionals feel quite alone in their own institutions and seem to "invent the wheel over and over again". This has been the case at least in Finland, which has not been made easier by thin international connections. We want to change this, permanently.

Romanian konferenssin jatkotoiminto

2011-02-25T11:08:00.001+02:00

... eli "conference proceedings" ilmestyy pian ja on netissäkin. Suosittelen tuon indeksin tavaamista niillekin, jotka eivät jaksa hankkiutua tilaan jossa pääsisivät lukemaan itse papereita. Yhtenä kirjoittajista saan tuon julkaisun aikanaan itselleni ja teksteisin voi tutustua ainakin minun kauttani. Tuolla oli meinaan todella monta kiinnostavaa paperia!

Järjestävät saman homman siis syys-lokakuun vaihteessa ja yrittävät jälleen toimia niin, että tulijoiden tarvitsisi maksaa vain matkansa. Reitti Helsinki-Budapest-Cluj Napoca-Alba Iulia (viimeinen osa henkilöautolla keskellä yötä pitkin romanialaisia vaihtelevankuntoisia teitä) ei ehkä ole helppo, mutta kyllä se kannatti.

Tero ja minä

2011-02-24T12:59:00.003+02:00

"Tero ja minä
olemme ystäviä
vaikka täysin erilaisia
tykkäämme eri asioista"

Lauleskelimme tätä Lapinlahden lintujen biisiä taannoin työpaikan virkistystilaisuudessa, kun avauduin hieman aiheesta erilaisuus. Liikaa aikaa kun ehdin tällaistakin miettiä.

Minä en juo kahvia, vissyvettä enkä viskiä. Minä en aja autoa, polta sikareita enkä nai naisia. Minä en lue dekkareita enkä katso Big Brotheria. Kaikkia olen koettanut ja todennut, että voin paremmin ilman.

Näistä asioista koostuu kenties jonkun ihmisen elämän keskeinen sisältö. Itse asiassa vieressäni istui ihminen, jonka laita oli juuri näin. 20 vuotta ollaan tunnettu ja tultu juttuun ilman ihmeempiä mutinoita. Olen pitänyt lähinnä hänen oululaisuuttaan epäilyttävänä tekijänä, mutta mitäpä ei vanhalle ystävälle antaisi anteeksi.

Siksi on ollut erityisen hilpeää seurata Husein Muhammedin eduskuntavaaliehdokkuudesta käytyä keskustelua. Kyösti Tarvaisen kirjoitus, jota Muhammed itse siteeraa blogissaan perustuu ajatukselle, että länsimainen kulttuuri ja sivistys perustuisivat kristinuskolle, ja että vastaavasti islamin parissa kasvanut edustaisi väistämättä täysin toisenlaista tapaaa hahmottaa maailmaa. Toivottavasti Tarvainen elää Raamatun mukaan, tai muuten hänen argumentoinniltaan putoaa pohja.

Ykä Lepolan kirjoitus Uuden Suomen blogissa taas perustuu ajatukselle, että vain kokemalla MM95:n - ja suurena riemuntunteena vieläpä, käymällä armeijan ja kyöräämällä vanhempansa vanhainkotiin pystyy olemaan oikeasti suomalainen ja pätevöitymään kansalliseksi päättäjäksi.

Ohi meni, paitsi 1995 oli ihan kivaa seurata ihmisten juhlimista. Muuten en minäkään ole suomalainen noissa suhteissa enkä monessa muussakaan. Yksi äidin esi-isistä muutti 1700-luvulla Ruotsista Suomeen. Mamu, sehän se.

Vakavasti puhuen, kuka kelpaa mistäkin päättämään? Sivari armeija-asioista? Kaupunkilainen maataloudesta? Lapseton perhetuista? Uskonnoton uskonnopetuksesta? Kyllä vaan on paras valita eduskuntaan pelkkiä kalapuikkoviiksimiehiä, joilla on intti käytynä, arvot kohdillaan, takana tukeva (sic) lauma maakuntien miehiä ja kotona hiljaiseksi nitistetty vaimo ja ainakin kolme jääkiekkoa ja pianonsoittoa (arvatkaa kummat kumpaa) harrastavaa kakaraa.

Lepola heittää lopuksi klassikon, arvellessaan että Muhammedia tulevat äänestämään lähinnä vihreät, ehdokkaaseen hempeitä katseita heittelevät naiset. Voitaisiinko ajatella, että naiset eivät toimi politiikassa tai muutenkaan elämässä vain munaa saadakseen? Minkään väristä, jos niikseen tulee. Kaiketi Lepolakin on samoissa aikeissa liikkeellä, kirjoituksesta päätellen kukaan ei ole erehtynyt antamaan.

Voi, tuntuiko kommentti asiattomalta?

Tyypillistä lähiöelämää

2011-02-22T10:09:00.006+02:00

Maahanmuutto on median kestoaihe, kiinnostaahan se ihmisiä. Kuten olen usein valittanut ja tulen valittamaan jatkossakin, uutisiin päätyvät usein asiat, jotka eivät kuvaa meidän itähelsinkiläisten tavallista todellisuutta juuri lainkaan.

Pidänkin kiinnostavana Eve Kyntäjän blogimerkintää aiheesta "Tyypillinen maahanmuuttaja". Vaikuttaa näet siltä, että jos maahanmuuttaja menestyy ammatissaan ja ns. sopeutuu, hän ei olekaan enää mikään maahanmuuttaja. Kysymys on tietysti, pitäisikö ollakaan. Koominen on ilmaisu "toisen polven maahanmuuttaja". Kaiketi maassa syntynyt ei ole minnekään muuttanut, joten käsite on sisällöllisesti tyhjä. Johonkin sillä viitataan, mutta mihin?

Kenties siihen, mitä poliisi odottaa tapahtuvaksi täällä lähiöissä piankin: aseellisten jengien rantautumista Suomeen. Sikäli kuin kykenin jutusta saamaan selville, ei siis ole mitään suomalaisperäistä erityissyytä, miksi Tanskassa ja Ruotsissa toimiva jengi alkaisi toimia täälläkin, paitsi että rikollisuutta on. Miksi sitten tämä jengi olisi pahempi kuin jo olemassa olevat moottoripyöräpohjaiset, sitä en tiedä.

Joutilaiden nuorten miesten ryhmät ovat aina arvaamattomia ja niitä kannattaakin pelätä. Minäkin väistän aina huolella, kun sellaisen näen, näytti se koostuvan keistä hyvänsä. En toistaiseksi ole havainnut mitään isompaa ja säännöllisemmin liikkuvaa jengiä, mutta en luuhaakaan ostareilla ja kauppakeskuksissa iltaisin. Se on toinen maailma, josta tietysti tulee enemmän lehtijuttuja kuin meidän perheenäitien hissuttelusta.

Lasten, äitien ja päiväkotien maailmasta on tyypillisyyksiä vaikea löytää. Pitääkö aggressiivisen pojan käytöstä arvioida hänen erikoisen nimensä perusteella? Entä kiltin ja kaikkien kanssa leikkivän? Onko reipas tyttö suuren soturikansansa edustaja vai ainoastaan reipas tyttö? Miksi monissa perheissä on oletetusta taustasta huolimatta 1-2 lasta eikä sitä luvattua laumaa?

Onko entisen naapuriperheeni tytär tyypillinen mikään, kuulemma on keskiarvo yli yhdeksän? Äitinsä epäili, että heille tulee ns. kielikoulujen mainoksia "kun he ovat ulkomaalaisia", mutta saatoin todeta että niin tulee meillekin. En sitten laittanut poikaa saksalaiseen kouluun, vaikka he ovat tulevan vaimonsa kanssa päättäneetkin, että heillä puhutaan isona kotona saksaa. Kyennevät aikanaan valitsemaan jo olemassa olevista sopivan.

Tosielämästä eli persuista ja vassareista

2011-02-17T08:51:00.006+02:00

Persuja onnitellaan jo tulevana vaalivoittajana. Sitä he varmasti ovatkin, saa nähdä miten todelliset prosentit asettuvat.

Sitä olen ihmetellyt jo pitkään, miten ihmiset eivät yhdistä asioita toisiinsa. Suurin osa ilmoittaa haluavansa Vasemmiston ajamaa politiikkaa, mutta puolueen äänestäminen koetaan aiheettomaksi. Ilmeisesti aivan muuta lupaavat ja varsinkin toteuttavat puolueet ovat varmempi vaihtoehto.

Vasemmiston ongelma on varmasti osittain se, mikä on joidenkin mielestä sen vahvuus, eli perinteet ja vanhat mielikuvat. Itse olen puolueessa mukana tulevaisuuden enkä menneisyyden takia, enkä ymmärrä tietynlaista kukkahuiviromantiikkaa ollenkaan. Jos mielikuva puolueesta on tämä, ei ihme jos se ei äänestäjien suurta enemmistöä kiinnosta. Ja mielikuvilla politiikassa mennään, ei sille mitään voi. Vaikka pitäisi miten hyvän puheen ja ajaisi asioita paikallistasolla, sen huomaavat vain ne, jotka oikeasti seuraavat politiikkaa.

Keskustelu Perussuomalaisten kannatuksesta on ainakin minun havaintojeni mukaan lähes tyrehtynyt (en lue joka lehteä ja katso aktiivisesti televisiota, joten on voinut mennä ohikin). Olen kyllä lueskellut kaikenlaista, mm. Tukholmasta mukaan tarttuneen teoksen Jag är inte rabiat. Jag äter pizza av Niklas Orrenius, Jyri ja Jera Hännisen kirjan Tuhansien aatteiden maa ja melkein kokonaan on luettuna Slavoj Zizekin tekstejä sisältävä Politiikkaa, idiootti!

Persuthan eivät ole mitään ruotsidemokraatteja, sitä ovat kaiketi enemmän Muutos 2011-porukat. Ruotsin tilanteesta kertova kirja sai kuitenkin tajuamaan, miten erilaisia maat ovat. Ruotsissa ovat valtapuolueet sanoutuneet irti rasistisesta retoriikasta täysin, toisin kuin Suomessa. Suomessa voi ylipäätään sanoa paljon sellaista, mikä lahden toisella puolella ei vain sovi fiksun ihmisen suuhun ollenkaan. Toisaalta, kun ääreen mennään, löytyy kansankodistakin kaikenlaista. En ole kuullut, enkä toivokaan kuulevani vastaavaa puhetta kuin ruotsidemokraatti oli mennyt lasauttamaan, jotta hän ei halua lapsensa somalikaverin tulevan käymään, koska sitten hänen täytyy vaihtaa lattiapinnoitteet. Rasism på allvar.

Persuille ja ruotsidemokraateille on kuitenkin yhteistä se, että puolueen kannatuksen noustessa aiemmat äärisävyt on pyritty painamaan pinnan alle. Tietääkseni suomalainen uusnatsipopulaatio toimii muualla (korjatkaa jos olen väärässä), mutta persujenkin julkiset lausunnot ovat maltillistuneet vuosien mittaan huomattavasti. Puheenjohtaja ei kuitenkaan ole laihduttanut kuten Jimmie Åkesson. Onko oikein arvostella puoluetta sen perusteella, mitä se on joskus ajanut vai katsoa, mitä nyt sanotaan ääneen?

Maahanmuuttovastaisuus on yksi kummankin puolueen taustalla olevista tekijöistä. Ei siitä mihinkään pääse. Kuten Hänniset hyvin toteavat, persuille ei tule ääniä vain sieltä, missä maahanmuuttajia todella asuu, vaan myös, ja prosentuaalisesti jopa enemmän sieltä, missä heistä saa lähinnä lukea lehdestä. Olen usein miettinyt, miten toimittajille pitäisi määrätä pakolliseksi viiden vuoden kakku jossain maahanmuuttajalähiössä, jotta todellisuus tulisi tutummaksi. Eihän ulkomaantoimittajakaan pelkästään Sanomatalossa istu.

Pelko on politiikassa keskeinen tekijä. En pysty tältä istumalta todistamaan, mutta väitän kuitenkin, että esimerkiksi Kekkosen suosio perustui aikanaan osaltaan Neuvostoliiton pelkoon. Että edes joku osaa venkoilla niiden kanssa. Maahanmuuttajien pelkääminen taas selittää osaltaan persujen suosiota. Mitä vähemmän tiedetään, sitä enemmän pelätään. (Kirjoitan joskus toiste pelosta, sen arvokkuudesta tunteena ja oikeutuksesta toiminnan selittäjänä.)

Pelkääväthän ihmiset muutakin kuin epämääräistä uhkaa. Aivan todellisia asioita, elämän perusasioiden kuten työn, turvallisuuden, ihmissuhteiden menettämistä. Näihin uskotaan ilmeisesti ratkaisun löytyvän Perussuomalaisilta. Menkää ihmeessä kysymään vaalitilaisuuksissa, mitä aikovat tehdä. Kysykää huviksenne muiltakin, ja kysykää oikeita kysymyksiä. Sellaisia, joihin politiikalla voidaan oikeasti vaikuttaa. Ottakaa elämänne tosissanne.

Kuluttava lapsuus

2011-02-11T12:13:00.003+02:00

Aller aikoo ryhtyä julkaisemaan 6-12-vuotiaille suunnattua muotiaiheista lehteä. Tätä on jo ehditty taivastella kolumneissa ja surtu lapsuuden lyhenemistä.

Erityisesti tyttöjen lapsuus tuntuu olevan suojelukohde. Meikkaamiselle on ja on ollut kaikenlaisia ikärajoja. Itsekin uskalsin pyytää reiät korviin vasta rippikoulukesänä (klassikko jos mikä). Poikien ei uskota hössöttävän ulkonäöstään eikä poikien vaatevillityksiä pidetä lapsuuden loppumisena. Pojathan ovat aina poikia.

Esikoiseni ilmoitti vähän yli vuosi sitten haluavansa pitkän tukan. Mitään selitystä ei ole tähän päivään mennessä herunut mutta tukka on kyllä kasvanut. Kellään päiväkotikaverilla ei pitkää tukkaa ole, siis pojista. Myöskään tutuilla aikuisilla miehillä ei letti pahemmin heilu. Mutta kun kysyin, laitetaanko letit kanssa, vastauksena oli ylimielinen nyrpistys. No ei tietenkään. Mitä lie haluaa, helpottaahan se vanhempien elämää ja näyttää kivalta jos muistaa harjata takut pois.

Samoin äidin töissä käydessä on oleellista, että paikalla on ihmisiä, jotka näkevät hänen vaatteensa. Mieluiten "tätejä", "sedistä" on jo huomattu, että riittävää ihailua ei ehkä ole saatavissa. Jotta mielikuva pikku muotileijonasta ei täysin vääristyisi, on todettava että nämä upeat releet saa kuitenkin äiti ostaa oman pään mukaan Tarjoustalosta. Ihan teinejä ei vielä olla.

Nuorempikin poika on taaperoiästä lähtien ollut muodin orja ja katsellut itseään peilistä. Salama McQueen-paidalla on moni aamu saatu käyntiin. Erilaiset piirroshahmo- ja supersankarivaatteet ovatkin pelastus, kun oma tahto esiintyy estradilla ja tiettyyn kellonaikaan pitäisi kuitenkin ollakin jossain. Päiväkodissa on kiva näyttää kaikille dinosaurus- tai kummituspaitaa ja olla vähän itsekin kummitus.

Vaikka lapsi ei arvioisi itseään rumuus-kauneus-asteikolla, ulkonäkö on kuitenkin osa minuutta. Vähintään hauskat vaatteet ovat kiva asia siinä missä lelutkin. Ja lelumainoksiahan suosikkivaatteet usein ovat. Supersankarin ominaisuuksia voi kuvitella itselleenkin, kun kuva killuu rinnassa.

Miten tyttöjen meikkileikit eroavat poikien Teräsmiespaidoista? Ainakin pelottavuutensa osalta. Ja miksi tytöille pitää markkinoida erikseen lehtien avulla aikuisten elämäntapaa? Pojille tuntuvat riittävän lelukuvastot ja aikuisten maailmasta poimitut ajatukset "autosta jolla voi ohittaa kaikki".

Ehkä aikuisen naisen maailma on niin pelottava, että siltä on suojeltava lapsia kaikin keinoin? Tai ehkä tyttöjen lelut ovat liian halpoja poikien vastaaviin verrattuna ja markkinointia on oltava kaksin verroin?

DDD10

2011-02-10T12:47:00.002+02:00

"Dear Ilona Kemppainen,

Your abstract has been accepted. We look forward to meet you in september at the conference."

So it's Nijmegen then, and Death, Dying and Disposal. Another conference is on the way, the Romanians are organising the Death and Dying in the 18th - 21st Century Europe again this year, late September - early October. I warmly recommend both conferences to anyone who is interested in death studies!

Kenelle juhlia järjestetään...

2011-01-27T12:37:00.003+02:00

Edelliseen tekstiin liittyen, Pilvi Torstin kokemus lahjoittajana olemisesta vs. työsuhteisesta tutkijuudesta.

Olin taannoin MPKK:n vuosijuhlassa, johon oli illalliskortin lunastamalla pääsy koko henkilökunnalla. Kysymykseen, mitäs teillä siellä Helsingin yliopistossa oikein on en kyennyt kunnolla vastaamaan. Ollaanhan me iso organisaatio, eikä rahoituspohja ole ollenkaan sama. Silti, koe tässä yhteisyyttä. Kaiketi saamme armosta sanoa olevamme henkilökuntaa, jos nyt edes oikeasti olemme?

Vapaita suhteita

2011-01-26T22:48:00.005+02:00

Sain hiljattain puhelun työasioissa, luentokeikasta oli kyse. Keskustelu alkoi mielenkiintoisesti kysymyksellä, olenko se Ilona Kemppainen, joka oli ennen tutkijana Helsingin yliopistossa. Ei, en ole, olen se joka on edelleen tutkijana Helsingin yliopistossa...

Taannoinen blogitekstini saattoi antaa sen vaikutelman, että olen karistanut po. lafkan pölyt talvisaappaistani. Näinhän ei asia kuitenkaan ole, sekä fyysisesti että henkisesti vaikutan siellä edelleen. Kuukausipalkka vain ei juokse heikäläisten tilien kautta, vaan tulee säätiöltä.

Apurahatutkijoiden asema on seikka, joka on hiertänyt akateemista maailmaa jo vuosia. Onhan näet niin, että vakituisia työtehtäviä (virat on muuten lopetettu) ei riitä läheskään kaikille ja samoin Suomen Akatemian rahoitus riittää työllistämään vain osan tutkijoista, doktorandeista tai väitelleistä.

Maamme lukuisat säätiöt tulevat tässä apuun. Moni ihan kunniallinen väitöskirja on kirjoitettu niiden avulla (wink wink, nudge nudge). Väittelyn jälkeen pitäisi joidenkin mielestä päästä "oikeisiin töihin" eli eroon tästä rahoitusmuodosta. Ehkä niinkin, mutta jos tutkijana toimimisen ehto on, että näin käy, aika moni jättäytyy alalta pois, ehkä turhaan.

Vuoden 2009 Koneen säätiön bileissä Hanna Nurminen sanoi puheessaan sen hyvin (ja tämä ei nyt ole rahoittajatahon nuoleskelua vaan asian toteamista): jos tutkimusrahoitus on vain yliopistojen ja Akatemian tehtävä, tutkittavista asioista rajautuu pois paljon uutta ja sellaista, mikä ei sovi virallisiin tiedepoliittisiin tavoitteisiin. Tästä on aikaa enkä tehnyt muistiinpanoja skumppalasi kädessä, mutta ajatus oli jokseenkin tämä.

Miten apurahatutkija sitten suhteutuu yliopistoon? Kysymys työtilojen jakamisesta on ollut masentavaa veivausta jo pitkään. Pidän ihan hyvänä linjauksena, että ilman rahoitusta ei pidä työtilaakaan itsellään pitää. Mutta onko muutaman kuukauden katko syy heittää ihminen ulos? Tieteellinen työhän ei katkea välittömästi rahoituskauden päättyessä, vaikka kunnon ay-hengessä tietysti pitäisi. Ollaan me niin outoja.

Samoin en pidä kovin epäreiluna sitä, että kuukausipalkkalaiset - esimerkiksi Akatemian rahoittamat - ovat etusijalla työtiloja jaettaessa. Sitä sen sijaan en ymmärrä, miten voitaisiin perustella se, että apurahatutkijoille ei lähtökohtaisesti annettaisi lainkaan työtiloja. Monet heistä eli meistä opettavat ja olisi hyvä olla tavattavissa jossain yliopiston tiloissa. Tämä ei ratkea minimoimalla tuntiopetusrahat.

Toisekseen, tutkijayhteisö on paljon muutakin kuin palkkaa yliopiston tilien kautta nauttivat henkilöt. Tiedeyhteisöön tulisi voida kuulua muitakin kuin tiettyjen tahojen arvostamia huippututkijoita. Tutkijanuran eri vaiheessa olevia henkilöitä, eri aiheiden tutkijoita. Kansainvälisestä vaihdosta puhutaan paljon, tehdään vähemmän. Monimuotoisuutta on kuitenkin myös se, että vähemmän hohdokkaat ja huipulta huipulle kirmaavat, silti pätevät tutkijat ovat mukana antamassa panoksensa opetukseen ja keskusteluihin.

Joka tapauksessa ei olisi loogista, että apurahatutkijat jäisivät kategorisesti työtiloitta, mutta heidän julkaisunsa ja muut tekemisensä laskettaisiin yliopiston tulokseen. Kunnia otettaisiin mutta mitään ei annettaisi. Samoin työtiloista maksamiseen sisältyy se ongelma, että apurahat ovat muutenkin pieniä, eikä niihin ole toistaiseksi sisällytetty työtilojen vuokraa. Jos näin tehdään, siirtyy rahaa säätiöiltä yliopistojen taskuun ja jaettava apurahakakku pienenee vastaavasti.

Miksi se työtila sitten on niin tärkeä? Kaikillahan on jo kone kotona. Totta kyllä, niin minullakin ja mukava työpöytä sen lisäksi. Kyse onkin juuri tuosta yhteisöstä, ajatusten spontaanista vaihdosta, miksei myös periaatteesta. Ketkä kaikki saavat yliopiston X tutkijan nimikkeellä esiintyä ja ketkä ovat vain omintakeisia tietokirjailijoita.

Yksi, pieneltä vaikuttava mutta kyseisiä ohjelmia tuntevien mielestä erittäin pätevä syy olla apurahatukija on tietenkin se, että työaikaa ei seurata Solen kautta eikä matkalaskua tarvitse tehdä SAP:illa...

Testattua vanhemmuutta

2011-01-24T09:47:00.000+02:00

Kukapa ei rakastaisi testejä! Jaakko Lyytisen Hesarin kolumnista poimin mukavan republikaanisen vanhemmuustestin, jossa skoorasin sentään 80 prosenttia. Jos saa alle 85 prossaa pitäisi kuulemma olla huolissaan, mutta enpä taida olla...

Tuo republikaaninen on oma tulkintani, tehty testikysymysten perusteella. Ne näet painottavat useaan kertaan aktiivista hengellistä kasvatusta ja ulkoista uskonnonharjoitusta. Suomalaiseen maailmankuvaan tämä ei oikein istu. Saisi itse asiassa istua paremminkin: uskonnottomana en jaksa ymmärtää, miksi muidenkin pitäisi osallistua evankelis-luterilaiseen uskonnonharjoitukseen julkisissa laitoksissa. Joka tapauksessa, maamme oloissa harva päässee huolestuksestaan tämän testin perusteella.

Vanhemmuudelle on monta mittaria. Me helppojen lasten vanhemmat koemme, ettemme tee oikein mitään ja silti menee hyvin. Jotkut eivät jää odottelemaan lapsen ominaislaadun ilmenemistä vaan varustautuvat kuin isompaankin taisteluun sekä tiedollisesti että välineellisesti.

Vanhemmuus tunnetusti peilaa omia uskomuksiamme hyvästä elämästä ja onnellisesta ihmisestä. Siitä, että useimmat menestyneet ja/tai onnelliset ihmiset ovat hyvinkin vaihtelevista taustoista ei vanhemmuuskeskustelussa juuri piitata. Varma on aina varmaa ja paras on koettaa antaa kaikki, mitä se kaikki itse kunkin mielestä on.

Jossain muinaisessa amerikkalaisessa viihdeohjelmassa esiteltiin paikkakunta nimeltä Humble Beginnings, josta oli lähtöisin puolet kongressiedustajista ja kaikki Yhdysvaltain presidentit. Hyvä vitsi, mutta mahtaako tämä ajattelu liittyä juuri tuohon uskontoon? Mitään muuta ei ollut, mutta kirkossa käytiin... Suomessa uskonnon rinnalla ja sijasta esiintyy työnteko. Harmi vain, että se ei ole täysin linjassa nykyaikaisen osallistuvan vanhemmuuden kanssa.

Mahtaako tuo testikään ihan looginen olla - aktiivisen uskonnollisen elämän rinnalla korostetaan lapsen oman persoonallisuuden ja vahvuuksien tukemista. Uskontohan ei lähtökohtaisesti estä näiden asioiden toteutumista, mutta tosielämässä moni kokee syvästi uskonnollisen kodin ja kiinteän uskonnollisen yhteisön ahdistavana - eikä kasvata omia lapsiaan sinne päinkään samalla tavalla...

Tutkijanelämää

2011-01-11T10:48:00.004+02:00

Toista viikkoa vapaana tutkijana ja olotila alkaa löytyä. Tekemistä on enemmän kuin tarpeeksi, deadlineja ja hoidettavia asioita. Miten ehdin ikinä olla vielä yliopistonlehtorinakin?

Ratkaisu jättää opetushommat (päivätyönä) toistaiseksi ei ollut viime syksynä helppo. Olisihan minulla jatkaessani ollut ainakin jonkinlaista saumaa myös vakituiseen työsuhteeseen, mitä pidetään tässä maailmassa erityisen tavoiteltavana ja mikä yliopistoissa ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Olin kuitenkin niin puhki, että lopulta vaihtoehtoa ei ollut. Kiehtova tutkimusaihe ja kasvavat verkostot takaavat sen, että pysyn tarpeeksi kiireisenä tässä hulvattomassa vapaudessanikin.

Yliopistojen nykytilasta ja henkilökunnan uupumisesta puhutaan paljon. Yhteiskuntahistoriassa työilmapiiri on vähintään kohtalainen, monessa asiassa jopa erinomainen. En voi kuin kiittää kollegoitani yhteistyöstä päättyneiltä osin, monessa suhteessahan se edelleen jatkuu. Hyvästä tahdosta ja kavereista huolimatta minäkin väsyin.

Keskeinen tekijä oli varmasti tehtävien laatu, mihin vaikuttaa yhteiskuntahistoriassa amanuenssin puuttuminen sekä tenttijöiden suuri määrä. Opettajalla ei ole aikaa eikä tilaisuutta kehittää opetusta, kun aika menee hallinnon pyörittämiseen, opinto-oppaan päivittäminen herkullisimpana esimerkkinä. Tämä on kuulemma poistumassa, hienoa jos näin on.

Määräaikaisuuden ongelmana on samoin tuo kehittäminen. Miten muuttaa mitään, kun ensin aika menee opetellessa ja sitten alkaakin jo pätkän loppu häämöttää? Vuosi on lyhyt aika akateemisessa opetuksessa ja suunnitelmien on oltava valmiina jo edellisenä keväänä. Sitten uudistustaan saakin opettaa kerran tai pari. Motivoivampiakin tilanteita lienee ollut.

Opiskelija-opettaja-suhdeluku on suomalaisissa yliopistoissa ja korkeakouluissa keskimäärin järjetön, varsinkin jos halutaan pullistella huippuyliopistoina. Tästä seuraa ensiksikin kirjatenttipainotteisuus, massaluentojen yleisyys ja muun opetuksen vähäisyys. Opettajien voimat eivät riitä kaikkeen ja yksittäisen opiskelijan ohjaus jää muutamaan tapaamiseen, jossa muistellaan kuka mahtoikaan olla kyseessä, puolin ja toisin.

Tästä aiheutuneita ongelmia ratkomaan on kehitetty monenmoista projektia ja seurantaa ja palkattu suunnittelijaa. Mikäpä siinä, mukavia ihmisiä. Yhtenä ratkaisuna on väläytelty sisäänoton ja sen seurauksena opiskelijamäärien pienentämistä. No, se ei kyllä toteudu koska sittenhän joku ministerin lapsi voisi jäädä ulos ja sitä emme sentään salli. Näin kyynisesti arvellen ja yleensä se on varmin vaihtoehto.

Olisiko liian villi ajatus, että jatkuvien selvitysten sijaan palkattaisiin lisää opettajia? Jos opetuksesta ja ohjauksesta on pulaa, miksei hankita niitä? En muista opiskelijoiden kaivanneen lisää hallintoa opintojaan tukemaan vaan opetusta. Toistaiseksi tehokkuuden nimissä läpi ajettu yliopistouudistus on tuonut vain lisää hallintohenkilökuntaa ja eri tiedekuntiin pelkoa opetustehtävien menettämisestä.

En ole millään muotoa väsynyt yliopistoon kokonaisuutena. Akateeminen tutkimus ja opetus ovat elämäntyöni, jos tässä iässä asiasta jo uskaltaa mitään päätellä. Se, millaiseksi yliopisto organisaationa muuttuu ja miten siinä voin toimia on toinen asia. En kannattanut yliopistouudistusta enkä valtiotieteellisen tiedekunnan nykyistä laitosrakennetta eikä kannattanut moni muukaan. Silti ne haluttiin väkisin toteuttaa. Samaan aikaan tulee julkilausumaa ja yleisönosastokirjoitusta, joiden takana on ihmisiä jotka eivät tajua aiheesta - ja nyt päästän kiukkuni valloilleen ja sanon ruman sanan kuten se on - hevonvittuakaan.

Yliopisto on tieteen tekemistä varten. Toinen sen tehtävistä on asiantuntijoiden kouluttaminen. Kummassakin yliopisto onnistuu ihan hyvin, ja Suomessa vieläpä erityisen tehokkaasti. Jo nyt. Antakaa siis kaikenmaailman yrityspamput ja valtionhallinnon suunnittelijat jo olla, kiusatkaa niitä jotka ovat sen ansainneet.

Tähänkin minä uuvuin, kerta kaikkiaan. Sitten kokosin itseni ja totesin, että minulla on parikin apurahaa takataskussa ja visio ja missio ja mitä kaikkea onkaan siitä, mitä haluan todella tehdä. Ja minähän tutkin, vaikkei se mitään sen kummempaa tuottaisi kuin tietoa ja ymmärrystä ihmisille. Minun Suomeni on sivistysvaltio, jossa saa tehdä muutakin kuin rahaa ja sen puolesta taistelen tekemällä omat hommani aivan erityisen hyvin.

Dying with style

2011-01-07T22:39:00.004+02:00

(Blogging in English is a New Year’s resolution… kirjoitan edelleen suomeksikin, mutta tutkimuksessa kansainvälisyys on tunnetusti sama asia kuin englannin kieli.)

Lately I have stumbled upon many books about deaths of famous people or deaths that have made the person famous. The way people die may even be more crucial to their posthumous image than their life. Sometimes this is very negative to the bereaved like in the case of suicide. The life of the deceased may be shortened to the fact that the person decided to end his or her life by own hand. Sometimes the cause of death may be, if not particularly wished for, at least more easily accepted like in the case of a soldier’s death in a patriotic family.

In the old days kings and queens actually had power and their deaths meant an heir to the throne must be found. Sometimes the heir even eased the predecessor’s passage to the halls of Heaven. Death was a political question and of course it still is. Killing the wrong kind of politician still is quite popular in some parts of the world. I wonder why random car and suicide bombs have replaced it in many cases; perhaps because it is harder to put into action.

Åke Ohlmarks book Konungen är död lists the deaths of all Swedish kings from the Middle Ages to the 20th century. The author seems to be quite reliable as an academic historian, yet the copy I bought from a second-hand bookshop in Stockholm is filled with angry pencil scribbling. In any case, the book certainly gives an idea on the various ways a king can die. Some deaths are socially and politically useful centuries later, like the worship Charles XII still gets from the extreme right in Sweden.

Dead Famous by Gordon Kerr takes this grave matter even more lightly and entertainingly. His examples are from all walks of life: the only requirement seems to have been the fact that the person was already famous and his or her death was interesting to the general public. And of course that there is a story in it. Conspiracy theories and commemorations follow the famous dead. Elvis and Princess Diana and must be the most obvious examples of this. Luckily few people report seeing the Princess alive somewhere. She haunts her family well enough without it.

The Encyclopedia of Dead Rock Stars is somehow more serious and even humane in its approach to famous deaths (don't let the subtitle "Heroin, Handguns and Ham Sandwiches" fool you). Perhaps this is because the writer, Jeremy Simmonds really loves music and does not want talented people to die. Whatever the reason, this book is, like the others, very useful as a reference book. And of course, there is no point in telling Kurt Cobain shot himself without telling why we should be interested in him in the first place. Most of the artists in this encyclopedia are from the Anglophone world of course, but so are the widest known rock stars anyway.

All of these stories of famous dead people are not so much fun. It’s particularly tragic when people are not first and foremost remembered because of their work, or their death shadows it, like Marilyn Monroe or Sylvia Plath. And does John Lennon’s death relate to his life in any way? What about those poor kids who wanted to "live fast, die young and leave a beautiful corpse"? Who even wanted to die because that way they would be remembered forever - at war or on stage?

I was asked once, unfortunately in public, how I’d wish to be remembered, how immortal I’d like to be. Some people seem to think of that, hence the concept of post-self. Since I’m not terminally ill or having Napoleonic delusions the question is not very acute. Many people say they do not wish to die slowly and become demented during the process. Is the only way to avoid being remembered as a senile old woman to do something so remarkable no one will notice the state you're in? And what would that be if you’re not a rock star or a monarch?

Aalborgista tarkemmin

2010-12-01T11:50:00.001+02:00

... kertoo Anna Haverinen Bittiavaruuteen-blogissaan. "You're among friends", totta vieköön.

Kuolema tulee

2010-12-01T09:59:00.004+02:00

... vähän joka suunnalta. Viimeviikkoinen ensimmäinen Nordic Network of Thanatologyn ensimmäinen konferenssi Tanskan Aalborgissa oli erittäin onnistunut. Jo muutaman vastaavan käyneenä en tosin muuta odottanutkaan. Eri alojen kuolemantutkijat nyt vain sattuvat tulemaan juttuun keskenään ja löytämään puhumista, oli oma tutkimusaihe sitten saattohoito tai islantilaiset saagat.

Ja koska asiaa on hiottu ja kehitelty muiden Pohjoismaiden maaperillä jokaisella jo kertaalleen, sovimme, että seuraava NNT-konferenssi järjestetään keväällä 2012 Suomessa. Tarkka aika, paikasta ja CFP:stä puhumattakaan saapuvat keskuuteemme kevään puolella, nyt iloitsemme siitä, että näin hieno porukka on lupautunut tulemaan Suomeenkin.

Sitä ennen järjestämme suomalaisvoimin ihan suomalaisille seminaarin aiheesta Kuolema ja identiteetti 12.-13.5.2011. Seminaarin tarkoituksena on koota yhteen eri alojen suomalaisia tutkijoita ja ammattilaisia. Tämä on monissa maissa ilmeisesti lievä ongelma: jos alullepanijoina ovat humanistit ja yhteiskuntatieteilijät, hoitoala arvelee, että heille ei ole tarjolla mitään sen kummempaa, ja toisin päin. Kuitenkin, kuten ylläoleva kokemus jälleen todistaa, asia on pikemminkin päinvastoin.

Kun kyseessä on tutkimusaihe, tai pikemminkin aihekokonaisuus, eikä tiukasti määritelty oppiala (kuten erinomainen toinen keynote-puhuja Tony Walter huomautti esitelmässään) ei ole syytä pystytellä turhia raja-aitoja eikä toisaalta arkailla sen suhteen, mistä ja kenestä voisi olla hyötyä omalle toiminnalle. Vähintään on helpottavaa olla seurassa, jossa ei tarvitse käydä läpi pakollista keskustelukuviota aiheesta "miksi sinä tuollaista tutkit". Se on hoidettu jo ilmoittautumisvaiheessa.

Syksyä kohti mentäessä on jälleen aika joka toinen vuosi järjestettävän Death, Dying and Disposal-konferenssin, jonka järjestysnumerona on nyt 10. Hieman näitä maailmanlaajuisia konferensseja silmällä pitäen halusimme järjestää pohjoismaiset vastaavat joka toinen vuosi.

Lisäksi on rajatumpia seminaareja, kuten Death and Dying in the Digital Age Bathissa kesäkuussa. Tervetuloa johonkin näistä tai vaikka kaikkiin!

Feminismi ei ole pelastanut maailmaa

2010-11-21T15:11:00.004+02:00

Otsikko on huolella valittu, sikäli että se tuntuu olevan uutinen aina joillekin ja välillä. Asiaa ruotii melko onnistuneesti Katariina Mäkisen juttu sivustolla Megafoni.net. Minun ei siis tarvitse kirjoittaa niin pitkästi, vaan keskittyä muutamaan ydinkohtaan ja mielessäni viime aikoina pyörineeseen kysymykseen.

Joitakin, jätetäänpä nimeltä mainitsematta heidät, oletettuja miesaktivisteja tuntuu jatkuvasti järkyttävän se seikka, ettei feminismi ole tehnyt heidän(kin?) elämästään yhtä auvoa ja onnelaa. Että miesten keskinäiset hierarkiat ovat yhä olemassa, ja että monet naiset edelleen tunnistavat ne. Naisten sompailu näiden hierarkioiden keskellä - ilahduttavan usein kuitenkin hieman vaihtelevammissa ympäristöissä - tulkitaan feminismin ja varsinkin hierarkioissa heikommin pärjäävien miesten pettämiseksi.

Feminismi ei valitettavasti ole kyennyt muuttamaan maailmaa niin paljon, ettei perhetaustalla, henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ja silkalla sattumalla olisi paljonkin vaikutusta ihmisen elämään. Aina välillä saa kuulla ja lukea miehen esittämänä ajatuksen, jonka mukaan olisi parempi, jos naiset hallitsisivat maailmaa kokonansa kaikkineen. Koska naisilla ei ole monia miesten kielteisiä ominaisuuksia, on toiveelle esitetty perustelu. Tiedä häntä, minusta ikävät piirteet eivät ole sukupuolisidonnaisia eikä oma "kenterini" ole niistä vapaa - ei tosin niin demoninenkaan kuin joskus kuulee väitettävän.

Nykyfeminismi ei kaiketi enää lähde väittämästä, että naiset ovat lähtökohtaisesti parempia ihmisiä ja moraalisesti korkeammalla tasolla? Vai onko tämä 1800-lukulainen ja moneen kertaan eri yhteyksissä - myös niissä "en ole feministi mutta"-porukoissa - päivitetty ajatus jollekin edelleen vakaasti kannatettu uskomus? Sitä kyllä näkee, että lasten synnyttäminen tekisi ihmisestä supersankarin ja kaikkeen kykenevän. Se nyt ei ainakaan pidä paikkaansa...

Paljon ilmestymisaikanaan kohuttu Anna Kontulan pamfletti Tästä äiti varoitti, jonka hiljattain sain luettua (historiantutkijoilla ei ole kiire), on sikäli mielenkiintoinen, että siinä puhuu ihmisryhmä joka on minulle sangen vieras. Olenhan itse kotiäidin/kosmetologin tytär, eikä minulle todellakaan ole paukutettu naisasiaa lapsesta lähtien. Suhteeni feminismiin ja miessukupuoleen on siis osin, mutta ei kokonaan toisenlainen kuin Kontulan kuvaamalla naisella.

En ole ollut mukana missään feministisessä järjestössä enkä tiedostanut oikein tosissani, vaan pikemminkin elänyt parhaan järkeni mukaan. Kaikenlaista hullutusta on tullut vastaan ja rakenteellista väkivaltaakin, jossa koomisinta tai traagisinta on ollut se, että olen usein itse saanut aikaan tilanteet, joissa sukupuolijärjestelmä on kauneimmin toteutunut. Maailma ei ole muuttunut niin paljon, ettei mies kuin mies tilaisuuden tullen pyyhkisi jalkojaan kynnysmattoon. Tästä äiti ei varoittanut, olisi pitänyt tajuta itse.

Historiassa onkin mielenkiintoista se, miten hitaasti muutokset tapahtuvat. (Minusta on tulossa todellinen Braudel-fani.) Tuntuu, että toistamme samoja virheitä yhä uudelleen, emmekä näe, miten maailma on muuttunut ympärillä. Siksikin monet "keskustelut" sukupuoleen ja varsinkin seksiin liittyen jaksavat ihmetyttää. Kontula puhuu kolmannen polven feministeistä, joille maailma ei ole sama paikka kuin äitien sukupolvelle. Olen seuraillut ns. takaiskukeskustelua jo vuosia, ja kaiketi osa esimerkiksi naisten tälläytymiskierteestä voidaan panna senkin piikkiin. Samoin jonkinlaisena backlashina voidaan pitää äitiyden suunnatonta korostamista eri medioissa, joka on erityisesti amerikkalainen ilmiö, mutta josta on rippeitä ropissut Suomeenkin.

Suurin osa naisista haluaa edelleen parisuhteen miehen kanssa, vaikkei ehkä ehdoilla millä hyvänsä. Feminismin kiistaton saavutus on, ettei tällainen suhde ole enää naiselle välttämätön ylipäänsä elämisen saati yhteiskunnallisen aseman saavuttamiseksi. Vihjailut ja viittaukset voidaan jättää sivuun ja kysyä, pitääkö naisella aina olla mies, jotta hän voisi elää hyvää ja normaalia elämää? Vastaus on ei, ainakin jos sattuu olemaan Kontulan ilmausta käyttääkseni "kylläinen valkoinen nainen".

Maailman ongelma onkin siinä, että kaikilla asiat eivät ole yhtä hyvin. Se ei tarkoita, ettemme me länkkärinaiset saisi edelleen valittaa, jos meitä kohdellaan huonosti ja jos yhteiskunta - tai läheisemme - painostavat meitä kohtelemaan huonosti itse itseämme. Sama epätasa-arvoisuuden ongelma koskee tietysti suurinta osaa miehistä. Sukupuoli on vain yksi ihmisiä erottava tekijä, kuten se on aina ollut. Sääty-yhteiskunnan aikoina tuskin saattoi puhua jostain yhteisestä "naiseuden kokemuksesta" eikä siitä aina voi puhua vieläkään. Mielestäni Kontula käsittelee tätä asiaa hyvin vaikkapa prostituutiosta kirjoittaessaan: ihminen, joka ei ole ollut siinä valintatilanteessa ei voine arvostella tällaisen valinnan tehnyttä.

Samaan aikaan, kun voitonmaksimointia ja täydellisyyden tavoittelua talouselämän korkeimmilla paikoilla ihaillaan, paheksutaan syvästi, kun saman tekevät yhteiskunnan alemmilla puolapuilla pärjäilevät. Miksei ihminen saisi muuttaa maasta toiseen paremman elämän perässä? Miksei saisi valita huonoista vaihtoehdoista parasta itsensä elättämisen suhteen? Miksei ihminen saisi ottaa selvää, mihin kaikkiin sosiaalitukiin hän on oikeutettu? Miksei saisi haluta parasta mahdollista puolisoa, vanhempaa lapsilleen, parasta mahdollista seksiä?

Miesasia, josta alussa mainittu Megafoni.netin juttu puhuu, on hyvä asia, koska naisten ei todellakaan pidä joutua hoitamaan miestenkin asioita. Sosiaaliturva perustettiin aikanaan lasten vuoksi ja perheitä varten, mutta se ei saa perustua ajatukseen naisesta ainoana vanhempana eikä syrjiä yksineläviä. Sen sijaan näitä "minua ei otettu pienenä poikaporukoihin ja syytän siitä lopun ikäni feministejä"-tyyppejä ei ole tarpeen kuunnella. Asia nyt ei vain mene niin ja valittakoot suoraan "alfakoiraille" jos uskaltavat.

Feminismi ei ole pelastanut maailmaa, mutta se on tehnyt siitä huomattavasti mukavamman paikan elää monille naisille ja miehille. Tiedostaa voi monin tavoin ja monia asioita ja parhaimmillaan se voi tapahtua jopa heteroseksuaalisessa parisuhteessa yhdessä. Tästä saamme kiittää niitä naisia, jotka eivät ehkä korostaneet seksin iloja kokopäivätoimisesti, mutta loivat sen tilan, jossa voidaan keskustella ihmisenä olemisesta myös asiallisesti, stereotypioita välttäen. Nyt elämme toista aikaa ja pohdimme toisia kysymyksiä, mutta pyrkimys tasa-arvoon, kaikilla tasoilla, on ihanne, josta kannattaa pitää kiinni.

Introspektio ja introversio

2010-11-17T10:14:00.004+02:00

Meille 80-luvun nuorille vielä yritettiin opettaa, että ihmisiä ei saa arvioida ulkoisen olemuksen perusteella - nykyään toivo lienee heitetty. Se, miltä näyttää on yksi asia, mutta se miltä kuulostaa ja miten usein on toinen.

Nykyinen psykologia on tässä asiassa edistynyt kovasti, mistä syystä hämmästyin lukiessani netissä Sleep-lehdessä kuulemma julkaistusta artikkelista. Sen mukaan ekstrovertit eli ulospäinsuuntautuneet ihmiset, vastoin odotuksia, väsyvät jatkuvassa seuranpidossa enemmän kuin introvertit eli sisäänpäinkääntyneet ihmiset. "Sisäänpäinkääntyneet ihmisethän eivät koko ajan kulje suuna päänä vaan istuvat omissa ajatuksissaan."

Toivottavasti tutkimusta ei ole toteutettu näistä lähtökohdista ja jutun yleissävy on seurausta huolimattoman ja ennakkoluuloisen nettitoimittajan sähellyksestä. Onhan ainakin minun näkymässäni samalla sivustolla seuraavana juttu, jossa kerrotaan professori Liisa Keltikangas-Järvisen käsityksiä sosiaalisuudesta.

Keltikangas-Järvisen useissa kirjoissaan esittelemä temperamenttipsykologia on ainakin minun mielestäni toimivaa. Olenhan puhelias introvertti, minkä mikä tahansa persoonallisuustesti todistaa. Introvertti ei näet suinkaan aina ole hiljaa seurassa, vaan voi olla hyvinkin äänekäs - silloin kun sattuu olemaan seurassa. Minulle rakas ihminen puhuu "sosiaalisuuskiintiöstään" - voiko asian sen paremmin sanoa. Ekstrovertti taas voi olla ujo tai pelkästään ylimielisyyttään hiljaa, mutta nauttia muista ihmisistä aivan eri tavoin kuin introvertti koskaan osaa.

Intro- ja ekstrojuttuja olen pyöritellyt pienen ikäni, mutta uudempikin tapa jaotella ihmisiä kahteen on kiinnostava. Testaapa linkistä, oletko analyyttinen vai holistinen oppija. Tämän voi tietysti arvioida päältäkin vaikkapa työtoverista, ystävästä tai muusta ihmissuhteesta. Koetin löytää siedettävää linkkiä aiheesta (innostuin siitä kuulopuheen perusteella kun toinen holisti oli mennyt kuuntelemaan esitelmän) mutta ei noista kasvatustieteilijöistä saa selvää. Sanat puhukoot puolestaan.

Tutkimusmetodien opettaminen on minulle vaikeaa juuri tästä syystä: tutkimusprosessi on jossain päässäni ja pystyn kertoilemaan siitä kaikenlaista, mutta analyyttisestä ihmisestä se vaikuttaa vain sekavalta. Analyyttinen ihminen taas ei mielestäni pääse koskaan asiaan: suuuuriin linjoihin, todellllisiin merkityksiin. Joihin hänen mielestään menen liian pian enkä tajua asioiden vakavuutta. Tai jotain.

Näitähän voi nykyään testailla netissä vaikka miten paljon ja joskus jopa ilmaiseksi. Joidenkin mielestä moiset testit ovat astrologiaan verrattavaa tavaraa siinä suhteessa, että ihmiset alkavat sovitella itseään eri tyyppeihin ja tulkitsevat itseään sen mukaan, mistä sattuvat pitämään. Ehkä niinkin. En minäkään joka kerta saa samanlaisia tuloksia noista Briggs Myers-tyypeistä. Yhteistä tuloksille on kuitenkin aina se, että ensimmäinen kirjain ei ole E.

Missä kaduilla ei ole nimiä

2010-10-28T09:39:00.003+03:00

Virtuaalisen elämäni miellyttävimpiä piirteitä on Kansan Uutisten Kaasuputki-blogi. Ei siksi, että olisin aina kaikesta samaa mieltä, vaan koska blogisti asuu samoilla kulmilla - noin laajasti ottaen, en tiedä missä tarkkaan - ja siten jakaa jotain minunkin todellisuudestani. Ei ole kovin yleinen kokemus.

Tänään Kaasuputki kirjoittaa Virpi Salmesta, Janten laista ja elitismistä. Maininnassa ovat itähelsinkiläiset työttömätkin. En voi enää esiintyä uskottavana kontulalaisena muutettuani Vesalaan, mutta sama peruskysymys on edelleen olemassa: missä mielessä voin olla itähelsinkiläinen, kun satun olemaan valtiotieteiden tohtori, työtön olen ollut elämässäni kaksi viikkoa ja lempiruokaani on sushi? Ei ole ostarilla sushipaikkaa eikä ole tulossakaan.

Asun täällä monestakin syystä. Ensisijainen syy on asuntojen edullisuus - saisin pulittaa tuplasti länsihelsinkiläisestä vastaavasta luukusta. Toinen syy on tottumus ja lasten elämän jatkuvuus. Olen muistaakseni eräänkin kerran maininnut, että paras tuntemani päiväkoti sijaitsee Kontulassa. Kolmas on loputtoman huono itsetunto ja syvä alemmuudentunto kaikenmaailman kulttuurieliittiä kohtaan. Onhan se machoa sanoa asuvansa alueella, jonne moni ei uskalla varvastaan laittaa. Kyllä, valtiotieteiden tohtoreilla on tällaisia tarpeita. Urgh.

Jos et pysty tekemään samalla lailla, tee eri lailla ja sano että noin sinä sen halusitkin. Oliko tämä nyt sitä avantgardea vai mitä. Mutta Itä-Helsinki on mukavan neitseellistä seutua, kulttuurin koskematonta. Tarkoitan että täällä ei ole kotimaisen kirjallisuuden tahmaisia kerrostumia ollenkaan niin paksulti, ei elokuvien tuttuja maisemia varsinkaan ajalta ennen 1960-lukua ja sittenkin lähinnä sitä hemmetin kulttuurieliittiä kiinnostavissa draamadokumenteissa. Räppärit luovat kuulemma omaa kuvaansa idästä, mutta ei se tällaista tätiä enää niin kosketa. Eivätkä ne poikaset ole kulttuurieliittiä ainakaan vielä.

Eihän tämä ole edes kaupunkia, jos kaupungissa pitäisi olla katuja. Lähin katu on kai Itäkeskuksessa, Itäkatu. Kaikki assosiaatiot sallittuja. Pienemmissä kaupungissa ovat pienemmätkin tiet katuja, mitä olen aina ihmetellyt. Helsingissä hierarkia menee eri tavoin, pitäisi kai hyvänä historioitsijana kaivaa perustelut sillekin. Lännempää tulevat mieleen Mäntytie Meikussa ja Tilkankatu Pikku-Huopalahdessa. Ehkä perusteluja ei ole?

Niin historioitsija kuin olenkin, en halua asua historiassa. Asunnon edellisistä asukkaista en halua tietää muuta kuin että heidän jälkeensä kämppä piti remontoida täysin - katujen aiemmista kulkijoista minulle riittää tieto, että he ovat olleet olemassa. En kaipaa uudisrakennusta korpeen, mutten myöskään listaa korttelin entisistä suuruuksista. Varsinkin kun kavereilla ja kollegoilla on heistä aina huomattavasti paremmat tiedot.

Sitä juuri en elitismissä ymmärrä: miksi osallistua kisaan jota ei voi voittaa. Aina joku on kultturellimpi, lukeneempi, matkustelleempi. Ja ymmärrän elitistien elitismin vastaiset purkaukset juuri kyllästymisenä siihen kisaan - jos et voi liittyä heihin, voita heidät... Puhumattakaan että HK:n sininen tulee halvaksi siinä missä vuokrakämppä Vesalassa.

Ai niin. Joku todella nauttii kyytönmaidosta ja nautinhan minäkin sushista. Mutta se on eri asia, ihan eri asia kuin ne kaikki muut jotka väkisin vääntävät samoja juttuja ollakseen jotain. Kun minä ja ehkä pari mun kaveria ollaan aitoja ja rehellisiä. Sen vaatiminen vasta elitististä lieneekin...

Konferenssikuulumisia

2010-09-10T19:12:00.003+03:00

Amsterdamin International Congress of Historical Sciencessa (22.-28.8.2010) oli ilahduttavasti myös kuolema-aiheinen sessio. Ewa Domanska puheenjohti, Milica Tomic, Olufunke Adeboye, Zoe Crossland, Antoon De Baets ja Adam Rosenblatt esittivät paperin kukin. Hayden White kommentoi.

Otsikko Rights of the Dead voi tietysti pitää sisällään melkein mitä tahansa. De Baets ja Rosenblatt lähestyivät aihetta mielestäni lähinnä oikeusfilosofisesti, mikä sai Whitenkin kysymään, mitä käytännön toimia näkökulma implikoi. Crosslandilla ja Adeboyella oli huomattavasti pragmaattisempi ote. Sinänsä en kokenut, että session tutkijaosallistujat olisivat tuoneet aiheeseen valtavasti uutta, mutta kenties session venyminen nelituntiseksi vaikutti keskittymiskykyyni ja lopulliseen mielipiteeseeni...

Milica Tomic taas on taiteilija, joka käsittelee ja dokumentoi kuolemaa entisen Jugoslavian sotarikosten ja niiden muistamisen suhteen. Aika vaikuttavaa, jopa koskettavaa, vaikken yleensä lämpene tällaisille käsittelyille. Ehkä hän on hyvä taiteilija? Tai asioiden kokeminen itse paikan päällä tuo erilaisen otteen kuin pelkkä kuvittelu, kuten vaikkapa suomalaisilla on nykyään lähes aina, pakostakin.

Romanian Alba Iuliassa 3.-5.9.2010 järjestetty Death and Dying in the 18th - 21st Century Europe-konferenssi oli mittasuhteiltaan pienempi ja nimenmukaisesti keskittyi kuolemantutkimukseen. Kuten olen ennenkin tällaisista tapaamisista maininnut, hauskaa oli eikä tarvinnut kellekään selittää, miksi tutkii näin kummallisia asioita. Vaikkapa ICHS-session kaltaiset selittelyt eivät kuulu kuolemantutkijoiden keskinäiseen repertuaariin. Which is nice.

Oma paperini käsitteli niinkin tarkkaan rajattua aihetta kuin kuolemaa ja modernisaatiota (pitäisikin vielä saada conference proceeding aikaiseksi...). Lähinnä pohdin kuolemankulttuurin muuttumista yhteiskunnan muuttuessa ja sitä, miten tämä muutos on eri aikoina käsitetty. Ja ennen kaikkea, miksi muutosta on jopa haluttu - ei ainoastaan alistuttu modernisaatiomonsterin valtaan...

Hyvä palaute, Peter C. Jupp kysyi, onko oikeisto- ja vasemmistohallituksilla ollut erilainen politiikka esim. hautauskäytäntöjä koskevien lakien muuttamisessa. Jouduin vastaamaan, että enpä ole tullut ajatelleeksi eli en tiedä. Hyvä kysymys siis. Julie Rugg kannatti Arièsin siirtämistä aikakauden kuvauksien joukkoon - tiedoksi niille, jotka A:n jäljissä vielä siunailevat meitä kauheita kuolemankieltäjiä. Aika on ollut toinen jo pitkään.

Kiinnostavia papereita ja aiheita. Kuljin ennen kaikkea historiasessioissa ja palliatiivinen hoito jäi vähemmälle. Hautausmaista oli paljon kiintoisaa, samoin kuolemanrituaaleista ja eliiteistä. Jännää, vaikkei sotaa mainittu useinkaan itse paperissa, pienellä kommentilla aihepiiri nousi suureenkin keskusteluun. Sielläpä muhii edelleen.

Marraskuussa on Nordic Network of Thanatologyn oma konferenssi Tanskan Aalborgissa. Jotenkin tuntuu, että onneksi vasta silloin... niin ilahduttavia kuin nämä kohtaamiset aina ovatkin. Sinne tulee puhumaan Tony Walter - jos ette tiedä, miksi olen siitä niin innoissani, lukekaa The Revival of Death. Tutustuin po. teokseen vasta vuosi sitten Durhamin DDD-konfan perästä, mikä vähän hävettää. Mutta jos nyt parannan tapani, kai minustakin vielä oikea thanatologi tulee :-)

Saattohoito - kuoleman juhla?

2010-08-15T11:53:00.007+03:00

Melko laiskasti, vaikka sinänsä kiinnostuneena Hesarin suomalaisen saattohoidon tilaa koskevaa keskustelua seuratessa ovat mieleen jälleen nousseet kuolemankulttuurin alueelliset erot.

Ensimmäiset saattohoidon ohjeethan annettiin Lääkintöhallituksen toimesta Suomessa jo 1982. Suomalaisen sairaalakuoleman historiaan nähden ajankohta on hämmentävä, jopa huvittava, koska alle parikymmentä vuotta aikaisemmin sairaalassa kuoleminen oli ylipäänsä alkanut yleistyä. Mahdollisiin ongelmiin haluttiin ilmeisesti puuttua saman tien, olihan sairaalakuoleman ongelmista pidetty ääntä muualla länsimaissa samaiset pari vuosikymmentä ellei kauemminkin.

Saattohoitopaikkojen määrässä mallioppilaan rooli ei enää tunnu kiinnostavan. Liekö kyse terveydenhuollon rahoitusongelmista, välttelevästä asenteesta kuolemaa kohtaan sairaalalaitoksen piirissä vai todellakin siitä, että "kuolevat haluavat elää" eivätkä ryhtyä kuolemaan oikein tosissaan.

Anssi Peräkylä totesi vuonna 1990 julkaistussa tutkimuksessaan Kuoleman monet kasvot, että suinkaan kaikkia yleisinä länsimaisen kuoleman totuuksina pidettyjä ongelmia ei suomalaisista sairaaloista löytynyt. Kuoleman tosiasiaa ei systemaattisesti salattu kuolevalta eikä hänen omaisiltaan. Viimemainittuja ei suljettu hoidon ja todellisen tilanteen ulkopuolelle, vaan läheiset nähtiin pikemminkin sairaalankin voimavarana esimerkiksi mieltä rauhoittamassa tai hoitotoimenpiteisiin sopeutumista edistämässä.

Tutkimatta itse asiaa tai tuntematta tarkemmin muiden tutkimuksia (saa vinkata!) vaikuttaisi siltä, että anglosaksisissa maissa jos ei yleinen niin ainakin tunnettu "kuoleman kohtaaminen" ei ole sellaisenaan rantautunut meille. Kuoleva voi ehkä suunnitella kuolemaansa ja toivoa paikalle tiettyjä henkilöitä, mutta useammin lähtö tapahtuu kuitenkin hiljaa ja ilman isompia seremonioita. Hieman samaan tapaan kuin lapsen syntymästä ei kaikesta huolimatta ole tullut koko perheen juhlaa, joka tallennettaisiin hetki hetkeltä muillekin ihasteltavaksi, kuolema on kuitenkin yksityinen asia, jossa pätee toteamus "ei tehrä tästä ny numeroo".

Vaikka inhoan sinänsä sanaa "surutyö" - tunteet eivät ole työtä eikä niitä saateta tuosta vain ahkeroimalla loppuun - on suremisen prosessia mahdollista helpottaa tekemällä kuoleman olosuhteet mahdollisimman siedettäviksi niin kuolevalle kuin omaisille. On vaikea käsittää, miksi tähän ei pyrittäisi kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Kaikki kuolevat eivät ehkä tahdo "kokea omaa kuolemaansa" niin tietoisesti, mutta kyse ei ole vain heistä, vaan koko siitä yhteisöstä, jossa hän elää ja jolle jää muisto ja mielikuva kuolemasta. 1980-luvulla, jolloin Peräkylä tutkimustaan teki, tämä tuntui olevan sairaaloissa havaittu asia. Onko niin edelleen?

Jotenkin tulee sellainen mielikuva, että hyvän alun jälkeen on tuudittauduttu siihen, että asia on jo hoidettu. Olisi kiinnostavaa kuulla hoitoalan ihmisten näkemyksiä - ovatko EU:n suositukset oikeassa vai meikäläinen yleinen käytäntö? Itse en ole oikein mitään mieltä, muuta kuin että aikaakin saisi olla ja onko se sairaalassa makuuttaminen nyt niin kauheaa, jos ei ihminen hyvinkään voi.

Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin

2010-06-07T09:23:00.004+03:00

Törmäsin eilen FST5:llä (Strömsöä odotellessa) Sofi Oksasen keväällä kohua aiheuttaneeseen, Tanskan televisiolle annettuun haastatteluun. Jostain syystä sekin nyt uusittiin. Loppupätkässä Oksanen vastaa kysymykseen, mitä muilla Pohjoismailla olisi opittavaa Suomelta, jotta ei yhtään mitään.

Jäin miettimään. Älyttömästä kysymyksestä huolimatta, kirpaiseehan se. Kansallisylpeys on meihin kuitenkin sillä tavalla istutettu, että jopa sen kanssa työkseen möyrinyt jää miettimään. Mutta mistä Suomesta Oksanen oikeastaan puhui?

Arkisessa ympäristössäni, yliopistolla ja Itä-Helsingissä tapaan jatkuvasti oikein laatuunkäypiä ihmisiä. Onko heillä Oksasen esille nostamia ongelmia eli ei, sitä en niinkään kohtaa. Tarkoitan vain, että minun Suomessani on ihan kivaa.

Mutta "suomalaisuus", se josta puhutaan julkisuudessa ja joka kaiketi edelleen koulussa opetetaan yhtä hämmentävänä sekasotkuna kuin minun aikanani on jäänyt vieraaksi. Se on eliitin suomalaisuutta, epävarmaa, kiukkuista, ahdistunutta. Sen "suomalaisuuden" pitäisi jotakin jollekulle opettaa, mutta ei se aina onnistu opettamaan itseään omille kansalaisilleenkaan.

Suomalainen eliitti on laaja ja helppopääsyinen, mikä juuri tekee siitä niin kiukkuisen. Pitäähän olematon valta ja asema osoittaa jotenkin, vaikkei oikein mitään keinoja ole. Tuloerotkaan eivät kasva tarpeeksi nopeasti eikä koulutuksella siinä suhteessa enää mitään tee.

Asemastaan epävarma ei voi olla joviaalin ystävällinen "alemmilleen", koska pelkää näiden jatkuvasti anastavan asemansa. Eihän sille ole mitään perustetta. Ja kuitenkin eliitiksi itsensä kuvittelevien täytyy ylläpitää kuvitelmaansa erilaisin inhoreaktioin ja viholliskuvin. Sen sijaan, että autettaisiin ihmisiä ja yritettäisiin ymmärtää miksi he toimivat kuten toimivat - ja jos vakavaa haittaa ei synny, annettaisiin toimia vaan - arvostellaan, kytätään, vahdataan.

Kuulun tietenkin itse tähän eliittiin, mutta katselen sitä samaan aikaan hämmentyneenä. Näinkö pitäisi ajatella, tuntea, toimia? Näitä ihmisiäkö minun pitäisi pelätä ja noita toisia rakastaa? Kesän tullen alamme taas hävetä sitä, miltä maamme näyttää ulkomaalaisille, ja väittää ettei tällaista luontoa ole missään muualla...

Oksanen puhuu eliittipuhetta ja osoittaa sanansa eliitille ja on siinä suhteessa oikeassa. Itse pidän kuitenkin todellisuuden ja erilaisten ihmisten katselemisesta ja väitän, että niin sanotut tavalliset ihmiset ovat Suomessa oikein mukavia. Pitää vain vältellä niitä, jotka arvostelevat, kyttäävät, vahtaavat.

Nationalismihan oli/on keskiluokan projekti, ja taisin päätyä toistamaan jälleen kerran Kate Foxin Watching the English-havainnon. Keskiluokka on kovin huolissaan, sen ylle ja alle jäävät eivät niinkään, piti sitten siivota koti tai kuvitella kansakunta. Ja keskiluokka on minulle henkinen tila, johon taloudelliset tekijät eivät niinkään vaikuta.

Laskekoot he siis juhannuksen hukkuneita, me muut voimme iloita elämästä ja siitä, ettei tämä nyt ihan paska paikka ole kuitenkaan, vaikkei muille mitään opettamista olisikaan...

Misseistä ja markkinoista

2010-03-08T11:17:00.003+02:00

Naisten päivänä kirjoitan asiasta, jota olen viime aikoina miettinyt paljon. Ostin syksyllä Lontoosta hupaisannimisen kirjan Why Women Have Sex. Erittäin hauska, lämmin ja tutkimustietoon perustuva kirja, jota voi suositella kaikille riippumatta siitä, mitkä omat motiivit ovat kulloinkin olleet. Cindy Meston, toinen kirjoittajista (toinen on David Buss), on ollut WHO:n komiteassa määrittelemässä naisen orgasmia. Kyllä, verovaroilla…

Kyseinen teos, kuten monet muutkin viime aikoina, ottaa esille seksuaalisen kilpailun käsitteen. Monesti unohtuu, etteivät ainoastaan miehet kilpaile keskenään naisista (ja naiset sitten vain valkkaisivat parhaat), vaan myös naiset kilpailevat miehistä. Esimerkiksi Sinkkuelämää-sarja on minusta niin epäuskottava siksi, että siinä naiset harvemmin tavoittelevat samaa miestä – eihän se ystävyyden ihannetilanne ole, mutta kerrankos tuota on sattunut.

Naiset käyttävät myös moninaisia (sic) keinoja parantaakseen omaa asemaansa tässä tavoittelussa. Yksi niistä on toisen naisen maineen pilaaminen. Seksuaalisesti vetovoimaisista naisista kerrotaan perinteisesti epäilyttäviä juttuja, jotka samalla korostavat omia positiivisia puolia. Kilpailija voidaan myös leimata tyhmäksi, arvomaailmaltaan vastenmieliseksi tai muulla tavoin ainakin joidenkin miesten mielestä epäkiinnostavaksi.

Meston ja Buss ottavat myös esille sen surullisen nykymaailman tilanteen, että media tuo erilaiset julkisuuden henkilöt niin lähelle meitä. Naiset kokevat kilpailevansa missien ja mallien kanssa, ja vaikka se kirjan ja tämän jutun aiheen vierestä onkin, samoin miehet miettivät joutavanpäiväisiä erilaisista kuuluisuuksista.

Naisten keskinäinen solidaarisuus on asia, josta en ainakaan minä ole viime aikoina saanut silmiini kovin montaa juttua. Koen sitä monestikin tosielämässä, mutta mikään trendiasia se ei ole. Pikemminkin naiset ovat jakautuneet omiin ryhmiinsä, joiden intressit eivät useinkaan kohtaa.

Pitäisikö niin olla? Onko nyky-yhteiskunta kyennyt hajottamaan sukupuolitietoisuuden, kuten on hajotettu luokkatietoisuus? Eikö naisilla ole yhteisiä kokemuksia ja yhteisiä intressejä, vai ovatko nekin hajonneet oman edun ja tehokkuuden tavoitteluun?

Olemme oppineet näkemään esimerkiksi prostituoidut moninaisena ryhmänä, josta ei ole olemassa vain yhtä tarinaa. Emme pelkästään paheksu heitä emmekä yrittäne joukolla pelastaakaan jokaista - ajatus seksuaalisesta kilpailusta on painettu taka-alalle. Voisimmeko seuraavaksi alkaa nähdä muutkin naiset samalla tavoin? Vaikkapa missit ja mallit. Ei vain halveksittavina, ihailtavina tai säälittävinä, vaan jonain siltä väliltä. Ettemme sekoittaisi aikamme joskus omituisia kauneusihanteita omiin kilpailuasetelmiimme, joissa nämä naiset kuitenkin harvemmin todellisuudessa esiintyvät.

Paljon puhutaan siitä, millaista on kasvaa naiseksi yhä epärealistisemmassa kauneuden maailmassa. En kuitenkaan jaksa uskoa, että retusoidut mainoskuvat vaikuttavat tytön itsetuntoon yhtä paljon kuin vinoutunut kauneus- ja seksipuhe omassa arjessa, omassa perheessä ja lähipiirissä. Saako olla kaunis, saako nauttia omasta ihanasta itsestään, vai pitääkö aina olla jotain muuta ja parempaa – vai eikö saisi olla nätti ollenkaan, koska vaikuttaa tyhmältä ja ”huonolta naiselta”?

Sillä on väliä, mitä julkkiskaunottarista sanotaan, erityisesti suhteessa heidän ulkonäköönsä ja muihin ominaisuuksiinsa. Ei siksi, että he itse useinkaan saisivat tietää siitä, mitä juputamme omissa porukoissamme. Vaan siksi, että meidän olisi hyvä miettiä, mitä oman elämämme asiaa peilaamme toisten morkkaamiseen, ja mitä se tekee tälle maailmalle, jossa elämme.

Seksuaalinen kilpailu ei minusta ole mikään verissä päin käyty taisto, ja markkinoita on monia, luullakseni myös jokaiselle joku jossain. Naisten päivänä voisimme nostaa maljan myös naisten keskinäiselle solidaarisuudelle, ei vain naisille yleensä. Emme ehkä ole yhtenä rintamana (jälleen sic) miehiä vastassa, mutta emme toisiammekaan.

Viivi Pumpanen on sisaresi.

Ropakantaa

2010-03-02T09:27:00.004+02:00

Sain eilen puhelun töihin. Kohtelias ja ystävällinen herra oli kuunnellut ilmeisesti Kansanradiota, jossa soittaja oli väittänyt "kaatua"-sanan tulleen Suomessa käyttöön vasta jatkosodan aikana ja olleen herrojen keksimä. Muuten olisi puhuttu kuolemisesta vaan. En kuullut itse ohjelmaa, joten en voi kommentoida sitä, vaan soittajan siitä antamia tietoja.

Soittajan ajatuksessa oli montakin virhettä, joista keskeinen on tietenkin tuo kaatumisen "keksiminen". Sana on käytössä ainakin kaikissa tuntemissani eurooppalaisissa kielissä, fall, tomber, fallen jne. Milloin se on tullut käyttöön, beats me, mutta ainakin Suomessa sisällissodan aikaan se oli peruskielenkäyttöä. Keksivätkö herrat sen silloinkaan, tuskinpa. Runoilijoita saamme syyttää monesta asiasta sodassakin, varsinkin ja viimeistään 1800-luvulla.

Minulle asia on valjennut niin, että suomalaisen kunnon "ropakannan" alku oli välirauhan aika - talvisodassa kylvettiin ehkä siemenet mutta muuten oli muuta puuhaa. Oi että sitä pappien ja lottien harjoittamaa sankarivainajien ja sodan glorifiointia, mitä on vastaan tullut. Runeberg (sic) oli suuri visionääri ja suomalainen sotilas on aina ollut jalo, kristillinen ja uljas. Verrattuna tiedätte kyllä keihin ainakin. Jatkosodan alettua tämä apparaatti sitten viritettiin riemusodan vaatimalle taajuudelle. Ei ihme, että rintamalla kyllästyttiin aiheeseen perin juurin vuoteen 1942 mennessä.

Se, miten sankarivainajuuden ihanuuden ajatus on ehtinyt itse kunkin tajuntaan on toinen asia. Aikalaiskokemuksessa on hyvinkin voinut näyttää siltä, että vasta jatkosodassa päästiin kunnolla vauhtiin sankarimyyttien pystyttämisessä. Yhdestä asiasta olen kuitenkin melkoisen varma: sotien aikana luodaan melko vähän uutta kulttuurisesti, tai ainakaan aivan uudet asiat harvoin tulevat yleiseen tietoisuuteen. Ihanteissa hyödynnetään aiempaa kuvastoa, ja se, mikä on todella ollut tuloillaan sodan aikana pääsee tosipäin esille vasta sodan päätyttyä.

Sota on kuitenkin näppärä, kompakti ajanjakso puhuttavaksi - tai ainakin oli ns. vanhojen sotien aikaan. Jos joskus kerkiäisin lukea Juha Siltalan uusimman, voisin kirjoitella muunkin kuin esipuheen perusteella. Siinä Siltala kuitenkin sanoo jokseenkin laittamattomasti eli näin: menneistä sodista puhumalla ratkotaan nykyisiä ongelmia, etäännytetään ne turvallisesti kauemmaksi - tai miten sen oikea psykohistorioitsija nyt sanoisikaan. Onko korviketoiminta enää pop niissä piireissä?

Tunteiden tunteminen on tärkeää, mutta jos nykyhetkessä ei ole mahdollista kohdata niitä tunteita, jotka olisivat luontevimpia, voidaan ottaa historia avuksi ja mennä sinne kokemaan ne. Näin ymmärrän Siltalan viestin ja jotain tuollaista olen uumoillut omissa sotajutuissani ja varsinkin niistä käydyissä keskusteluissa.

On ihan oikein uskoa, että monet kielenkäytön kiemurat ovat ropakantaa ja yritystä huijata meitä johonkin, mikä ei ole sitä miltä näyttää. Mutta ei etäännytetä ajatusta kymmenien vuosien taakse, vaan mietitään yksin ja yhdessä sitä, millaista "newspeakia" meille taas tänään puhuttiinkaan.

Ikä kaikki

2010-02-11T09:36:00.005+02:00

Asioiden yhdistely on monesti hauskaa, mutta usein saa myös asiattomuuksiin menevän nälvijän maineen. Tulipa vain mieleen tämä allaoleva, kun eläkeiän nostamisesta puhutaan.

Kuten esimerkiksi pienten lasten vanhemmat tietävät, ihmisen on kovin vaikea olla kahdessa paikassa samaan aikaan tai edes tehdä kahta asiaa kovin hyvin. Monelle mainitussa elämäntilanteessa olevalle isovanhempien apu on korvaamatonta.

Mutta jos mummo painaa duunissa seitsemänkymppiseksi, milloin hän ehtii auttamaan, kun lapset pitäisi hakea päivähoidosta ja kokous venyy? Mummopa on omassa kokouksessaan.

Lapset pitäisi tehdä aikaisintaan neljänkymmenen korvilla, jos oletetaan, että omat vanhemmat ovat malttaneet odottaa kolmekymppisiksi; jopa myöhemmin, jos nuorilla on ollut kiire. Tämä ajatus ei siis perustu siihen, että olettaisin kaikkien isovanhempien haluavan tai kykenevän hoitamaan lapsenlapsiaan omien kersojen painaessa uraa, vaan siihen, minkä olen nähnyt tavalliseksi ja ihan toimivaksikin käytännöksi.

Joku isovanhempi on jopa mennyt möläyttämään, että lapsenlasten kanssa on hauskaa ja hoitoapua annetaa enemmän kuin mielellään. Ja näkeehän tuolla raitilla ihmisiä, joiden ei voi vakavalla naamalla uskoa saattaneen rattaissa työntelemänsä piltin omin voimin alulle. Julkinen sektori ei todellakaan pysty jeesaamaan joka välissä. Pikemminkin erilaisissa keskusteluissa ne, joilla ei tätä isovanhempisektoria ole käytettävissä, nostetaan erityisiksi reppanoiksi.

Samaan aikaan toisaalla: lapset suositellaan tehtäväksi jo parikymppisenä, koska hedelmällisyys on naisella (ja kyllä muuten miehelläkin) silloin parhaimmillaan. Miten samaan aikaan valmistuttaisiin korkeakouluista nopeasti ja nuorena on minulle mysteeri. Ainakaan isovanhemmat eivät pysty auttamaan, elleivät ole olleet viisikymppisen viriilejä lapsenhankkijoita aikanaan.

Ei kun hetkinen. Isoisovanhemmistahan tässä tietenkin on kyse. Nopeutta sukupolvien kiertoon jne. Mitenkään muuten ei näitä kansakunnan pelastamiseksi suunnattuja erilaisia toiveita ja uhkauksin ryyditettyjä suosituksia voi ymmärtää.

Ajassa, tilassa ja populaarimusiikissa

2010-02-05T22:06:00.004+02:00

Satuin kanavasurffailun lomassa TCM-kanavalle, jolta tuli Elviksen vuoden 1972 kiertueen dokumentti. Tuttu muoto, osin tuttua musiikkia (Elvis ei ole koskaan ollut erityinen suosikki) ja yllättävän kova meno.

Nykyihmiselle Elvis on traagisesti ennen aikojaan kuollut narkkari, joka teki muutaman hyvän biisin 1950-luvulla ja myi sitten itsensä Hollywoodiin, nai alaikäisen tytön ja lopun aikaa veti huumeita kaksin käsin. Eikö vain, en taida liioitella yhtään. Elvari on jossain Marilynin rinnalla "live fast, die young"-osassa enkelikuoroa eikä edes jättänyt kaunista ruumista.

Kuitenkin vuonna 1972 tämä moniongelmainen tapaus oli ainakin lavalla hyvässä vedossa, ei vielä neljääkymmentä (s. 1935) eikä edes turvonnut "normaalin" ikäisensä kokoiseksi. Samaan aikaan nuoremmasta polvesta oli henkensä heittänyt esimerkiksi tunnettu ja edelleen paikoin palvottu kolmikko Jimi, Janis ja Jim.

Eli siitä surkuteltavuudesta voi olla montaa mieltä. Elvistä kuuntelemaan tulleilla, vähän keski-ikäisemmän charmin ystävillä saattoi olla suoraastaan omahyväinen olo: katsokaa miten tämä pistää menemään ja jalalla koreasti (melkein spagaatin piru vie lavalla). Saattoi olla ylimääräistä nostatusainetta, mutta eipä se outo ajatus ole ollut esiintyjille ennen eikä jälkeen.

Tämän jutun pointtina ei ole taivastella kenenkään pätevyyttä päihteidenkäyttäjänä, muusikkona tai molempina, vaan sitä, miltä maailma kunakin aikana näyttää ja miten näkymä muuttuu aikojen kuluessa. Elävänä ihminen on eri asia ja musiikki etenkin. Kuolleista tulee mitä tulee, kun aika menee ohitse ja joidenkin kohdalla luulee palaavansa takaisin.

Minulle Elvis on ollut aina kuollut - ensimmäinen muistoni hänestä on (liekö edes oikea muisto?) tv:ssä näkemäni ohjelma - uutiset tai dokumentti - hautajaisista. Elävää kuvaa ei ollut, joten se korvattiin piirroksilla, hieman suljettujen ovien takana käytävien oikeudenkäyntien tapaan. Kauniita akvarelleja. Kai asiasta on kotona puhuttu, kun se on niin muistiin jäänyt. Isälläni oli hieman vuoden 1972 Elviksen kaltainen kampaus jonkin aikaa...

Mutta aika pitkään Elvis oli erittäin elävä hahmo, ennen 1960-luvun murrosta ja sen jälkeenkin, rockin alkuajoista punkin syntyhetkiin saakka. Se on noin niinkuin historiantutkijanakin hyvä pitää mielessä. Aika lomittuu, asiat eivät ole vain hetken vaan pitkään ja ne merkitsevät eri ihmisille eri asioita. Taisi mennä vähän yleisluontoiseksi. Tätä pitää taas miettiä.

Omaperäisistä ratkaisuista

2010-01-21T10:07:00.003+02:00

Paula Lehtomäen kieltäytymistä Keskustan puheenjohtajaehdokkuudesta on kiitelty laajalti. Korkeamman tason politiikka on tietysti aivan oma maailmansa, mutta silti hieman ihmetyttää, mitä kummallista tuossa nyt on.

Tuttavapiirissäni sekä äidit että isät hoitavat lapsiaan eripituisia jaksoja täysipäiväisesti kotona - ja toteavat lähes järjestään, että on upeaa päästä tekemään muutakin kun aika koittaa... Mikä ei tarkoita, ettei lasten kanssa haluttaisi olla jatkossakin. Jotenkin monen julkkishaastattelun ja vähemmänkin tunnetun ihmisen puheiden viesti vääntyy oudoksi: kuin vain lasten kanssa kotona oleminen vaatisi aikaa, ja kun ne on saatu kipattua päivähoitoon, voi leuhottaa menemään 24/7.

Vielä kummallisempi viesti on, että lapsettomat käyttäisivät työhönsä kaiken mahdollisen ajan, ja lapsettomillahan sitä riittää. Vain lapset ovat lupa vaatia edes jonkinlaista yksityiselämää. Politiikka on sellaista, että sillä voi täyttää hyvinkin tyhjän elämän ja täydemmässä elämässä sille saa etsiä tilaa tosissaan. Jos politiikka on työtä, mahtaa olla karseaa, vaikka myös helpottavaa. Ei tarvitse ajatella yhtään mitään muuta - paitsi sitä perhettä...

Oma kokemukseni työn ja perheen yhteensovittamisesta - sikäli kuin ilmiötä tuossa muodossa on olemassa - on se, että lasten syntymän jälkeen olen tehnyt entistä enemmän töitä. Aiemmin laiskottelin runsahasti, istuskelin baareissa ja kävin kaikenmaailman humpalla. Nyt teen duunia ja olen perheen kanssa, pari kertaa kuussa jossain iltamenossa joka sekin yleensä liittyy työhön tai politiikkaan.

Kamalaa elämää? Ehkä niinkin, mutta parempaa kuin se entinen elämä, jossa aikaa oli tuhlattavaksi asti eikä oikein mitään tullut tehtyä kunnolla. Ihailen vilpittömästi ihmisiä, jotka selviävät elämästä vähäisemmällä perseenpotkinnalla - en vain kuulu heihin.

Jokaisessa perheessä on enemmän tai vähemmän tietoisesti tehdyt ja paremmin tai huonommin toimivat sopimuksensa ajankäytöstä ja itse kunkin edesottamuksista. Sen kuitenkin tiedän varmasti, että tämä on yhä vähemmän naiskysymys, minkä kaikki suomalaisen miehen tilaa uikuttavat voisivat panna merkille ja korvan taakse.

Isätkin tekevät luovia ratkaisuja uransa ja harrastustensa suhteen ja pitävät tiukasti huolta siitä, että ehtivät ja saavat olla lastensa kanssa. Ettei tarvitse kuusikymppisenä hankkia uutta perhettä, kun tuntuu että elämästä on puuttunut jotain. Kun ensimmäisen perheen hoitaa kunnolla, ei takuuvarmasti tee edes mieli enää eläkeikää lähestyessä...

Pelastakaamme possessiivisuffiksimme

2010-01-20T12:20:00.005+02:00

Joululahjakirjojen lukeminen edistyy hitaasti, mutta Pasi Heikuran Aristoteleen kantapää - fraasirikos ei kannata on saatu loppuun.

Teos käsittelee ansiokkaasti suomen kielen yhä huolimattomampaa käyttöä eri medioissa. Tutkijatkaan eivät ole tästä vapaita - esimerkkinä vaikkapa sinänsä arvostamani isyystutkija Jouko Huttusen arvio isyydestä. Hänen mukaansa isyys on, tai tarkemmin Aristoteleen kantapään mukaan se on "kulttuurinen käsikirjoitus, jolla on juurissa riippakiviä.” Epäilemättä alkuperäinen lause on ollut järjellisempi, mutta tällaista metaforamyräkkää tulee joskus itsekin suollettua.

Aristoteleen kantapää itse kuitenkin sortuu suomen kielen nurjistamiseen ikävällä tavalla. On totta, että omistusliitteet eivät aina välitä paljoakaan informaatiota, joten niiden poisjättäminen ei tunnu suurelta rikokselta. Parhaimmillaan ne kuitenkin jopa helpottavat kielen käyttämistä ja joka tapauksessa ovat esteettisiä. Argumentti sekin.

Pitkissä lauseissa kirjoittajan, jos kohta lukijankin on vaikea pysyä perässä sanomisissaan. (Jos tuon olisi jättänyt ilman omistusliitettä, olisiko se ollut yhtä ymmärrettävää?) Samoin sijamuotojen kanssa mennään joskus hurmaavasti ja joskus murhaavasti sekaisin. Tekstinkäsittely onkin vaikeuttanut kunnollisen tekstin tuottamista. Leikkaaminen ja liimaaminen tekevät tekstistä silppua, josta ei enää saa selvää kirjoittajan tarkoitusperistä.

Rutkutan näistä asioista siksi, että luen opiskelijoiden tenttivastauksia kuukausittain ja esseitä viikoittain. Kiireessä tulee kirjoitettua mitä sattuu, mutta esseissä toivoisin näkeväni parempaa kielenhallintaa. Viisastelen nettisivuillani annetuissa esseeohjeissa, että huolimaton kielenkäyttö vihjaa huolimattomaan ajatteluun. Joskus se toki on vain merkki ajanpuutteesta ja joskus välinpitämättömyydestä.

Suomen kielen katoavaa kansanperinnettä alkavat olla myös lauseenvastikkeet. Voihan sen niinkin sanoa, että "näin, kuinka tulit sisään", vaikka helpompaa on sanoa "näin sinun tulevan sisään". Sivulauseiden tankkaaminen vain tekee tekstistä kankeaa ja vaikealukuista; lauseenvastikkeilla voi saattaa lukijan pään pyörälle tosissaan yrittäessään, vaan haitanneeko tuo.

Aristoteleen kantapäälle siis yhden hengen pääte- ja vastikelautakuntani paheksunta ja rangaistuksena muuntaa kaikki sivulauseensa lauseenvastikkeiksi vedellä ja leivällä viikon ajan!

Miten kuolleista saa puhua

2010-01-19T08:14:00.006+02:00

Kai siinä jokin logiikka on, että vainajan perheenjäsenet voivat olla asianomistajina jutussa, jossa vainajan kunniaa katsotaan loukatun. En edelleenkään ota kantaa, onko tässä viimeaikaisessa sankaruus/halveeraus-jutussa joku ollut oikeassakin. Mietin vain, kuka vainajan asian lopulta omistaa.

Sekä isän- että äidinpuoleisessa, mutta varsinkin isänpuoleisessa suvussani huumorilla on tärkeä sijansa ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Kaikkien mielestä jutut eivät aina ole hauskoja, ja joskus nauru loppuu. Eräällä sukulaisellani oli toisen mukaan"huono syöpä kun ei tappanut". No, nyt on kuulemma parempi.

Hänen vaimonsa hautajaisissa pappiparka meni hieman metsään koettaessaan saada aikaan sotamuisteloita sopivan ikäisissä ihmisissä. Sillä kertaa oli kuitenkin muuta muisteltavaa, minkä kummipoika hoitikin hyvin tyylikkäästi. "Tanssissa on tärkeintä ryhti ja tahti." Joku voisi pitää tällaista muisteloa pilkkaavana, mutta jos tanssi on ollut ihmisen elämän keskeinen asia - ja sotavuodet vain häiriötekijä siinä suhteessa - pitää totuudenkin jossain tulla julki.

Omaa isääni muistellessani olen joskus törmännyt kummalliseen ajatuskulkuun: ventovieraat kokevat aiheelliseksi paheksua sanavalintojani, koska pitävät niitä asiattomina. (Ei pidä muistella ventovieraiden kuullen on tarinan varsinainen opetus.) Kuka halventaa vainajaa, kuka päättää mitä hänestä saa sanoa? Onko merkitystä sillä, että on oppinut kyseisen sanonnan vainajalta itseltään ja hyväksytysti sitä hänen kuultensa käyttänyt?

Vainajapuheessakin on selvästi olemassa jokin yleisen säädyllisyyden taso, josta käydään jatkuvaa neuvottelua. Monesti nuo neuvottelut eivät ole miellyttävää seurattavaa, osanotosta puhumattakaan, koska kuolema on syvästi tunneasia. Edes ventovieraan tai julkisuuden henkilön (tuttu vieras jos joku) kuolema ei ole kädenheilautuksella huitaistava tapaus. Ylireagointia tapahtuu puoleen ja toiseen.

Kuinka kommentoida mediakeskustelua lukematta siitä riviäkään

2010-01-14T10:32:00.005+02:00

Toteutettuani jo viime kesästä lähtien Tuomas Nevanlinnan eilisessä Hesarissa antamaa ohjetta lukea ennemmin runoja kuin sanomalehtiä olen tullut siihen tulokseen, että elämä on tässä eikä mediassa. Median tulisi kertoa meille jotain olennaista maailmasta eikä luoda sitä itse.

Surullisinta on, kun itseään älykkäinä pitävät ihmiset jaksavat riehaantua siitä, että toimittajat riehaantuvat toisten toimittajien toimittamisista. Facebook on tätä täynnä, varsinkin jos on akateemisen vasemmistolainen (vai vasemmistolaisen akateeminen?).

Sankaruus- ja kuolemantutkija pystyy lukemattakin arvaamaan, mitä Tony Halmeen kuolemasta on kirjoitettu ja tullaan kirjoittamaan. Kummankaan elämänalueen suhteen toistossa ei ole mitään vikaa. Ei ole pakko eikä velvollisuus surra omaperäisesti, ja sankari on sankari, koska on sankari. Näin siis yksityishenkilöt yksityisissä tunteissaan - julkisuudessa pitäisi miettiä, mitä tekee ja mistä syistä.

Ei kuolemaa ja sankaruutta selitellä tarvitse, ellei satu olemaan vasemmistolaisen akateeminen (vai akateemisen vasemmistolainen?). Mediassa vellovaa keskustelua näistä aiheista ei kuitenkaan tule automaattisesti pitää tiedonvälityksenä vaan esimerkiksi myytinrakentamisena, vainajan tai omansa. Toimittajat osaavat molemmat oikein hyvin.

"Mitä enemmän nostatte kohua sitä enemmän lapsenne rakastaa mua", lauloi jo Eppu Normaali. Jos haluaa olla jotain mieltä asiasta, siitä voi myös pitää päänsä kiinni ja antaa pölyn laskeutua. Jos se ei laskeudu omaan makuun nähden tarpeeksi nopeasti, kannattaa mainita nimenomaan tästä asiasta eikä puuttua muuhun.

Jos ei tietäisi

2010-01-12T10:25:00.004+02:00

Vanhat valokuvat herättävät oudon tunteen. Ilmeitä, kasvojen juonteita, katseita joita ei enää tapaa. Kenties ajatuksiakin, joita ei enää ajatella. Ihmiset, jotka eivät ole tottuneet olemaan kuvattavina ja tuijottamaan itseään peilistä, muuttuvat vuosiensa ja elämän myötä eri näköisiksi kuin ne, joiden lihakset muokkautuvat sen mukaan, että niitä katsotaan. Käsitys valokuvattavana olemisesta on sekin toinen - onko kuvassa minä vai me, minä itse vai ammatin ja aseman edustaja? Onko ilmeen oltava arvokas vai iloinen, muodinmukaisen haaveellinen vai jotenkin todellinen?

En siis usko eläytymiseen historian tutkimusmetodina. Miten voisin, enhän useimmiten ymmärrä aikalaisianikaan, tai vasta pitkällisen pohdinnan perästä.

Luen juuri Doris Lessingin omaelämäkerran ensimmäistä osaa Ihon alla. Hän kuvaa tyttövuosiaan, naiseksi kasvamista ja iloa, jota hän tunsi omasta ruumiistaan tuolloin ja vielä aikuisiälläkin. Hän arvelee, kuten moni muukin, että nykyinen kuvien ja arviointien tulva estää samanlaisen oman ruumiin rakastamisen ja ylpeän esittelemisen, mikä hänen aikanaan oli vielä mahdollista. Usko siihen, että nykyään olemme erityisen vapautuneita ja onnellisia elää silti sitkeästi.

Voi olla mahdollista, joskin epäilen, että suhde omaan ruumiiseen riippuu myös seurasta, missä lapsi ja nuori elää. Oman kokemukseni mukaan jo 1970-luvulla oli olemassa voimakkaasti arvottava ruumisdiskurssi myös lasten suhteen; se ei suinkaan ole vasta nykylasten ja -teinien riesa. Riippuu ihan siitä, mitä ihmisen oletetaan ruumiillaan tekevän. Joulunajan television Jane Austen-maraton muistutti siitä, että joinakin aikoina joidenkin naisten ainoa elämäntehtävä on ollut päästä hyviin naimisiin ja on saanut olla aika monta tuhatta puntaa, että ulkonäöllä ei ole ollut mitään merkitystä. Nykyään annetaan jopa ymmärtää, että fiksuimmankin pitää olla missimittainen, että saisi mitään aikaan, ja jos lukee vain tietyntyyppisiä lehtiä ja katsoo televisiota valikoiden, voi se siltäkin näyttää.

Ja kuitenkin on olemassa ihmisen oma totuus, jonka nujertaminen on joinakin aikoina nähty kasvatuksen perimmäiseksi päämääräksi ja toisina sitä on yritetty vaalia tai annettu vain olla kun ei ole muusta ymmärretty. Perisyntiä on piiskattu lapsista ja toisaalla on eletty kuin pellossa tai ei ole keskitytty nimenomaan tähän toimeen sen suhteen. Kuten Foucault'nsa lukeneet kiltisti muistavat, ruumiin vahtiminen ja suoranainen pelko eivät ole mitään muuttumattomia totuuksia eikä psyykenkään kyttäys ole aina ollut samoihin asioihin keskittyvää.

Kaksivuotiaat tuntuvat onnistuvan valokuvissa parhaiten, siis nykyajan lapsista. Heillä on jo kiinnostus siihen, että heitä kuvataan ("Näytä!" Digiajan huveja), mutta ei vielä halua tai kykyä kokeilla omalla persoonallisuudella leikkimistä. Viisivuotias näyttää kuvissa juuri siltä kuin olisi astunut Lassi ja Leevi-sarjakuvasta... Ja sitten alkaa, ainakin useimmilla ja varsinkin naisilla se "voi ei taas mä epäonnistuin"-voivottelu joka valokuvasta.

Nemi-sarjakuvassa taas esitettiin, että peiliin katsomalla ei näe todellista itseään, mikä sai Nemin valokuvaamaan itseään eri kulmista vähän päästä. Kiinnostiko sadan tai seitsemänkymmenen vuoden takaisia ihmisiä se, miltä he kuvissa näyttivät - oliko se heille heidän todellinen itsensä? Kuinkahan moni mahtoi miettiä moisia ja mihin tulokseen mahtoi päästä.

Köyhäily ja kotitausta

2009-12-28T10:45:00.005+02:00

Kreivi Alexander von Schönburg on kirjoittanut hauskan ja hyödyllisenkin kirjan Tyylikkään köyhäilyn taito. Kirja ilmestyi suomeksi jo aikaa sitten, mutta vasta joulun alla sain sen luetuksi. Sangen kiinnostavaa ja ennen kaikkea ajatuksia herättävää.

En malttanut olla laittamatta kirjailijan perimää titteliä heti tekstin alkuun, koska se mielestäni rajaa hänen näkökulmaansa olennaisesti. Kreivilliseen, vaikka miten köyhtyneeseen sukuun syntynyt ei vain voi tietää, miten saatanallisen rasittavaa voi olla syntyä toisenlaiseen sukuun.

Köyhyys on tietysti oma lukunsa. "Sä et ole koskaan ollut köyhä", totesi ystäväni minulle joitakin vuosia sitten, ja oli kaiketi oikeassa. Niukat rahavarat eivät vielä ole köyhyyttä, ne ovat väliaikainen ongelma, joka voidaan ratkaista ja sitä odotellessa tehdä vaikka velkaa. Köyhyys on pysyväksi oletettu tila, jonka mukaan eletään ja joka näkyy ihmisestä monin tavoin.

Vaikka siten, että kaadetaan juomanloput poistuneiden kavereiden laseista omaan lasiin. Ettei mene haaskuun. Vulgääriä? Eksentristä? Voisi olla sitäkin von Schönburgin maailmassa, jos kyseessä olisi rappiolle mennyt taiteilija. Tyylillä voi peittää paljon, mutta itseään ei voi loputtomasti huijata. Eikä muita...

Pikkuporvarillisen perheen lapsi ei ehkä koskaan voi olla aineellisesti köyhä, oli rahaa miten vähän hyvänsä. Ojista noustaan. Henkisesti köyhä sen sijaan on moni, köyhempi kuin reilusti ja rehellisesti köyhät. Jos pitää esiintyä varakkaampana, sivistyneempänä ja kaikin tavoin fiinimpänä kuin onkaan, sille ei loppua näy. Tätä kaiketi von Schönburg yrittää ihmisistä kitkeä, ja on hänellä muutama hyväkin vinkki. Itse pidin eniten anopista, joka korjauttaa feikki-Cartierinsa merkkiliikkeessä. Pokka pitää!

Tosin en aivan ymmärrä, miksi kellon pitää olla mitään merkkiä, oikeasti tai leikisti. Ajan ne näyttävät melkein kaikki. Minusta ihmisille pitäisi maksaa mainostamisesta eikä huijata heitä mainostamaan omalla rahallaan laukkuja ja vaatteita. von Schönburg ei mene näin pitkälle, mutta samoilla linjoilla liikutaan.

Kreiveihin tässä on tosin saanut hikeentyä vuosiensa varrella moneen kertaan, vaikken heitä edes tunne; juuri ja juuri yhden paronin, jos tunteminen määritellään erittäin väljästi. Kyse on perintötekijöistä ja viimeistään kotikasvatuksen mukanaan tuomasta hienostuksesta, "joka vain näkyy läpi". Nimellä voi tässä maailmassa saada töitä (tosielämästä en ole niin varma), jos kohta pärstäkertoimellakin. Ehkä osin tiedostamattaan von Schönburg tolkuttaa samaa asiaa esitellessään köyhtyneen aateliston sopeutumista oloihinsa. Ollaan niin jaloja ja ylväitä että ihan.

Suomen kaltaisessa maassa parin sukupolven aikana kerätty omaisuus riittää tekemään ihmisestä aivan fantastisen, sellaisen jolta hyväksytään kaikki eikä mikään ole vulgääriä vaan ainoastaan eksentristä. Vanhemmat ohjaavat lapsiaan hienovaraisesti leikkimään kirkonkylän lääkärin lasten kanssa ja innostuvat joistain seurustelukumppaneista toisia enemmän. Ainakin tietyissä Hyacinth Bucket-piireissä ja niitähän riittää.

Kuluttamisen kiihkossa onkin kyse siitä voimakkaasta, toki turhaksi tiedetystä, pyrkimyksestä ostaa se, mihin jotkut ovat syntyneet (royal Doulton with hand-painted periwinkles). Asema, varmuus, hyvä olo, tunne siitä, että on jollain paikalla maailmassa eikä mikään heittopussi. Köyhyys voi tietyissä piireissä olla identiteetti sekin, mutta todennäköisemmin yliopiston yhteiskuntatieteellis-humanistisissa porukoissa kuin ammattilaisurheilijoiden keskuudessa. Joissakin piireissä tolkuton tuhlaaminen on sosiaalisesti mahdotonta, toisissa pakollista. Kuka kadehtii ja ketä, se vasta kiintoisaa onkin.

Hämmentävintä on joutua erilaisten oletusten ristituleen. Yksi luulee, että mulla ei ole varaa (ei olekaan). Toinen luulee, etten mä tajuu (en aina ihan tajuakaan). Kolmas on varma, että mä haluisin ihan hirveesti (en taida tajuta haluta). Neljäs on oikeilla jäljillä arvellessaan minun olevan omalla omituisella tavallani yhtä snobi kuin hän omallaan...

Näinä kulutuksen kulta-aikoina, loppuvuonna 2009 toivotan hyvää uutta vuotta ja kaikkia sentapaisia asioita.

Voihan siitä olla puhumattakin

2009-12-17T08:57:00.003+02:00

HS:n (17.12.2009) mukaan Matti Vanhanen on taas puhunut asiasta, josta ei ymmärrä mitään. Veronkorotus, sen paremmin määräaikainen kuin mikään muukaan ei taatusti ole "sotakorvaus". Se on veronkorotus, jolla pyritään keräämään rahaa valtion menoihin. Harva vero on tässä maailmassa pysyvä ollut, joten siunailut siinäkin suhtessa voi unohtaa.

Mikä ihmeen vimma poliitikoilla (sanaa "huippu" en näiden nykyisten suhteen kyllä käyttäisi vaikka söisivät miltä lautasilta) on viittailla sotaan joka käänteessä? Ei nyt olla sodassa, vaikka Afganistanista niin on väitettykin. Nyt ollaan taloustaantumassa, jota myös lamaksi nimitetään. Ei ole mitään yksiselitteistä vihollista, jota vastaan taistella, ellei se ole lyhytnäköinen oikeistoideologia, joka yrittää karsia valtion toimet minimiin ja myydä koko maan ylikansallisille yhtiöille pienyrittäjyyden edistämisen savuverhon takana.

Mutta ei siinäkään asiassa sotiminen mitään auta. Hankalankin kumppanin kanssa voi yrittää jonkinlaista rinnakkaineloa ja jekuttaa sen uskomaan, että juuri sen etuja palvellaan, vaikka samaan aikaan heikennetään sen toiminnan perusteita.

Miksi verovaroin rahoitettuja toimintoja ei osata mainostaa todellisina palveluina, vaan aina rasitteina maailman ainoille tärkeille ihmisille eli itsenäisille yrittäjille (kuten Ihmisten puolueen Topi-Petterille)? Miksi tyytyväinen ja hyvin syötetty kansalainen on aina jonkinlainen uhka, eikä häneltä osata odottaa mitään hyvää? Järki sanoisi päinvastoin, mutta nämä ideologit ovat aina selvittämässä, miten ihmisarvoinen elämä ei ole kannustavaa.

Siksi kai sotametaforat kiehtovat oikeistoideologeja ja heidän hyppykeppejään: koska sodassa mennään monesti aika pimennossa ja henkensä edestä. Joku johtaa parhaan taitonsa mukaan ja toinen toteuttaa, mutta ei sellaista kukaan pitemmän päälle kestä. Työurien pidentäminen samalta porukalta onkin sangen kiintoisa fantasia.

Ikä ja yhteisöt

2009-12-08T08:43:00.002+02:00

Nykyään on yhä vähemmän ohjenuoraa siihen, millainen ihmisen pitäisi missäkin iässä olla. Ikuisesti nuori, tietenkin, mutta millä erityisellä tavalla. Meidän keski-ikäisten mielestä nuoruuteen liittyy virkeyden ja reippauden lisäksi kokemattomuutta ja silkkaa tahatonta pöljyyttä.

Voisi tietysti ajatella, että jatkuvan tavarakaupan kiihdyttämisen vuoksi kaikkien pitääkin olla vähintään yhtä epävarmoja kuin alle kaksivitoset keskimäärin. Tai epävarmempia, koska yli kaksivitoset jossain vaiheessa huomaavat, etteivät sitä enää ole.

Joissain hommissa ja yhteisöissä on toki mahdollista tuntea itsensä nuoreksi hyvinkin pitkään. Kun luennoi useamman kerran vuodessa toisen maailmansodan tavalla tai toisella itse kokeneille ihmisille, niin junnuhan siellä on. Saavutuksena voi pitää sitä, että ei saa ihan suoralta kädeltä ylimielisen ja tietämättömän mainetta, vaan pystyy jotenkin kohtaamaankin yleisönsä.

Politiikassa paria vuotta vaille nelikymppinen ei yleensä ole nuori, mutta ruohonjuuritasolla riippuu täysin paikallisesta osastosta, miltä asia näyttää. Onko keski-ikä siellä 35 vai 65? Kuka saa olla nuorin ja nätein? Ketä kiinnostaa... mutta ei siitä aina haittaakaan ole.

Ihan oikeasti nuorten keskellä oman ikänsä havaitsee tietysti nopeasti. Ei vain siksi, että ei ymmärrä jutuista puoliakaan vaan että siitä lopusta ymmärtää liikaakin. Mutta ei pidä tyrkyttää elähtäneitä näkemyksiään uravalinnoista ja ihmissuhteista. Mistä sen tietää, vaikka toinen osaisi sittenkin välttää ne typeryydet mitä on itse mennyt tekemään.

Ja mitä typeryyksiä sitten pitäisi välttää? Ainakaan urasuunnittelussa en voi neuvoa ketään, ja miksi pitäisi. Joillekin on erityisen rakas ajatus, että tietyssä iässä ja tietyssä vaiheessa asioiden pitäisi olla x eikä y, x:n arvon ollessa z kertaa y:tä suurempi ja mielellään jotenkin eksponentiaalisesti. Minulle työ on, paitsi elämäntapa, myös keino elättää perheeni, joten siitä lähdetään ja siihen päädytään.

Jos jotain kertyy iän myötä, niin kokemusta ja kontakteja, joiden avulla voi arvella tekevänsä hommia yhä pidempään. Nuorena pelkäsin turhaan että näin ei kävisi, mutta miten olisin voinut uskoa niitä, jotka ennustivat aivan oikein? Eihän sitä ollut vielä sattunut minulle.

Mutta olenko muuttunut jotenkin ratkaisevasti, myynyt periaatteeni, kadottanut intohimoni? Riippuu kaiketi eniten siitä, miten fiksattu maailmankuva ihmisellä on nuorena ollut, josko hän sittemmin on jotenkin luovuttanut jostakin. Minun kohdallani mitään nuoruuden suuria ihanteita ei ole ollut, vain hurjaa toivoa että jotain merkitystä elämälle löytyisi. No, löytyi.

Talvisota ja suomalainen mies

2009-12-01T10:46:00.003+02:00

Elämme aikaa, jolloin lehtiä on vaikea avata voimatta henkisesti erittäin pahoin. Yhtäällä ollaan puolustavinaan suomalaisia miehiä Sofi Oksasta vastaan - Sofi Oksasen puheilla alkaa olla asian kanssa jo aika vähän tekemistä. Toisaalla reuhataan talvisodasta ja sen ihmeestä, jonka vaikkapa VTT, majuri Juha Mälkki on osoittanut hieman vähemmän ihmeelliseksi. Mutta kukapa tutkijoita kuuntelisi.

Maskuliinisuus on ollut kansakuntien luomisen käyteainetta ja toisaalta kansakuntaa on käytetty maskuliinisuuden määrittelyssä. Kuka on oikea kansalainen, kuka joutuu tekemään mitäkin, jotta kansakunta olisi olemassa. Sotiminen ja siittäminen ovat tärkeitä hommia, joiden lävitse nähtynä rauhallisemmat ja pitkäkestoisemmat puuhat ovat aika mitättömiä. Tämä on tätä perusfeminismihuttua, ei kai sitä enää tarvitse kellekään selittää. Vaikka näköjään koko ajan täytyy.

Väitän, enkä ainoastaan väitä vaan tiedän olevani oikeassa, että sotien ihmeet ja vähemmän ihmeelliset asiat ovat täysin riippuvaisia siitä, mitä rauhan aikana ja muualla kuin rintamalla tapahtuu. Mistä sotilas tietää, minkä vuoksi hän taistelee, ellei sitä ole viimeistään kansakoulunopettaja hänen päähänsä paukuttanut? Entisaikaan vieläpä sangen kirjaimellisesti. Armeija vain korjaa sadon, ja aikana, jolloin ei ole ollut paljon korjattavaa on harvesterilla ollut tekemistä.

Opin oman suomalaisuuteni 1970- ja 80-luvuilla, jolloin sitä ei suomettumiskiimaisten kriitikkojen mielestä ole ollut olemassakaan paitsi Ben Zyskowiczin viiksissä. Mutta minä olin isänmaallinen. Arvostin suomalaista kulttuuria, ilmiömäistä yhteiskunnallista kehitystä, kaikille riittävää vaurautta. Olin vasemmistolainen viimeistään 1980-luvulla, mikä ei minusta ollut yhtään ristiriidassa isänmaallisuuden kanssa. Samassa maassa elettiin kaikki.

1990-luvulla minulta meni isänmaa alta. En tunnista tätä sotia palvovaa ja miesten sortoa uikuttavaa porukkaa ollenkaan. Jotain ihan hirveää heiltä on viety, ja he luulevat saavansa sen takaisin uhoamalla kuinka "me" olemme sotineet niin saatanan tavalla. Joku voisi pitää toisten ihmisten hyväksikäyttönä sitä, että leveillään asioilla joita ei ole itse tehnyt, mutta nationalismin mukaan se on täysin normaalia ja kansalaisen perusoikeus.

Mitä kaikkea jätetään uutisoimatta, kun sivut täytetään iänikuisilla sotamuistelmilla? Mitä merkitystä vieraille ihmisille on yksittäisen sodan kokeneen ihmisen muistoilla? Näillä asioilla oletetaan olevan itsestäänselvä arvo, mutta ei se saisi niin olla. Sodat pitää kyseenalaistaa, kysyä, miksi juuri ne nostetaan keskeiseksi kansalliseksi kokemukseksi yli kaiken sen, mikä pitää kansakuntaa koossa ja tekee siitä sen, mitä se on.

Sofi Oksanen on päässyt paikalle, jolla on ennenkin ollut suomalainen nainen, mutta voi siinä olla ruotsalainen, britti, italialainen ja tietysti venäläinen, eli suomalaisen miehen viholliskuvaksi. Feministit ovat suomalaisen miehen vihollisia kaikki, huolimatta siitä että useimmat meistä ihan mielellään elämme suomalaisten miesten kanssa ja synnytämme niitä lisääkin.

Olisipa hienoa, jos miehet tajuaisivat kamppailevansa suurimman osan elämästään toisia miehiä vastaan, ja hyvä veli on aika harvalla. Mutta kuviteltu yhteisö - suomalaiset miehet - on kestävää laatua. Onneksi suurimmalla osalla todellisista suomalaisista miehistä on jokin suhde siihen, mitä oikeasti tapahtuu. Kirjoittaisivatpa vielä lehtiinkin...

Merkkipäivän paaluja

2009-11-03T11:28:00.001+02:00

On hieman liiankin ilmeistä omistaa elämänsä sodan ja kuoleman tutkimukselle, kun sattuu olemaan syntynyt vainajienpäivän ja isänpäivän välissä. Toisaalta, eivät nuo aiheet niin kummallisia ole, vaan yhteiskunnallisen keskustelun jos eivät keskiössä niin kausiluontoisesti tapetilla kuitenkin.

Syntymäpäiväsankarin oikeudella kerron vaihteeksi, mikä noihin aiheisiin liittyen on mielestäni vikana nykyisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Voi tietysti sanoa niinkin, ettei Suomessa keskustella vaan intetään. Ei ole tarkoitus päästä johonkin yhteisymmärrykseen vaan olla oikeassa tahoillaan. Tosin kumpikin aihe on tabuluonteinen siinä mielessä, että hyvä ja kunnon ihminen on niistä vain yhtä mieltä. Sekös tieteenharjoittajaa ottaa päähän, koska hyvien ja kunnon ihmisten kanssa ei ole kovin kiinnostavaa keskustella.

Kuolemaan liittyvät diskurssit on kyllästetty modernisaatiokritiikillä. Siinä ei ole muuta vikaa kuin se, että jonkinlaisen maalaisliittolaisen romantiikan voimalla uskotaan entisaikaisen kuoleman olleen aina hyvä ja yhteisöllinen, siinä missä nykyinen kuolema on aina eristetty ja paha. Ennen ei tietenkään ollut yksinäisiä ihmisiä, ei tiepuoleen kuolevia kerjäläisiä eikä vastentahtoisten palvelijoiden keskellä eläviä seniilejä vanhuksia. Jokaisella oli tietenkin rakastava lähipiiri, ei suinkaan perintöä (pientäkin) kärkkyviä puolisukulaisia joita ei kuolevan hyvinvointi juuri kiinnostanut. Paikallisyhteisöt olivat ristiriidattomia, eivät vanhojen vihojen jakamia… Jokaiselle oli varattuna hieno hautapaikka kirkon vierestä, ketään ei itsemurhan takia haudattu kirkkomaan ulkopuolelle. Eihän?

Nykyajassa on varmaankin vaikein asia se, että odotetaan kuoleman olevan jotain mitä se ei ole. Suomeen ei uusimuotinen psykokulttuuri ole rantautunut kovin suurella voimalla sikäli, että odottaisimme kuoleman merkitsevän suurtakin henkistä kasvua. Kaikki eivät ole ollenkaan iloisia siitä että saavat lähteä tälle ihmeelliselle matkalle. Omaiset varsinkin ovat edelleen terveellä tavalla surullisia ja onnettomia pitkään. Kaikesta ei tarvitse toipua.

Toisaalta Suomessakin on opittu ohjaamaan hankalia tunteita tuntevat koulunsa käyneiden pakeille. ”Puhuisit noista jollekulle.” ”No nythän mä puhun sulle.” ”Eiku jollekin ammattilaiselle…” Oman kokemukseni mukaan elämän kriisit merkitsevät todellakin ”tilan saamista”. Ei tosiaan ole tungeteltu ja udeltu hankalia asioita. Muutamaa ihmistä olen silti oppinut arvostamaan nimenomaan kuoleman suhteen. Aina lohduttaminen ei tarkoita sen suurempaa kohtaamista kuin että ihminen kertoo miten hommat heillä tehtiin. Satunnainen kommentti työkaverilta voi olla arvokkaampi kuin empaattiseksi tarkoitettu joutavien puhelu. Kuolema on käytännön asia, varsinkin aluksi. Jo hautajaisista ja perunkirjoituksesta selviäminen on ponnistus eikä sitä psykoilu muuksi muuta.

Sota on sekin riesa mutta toisella tavalla. Kansallinen ”me” on ikävän harvoin ”ironinen me”. Sarkastinenkin kelpaisi, mutta useimmiten sota ja ”me” on täysin sävytöntä ja huumorintajutonta oletettujen itsestäänselvyyksien latelemista. Näin erityisesti perspektiivittömien nuorempien ihmisten seurassa. Vanhemman polven jutuissa on monesti tutkijalle kiinnostavia kerrostumia, mikä ei valitettavasti tee kuuntelemisesta sen helpompaa.

Minulle on useimmiten epäselvää, pitääkö ottaa todesta koko vuoden 1939 suojeluskuntalainen maailmankuva, jotta ei olisi epäkunnioittava sotaveteraaneja kohtaan. Ei niin että he itse sitä erityisesti tyrkyttäisivät, mutta innokkaat apologeetat käyvät joskus rähjäämään. Kyse on kuitenkin ikäihmisistä joille voisi olla kiltti ihan vaan periaatteesta ja kyselemättä prenikoita. Onko se reilua, että ihminen typistyy muutamaan elämänsä vuoteen? Joidenkin mielestä se on ihan oikein.

Onko se millään lailla järkevää, että maa eli kansakunta typistyy käymiinsä sotiin? Onko siinä mitään tolkkua, että nykymaailman aikaan isyyteen liittyy automaattisesti kiinnostus aseisiin ja tappamiseen? Tai ainakin niistä lukemiseen. Ehkä kirjakauppojen ja kustantamoiden mainokset ovat retroilua ja huumoria. Ei niitä oikein voi muuten 2000-luvulla ymmärtää. Pitäisikö tutkia asiaa, että ymmärtäisi? Tuntuu pikemminkin siltä, että mitä enemmän tutkii, sitä vähemmän ymmärtää. Ainakaan oikein, niinkuin hyvä ja kunnon ihminen.

Keskustelemattomuudesta

2009-10-06T08:35:00.003+03:00

Professori Timo Vihavaisen kommentit maahanmuutosta kirvoittavat näkemyksiä ja mielipiteitä. Ei kuulemma keskustella eikä myönnetä ongelmia.

Miten minusta vain tuntuu, että olen kuullut noin 90 prosenttia käynnissä olevan keskustelun eri argumenteista moneen kertaan? Jonkun on siis täytynyt jossain keskustella asiasta, vai mitä?

Vihavaisen kannanoton kärki kohdistuu älymystöön, keitä he sitten tarkkaan ottaen ovatkaan. Saman pesuveden mukana menee feminismi, joka tietenkin hetikohta aiheuttaa suomalaisen yhteiskunnan tuhon. Feminismin ja naistutkimuksen haukkuminen on jo pari vuosikymmentä ollut helppo tie tosi viksun ja kriittisen ihmisen maineeseen, mutta ei siitä sen enempää nyt tässä.

Kuten suurin osa muistakin asiasta keskustelevista, olen Hesarin juttujen varassa enkä ole lukenut Vihavaisen kirjaa. Sen kuitenkin tajuan, että jutuissa luodaan asetelmaa, jossa älymystöön itse kuuluva professori kritisoi samaista älymystöä. Toki asetelma on ihan mahdollinen, mutta sen voi nähdä myös hieman koomisena. Menee tosin yksiin suomalaisuuspuheen kanssa - onhan sen peruspositioita, että itsekin suomalainen haukkuu suomalaiset milloin mistäkin.

On tietysti reilumpaa kritisoida ihmisiä, joista tietääkin jotain. Moni älymystön edustaja taas katsoo asiakseen puolustaa maahanmuuttoa, vaikka omassa elämässä ilmiötä ei juurikaan havaitse. Ja kun näin on, ongelmien asettaminen laajempaan kontekstiin vaikuttaa helposti "kansan" kokemuksen väheksymiseltä.

Asioiden tarkasteleminen laajemmassa kontekstissa on kuitenkin älymystön tehtävä. Argumentaatio ei voi mennä sitä kautta, että "mun pojan luokalla on yksi musta poika ja se veti mun poikaa turpaan, joten islam on väkivaltainen uskonto". Eikä tämä ole kärjistys vaan eri versioina useampaan kertaan kuulemani arvio.

Vihavaisella on ihan hyvä pointti, jota olen itsekin koettanut tuoda esille. Nimittäin työperäinen maahanmuutto ei ole mikään unelmaratkaisu suomalaisen yhteiskunnan ongelmiin ja se tuo mukanaan ihan kaikki inhimillisen elämän osa-alueet, ellei meille tuoteta lisääntymiskyvyttömiä neutreja jostain maailman kolkasta. Sukupolvittainen sopeutuminen tai sopeutumattomuus on edessä myös suomalaisvanhuksia hoitamaan tulleiden ihmisten lapsilla, ja epäilen vahvasti ettei sitä ole ministeriöiden laskelmissa otettu huomioon.

Toinen asia on se, että maahanmuuton ja sopeutumisen kohtaavat useimmiten ne, joilla on vähiten edellytyksiä analysoida asiaa ja tulla ehkä vähän vastaan ihmisiä, joille suomi ei ole äidinkieli ja kotimaa kun taakse jäi jne. Asuinalueiden eriyttäminen on lempiaiheitani, eikä sitä pitäisi varsinkaan väkisin lisätä tilanteessa, jossa väestö muuttuu entistä heterogeenisemmäksi.

Suomessa on pitkä perinne pitää heikoimmilla olevia ihmisiä omaan surkeuteensa syyllisenä paskasakkina. Nyt tätä lastia ollaan kippaamassa maahanmuuttajien tontille, mitä vastaan älymystön pitää taistella silkan älyllisen rehellisyyden nimissä, samalla kun pidetään muutenkin yhteiskunnan kokonaiskuvaa esillä. Se vanha kunnon hyvinvointivaltio, tai mitä siitä nyt on jäljellä, auttaa yhteiskunnallisia eroja tasaavana moneen vaivaan.

Suomella on se etu puolellaan, että useimmissa muissa maissa nykymuotoinen maahanmuutto on alkanut jo paljon aikaisemmin. Voimme ottaa oppia muiden mokista ja tehdä asiat paremmin. Ei ole tätä päivää pistää rajoja kiinni tai toivottaa maahan vain amerikkalaisia diplomi-insinöörejä, vaan toimia olevissa oloissa parhaalla mahdollisella tavalla.

Kaveri liitti Facebookiin linkin Lehdestä, olkoon loppukevennys :-)

Sota ja historia

2009-09-29T15:39:00.006+03:00

Tutkimusta aloittaessaan ei aina tiedä minne päätyy. Joskus voisi tosin arvata... omalle kohdalleni on tullut "uuden sotahistorian" pohtiminen. Koska väitöskirjaa aloittaessani en tajunnut muuta sotahistoriaa olevankaan kuin sitä vanhaa, jota en siis ole tehnyt, en tuolloin lähtenyt suhteuttamaan itseäni siihen sen kummemmin. Nyt on kuitenkin muutaman kerran ollut suorastaan pakko.

Mitä siis on uusi sotahistoria? Siihen on vastattu mm. Tiina Kinnusen ja Ville Kivimäen toimittamassa Ihminen sodassa-teoksessa mielestäni ihan ansiokkaasti, lukea voi myös oman artikkelini Markku Jokisipilän toimittamasta teoksesta Sodan totuudet. Monta muutakin teosta ja artikkelia lienee, näistä nyt itse tiedän mitä pitävät sisällään.

Mielestäni on kolme syytä tehdä minkäänmoista sotahistoriaa. Ensiksi, on ihmisiä, jotka ovat kertakaikkisen kiinnostuneita sodasta, eivät välttämättä paatuneita sotahulluja mutta kuitenkin haluavat tietää sodankäynnistä itsestään mahdollisimman paljon. He tekevät yleensä ns. perinteistä sotahistoriaa, koska se on heistä olennaista ja tärkeää.

Toinen tutkijoiden ryhmä ovat ne, joita myös kiinnostaa sota sinänsä. Näkökulma on kuitenkin muualla kuin rintamatapahtumissa. Halutaan tuottaa tietoa siitä, miltä sota tuntui, millaisia vaikutuksia sillä oli sotilaisiin ja siviileihin. Millä tavalla sota-aika vaikutti kulttuuriin, miten sota on vaikuttanut ihmisiin sodan jälkeenkin. Tätä on useimmiten uusi sotahistoria.

Kolmas ryhmä on se, johon itse kuulun enkä kuulemma ole ainoa. Sota-aikoja voi tutkia myös siksi, että niissä tulee esille jotain olennaista muidenkin aikojen yhteiskunnallisesta ilmiöstä. Suomalainen kuolema nyt on malliesimerkki tästä: ilman sota-aikojen vaikutusta on vaikea ymmärtää monia kehityskulkuja. Toisaalta kaikkea ei voi redusoida sotiin, vaan kyse on vuorovaikutuksesta. Tätä voi olla vaikea ymmärtää niiden, joille sota on itseisarvo ja se, mistä heidän tietonsa lähtee ja mihin se päättyy.

Nykyaika on kummallista aikaa sikäli, että sota on niin korkealle arvostettua ja keskeinen sen kokeneiden ihmisten tulkintakehys. Olin taannoin hautajaisissa, joissa vainaja oli syntynyt vuonna 1921 ja niin muodoin oli elänyt myös toisen maailmansodan ajan. Muistotilaisuudessa pappi koetti herutella juttua tästä aiheesta, mutta valitettavasti vainaa oli puhunut sodasta harvinaisen vähän ja miettinyt mieluummin tennistähtiä ja Kauniita ja rohkeita.

On ymmärrettävää, että ikäihmiset muistelevat elämänsä tärkeitä aikoja, joista sota on voinut olla se mieliinpainuvin. Kysynnän ja tarjonnan laki tulee kuitenkin välillä mieleen: kun kerran jostain halutaan kuulla, siitä puhutaan.

Sodan taakseen jättäminen voi olla vaikeaa myös tutkijalle...

Kadonneet sanat

2009-09-23T19:55:00.003+03:00

Vanhojen tekstien lukeminen on aina hilpeää. Historiantutkijan riemuna on löytää sanoja ja ajatuksia, joita ei vain nykyään enää tapaa. Oma suosikkini on sota-ajan Kotilieden pääkirjoituksen ilmaus "tällaisia naisia Suomi ei halua käyttää lastensa äiteinä"... tulee aina sellainen syvästi inhimillinen olo isänmaan suhteen tuosta.

Mutta on uudemmissakin teksteissä ihmettelemistä. Takavuosina, joskus 1970- ja 80-luvuilla monenkin kirjan ja varsinkin tutkimuksen otsikossa esiintyi sana "raportti". Oli kai lehtikin nimeltä Shokki-raportti mutta en ole varma.

Sen kuitenkin tiedän, että raportti on jotain tosi puolueetonta, syväluotaavaa ja tärkeää. Toki sanaa edelleenkin käytetään, mutta omien kirjastohakujeni perusteella se on jäänyt pikku hiljaa pois otsikkotasolta, ellei kyse tosiaan ole tilastollisesta raportoinnista. Ja tilastothan ovat aina totta!

Toinen ajankuva, jota harvemmin tapaa on "patriarkaatti". Tiedättehän, isänvaltainen järjestelmä joksi kutsuttiin takavuosien feminismissä koko yhteiskunnan epätasa-arvoista rakennetta (jos kuvaus on kummallinen niin se vain kertoo miten hyvin tajuan muiden kuin omaa feminismiäni).

Jossain vaiheessa ainakin akateeminen feminismi lakkasi syyttämästä miehiä mistään erityisestä (älkää antako tämän maailman aarnolaitisten luulotella että kaikesta olisi miehiä syytetty koskaan) ja sukelsi naisen oman ruumiillisuuden syövereihin. Ja ranskalaisen filosofian. Pikku hiljaa ollaan palailemassa pintaan, katsotaan löytyykö patriarkaatti.

Tajusin hiljattain, että kadonneiden sanojen joukkoon kuuluu tavallaan myös "yksilöllinen". Ei se ole kadonnut maailmasta vaan sitä tapaa yhden ihmisen tilanteeseen sovitettujen toimien kuvauksena ("yksilöllinen kuntoutus" jne.). Mutta yksilöllisyys on lakannut olemasta jotain, mitä aikakauslehdissä toitotetaan suurimpana hienoutena. "Yhteisöllisyys" on 2000-luvun "yksilöllisyys". Siitä puhe mistä puute, mutta eivät nämä asiat puhumalla parane eikä kannettu vesi kaivossa pysy (lisää oma puhkikulunut sanontasi tähän).

Tämän päivän tason jatkosemmassa esille nousi myös "kaupallisuus", ainakin kulttuurituotteiden suhteen asiana joka oli ennen tosi hyhhyh. 1980-luvun teini muistaa, kuinka jokainen suosikkibändi oli semmoinen kaupallinen (Bryssel kaupallinen taitaa olla nykyään bändi...) ja siksi kaikki fiksut ihmiset pilkkasivat sitä. En minä sentään Bogart Companya ja Broadcastia kuunnellut mutta yhtä hyvin olisin voinut. Depeche Modekin taisi nauraa liikaa matkalla pankkiin jo vuosikymmenen puolivälissä.

Nykyään kaupallisuus on melko luonteva asia ja taidehenkilö saa toivoa elättävänsä itsensä ainakin ajoittain. Snobismin raja menee muualla: jotkin taideluomat vain ovat "vaikeita", "kunnianhimoisia" tai vaihtoehtoisesti "vaihtoehtoisia". En enää tosin pysy perässä, minkä vaihtoehdosta on kyse. Taloudellisen kannattavuuden ei välttämättä kuitenkaan.

Joten "Yksilöllinen raportti patriarkaatista ja kaupallisuudesta" odottaa kirjoittajaansa. Kenties tuo alussa mainittu fiktiohenkilö voisi aloittaa...

Tutkijan rohkeudesta

2009-09-21T09:08:00.006+03:00

Kuolemakonferenssista jäi, jos nyt ei vaivaamaan niin mieleen kuitenkin myös se, mitä on tutkijan rohkeus tutkimuksensa tulosten ja siinä saatujen kokemusten suhteen.

Sota-aikaa käsittelevä keskustelu lainehtii joskus aika korkealle nyky-Suomessa. Väitöskirjaa tehdessäni olin epävarma näissä asioissa, myönnän sen. En jättänyt pois tai käsittelemättä mitään aineistoa mitä vastaani tuli, mutta joissakin johtopäätöksissäni ja teoretisoinneissani ns. hannasin. Olisin voinut kehitellä asioita pidemmälle, rinnastaa ja sanoa suorempaan. Ehkä olisin voinut lähteä koko työhön reippaammin.

No regrets, they don't work sanoi Robbie Williamskin, joten mitäpä tuosta. Asia vain tuli mieleeni kuunnellessani Jennifer Ilesin esitelmää spiritismistä. Lähinnä anglosaksisissa maissa todellakin toimii erilaisia "spiritualistisia kirkkoja", joiden menoihin kuuluu jumalanpalveluksen lisäksi yhteyden ottaminen ns. rajan taakse. Sosiologi Iles on lähtenyt tutkimaan Britanniassa toimivaa kirkkoa osallistuvan havainnoinnin menetelmällä.

Iles on halunnut tutkia nimenomaan meedioiden yhteisöä ja kokemusta meediona olemisesta. Tämän seurauksena hän on itsekin alkanut saada viestejä ja kokenut, miltä tuntuu olla meedio. Hän ei lähtenyt esitelmässään vähättelemään kokemuksiaan jos kohta ei väittänyt olevansa vaihtamassa alaakaan. Pikemminkin lähestymistapa oli se, että nyt hän pystyy paremmin tarkastelemaan tutkimiaan ihmisiä, mikä onkin totta.

Tieteellinen objektiivisuus on oma juttunsa, ja osallistuvassa havainnoinnissa se ei koskaan ole niitä yksinkertaisimpia. Onnea vain Ilesille tämän metodologisen asian parissa. Tutkimuskohteen tuntemus alkaa ainakin olla kohdillaan.

Toivottavasti hän saa yhtä rakentavaa palautetta kuin konferenssissa. Montaa muuta aihetta tutkivalla on vastaavia kokemuksia, siis että aihe tulee elämään ja uniinkin, mutta harvemmin sitä kovin paheksutaan - pitäisikö? En tiedä miten britit asian ottavat yleisemmin, meillä vastaanotto olisi kaiketi sangen nuivaa.

Iles on tutkinut aiemmin sota-aikoja hänkin. Britanniassa nimenomaan sotavainajat ovat herättäneet kiinnostusta spiritismiin, olihan kauas haudattu ja usein tuntemattomissa oloissa kuollut vainaja ongelma suremisen prosessissa. Yhteyksiä haluttiin ja selvyyttä siihen, miten kaikki oikein tapahtui ja mitä nyt kuuluu. "Taivaassa tavataan" on ajatus, joka lohduttaa ihmisiä edelleen.

Suomessa ei tietääkseni koettu vastaavaa henkimaailmaan kohdistuvan kiinnostuksen aaltoa, jos kohta en ole sellaista etsinytkään. Kertoa saa jos tietää! Alli Paasikivi kaiketi harrasti asiaa aikanaan jonkin verran, mutta tietääkseni ei juuri sotakuolemaan liittyen.

Se on tuo kuolemanjälkeinen eksistenssi asia, josta ei todisteita tule noin vain. Minulla on ollut elämässäni muutama tilanne, jossa kuolema on ollut eri tavoin vahvasti läsnä, mutta hiljaa on oltu puolin ja toisin. Ehkä ei vain ole ollut mitään asiaa, mikä ei aina ole huono juttu.

Hautajaisten ohjelmavalinnoista

2009-09-20T15:22:00.005+03:00

Sotaveteraani-lehden numerossa 4/09 kerrotaan, miten eräs seurakunta on kieltänyt ilmeisen suositun "Veteraanin iltahuuto"-kappaleen esittämisen siunaustilaisuudessa. Perusteena on, että se ei ole virsikirjan virsi. Kirjoittajat Arvo Kuikka ja Reijo Pajamo aivan oikein huomauttavat, että hautajaisissa esitetään jatkuvasti musiikkia, jota ei löydy virsikirjasta, joten tämän kappaleen ei pitäisi tehdä poikkeusta.

Sama kissanhännänveto kuin toisen maailmansodan aikoina jatkuu ilmeisesti edelleen evankelis-luterilaisissa hautajaisissa. Tuolloinkin arvovaltaiset kristilliset tahot ylen paheksuivat kaikenmaailman Eino Leinojen sanoittamien biisien esittämistä sankarihautajaisissa, todennäköisesti muissakin.

On ymmärrettävää, että kirkko haluaa pitää kiinni kristillisyydestä sen tiloissa tapahtuvissa tilaisuuksissa. Hautajaiset ovat kuitenkin myös yhteisöllinen tapahtuma, joten musiikin pitäisi voida olla mitä hyvänsä hyvän maun rajoissa pysyvää. "Veteraanin iltahuuto" nyt ei tosiaankaan ole mikään "Highway to 'Hell", joten ongelma on tässä mielessä teoreettinen. Häiden musiikkivalinnoissa on huomattavasti rennompi meno, johtuneeko siitä että avioliitto ei ole luterilainen sakramentti. Ei kyllä ole ruumiinsiunauskaan.

Mietiskelin taannoin ääneen amerikkalaisseurassa, eikö jonkinlaisessa "funeral homessa" järjestettävä muistotilaisuus sittenkin olisi helpompi, varsinkin uskonnon kannalta. Ei kuulemma ole, niitä pidetään liukuhihnatilaisuuksina ja rahalla saa aikaa mutta kelläpä sitä määrättömästi olisi. Kirkoissakin on jo seuraava porukka monesti tulossa, mutta harvoin se tuntuu ketään haitanneen. Koska varsinainen muistotilaisuus pidetään muualla, ehtii hautajaisseurue jutustella kiireettömästi keskenään, vainaja tosin ei sitten ole enää paikalla in corpore.

Perinteet tulevat ja menevät, vaikka hautajaiset monesta ovatkin lähes ikiaikaisia ja vaikeita muuttaa. "Iltahuudonkin" puolustajat sortuvat toistamaan jäykkiä kaavoja todetessaan, että kyseistä kappaletta ei kuunnella seisten, koska vain muutaman nationalismin klassikon kohdalla tehdään näin. Ottaen huomioon, että kyse on tässäkin mitä ilmeisimmin totutusta tavasta, josta ei mitään lakia ole, niin mikäpä estää nostamasta "Veteraanin iltahuutoa" tai vastaavia kappaleita jonkin "Valan", "Lippulaulun" tai "Narvan marssin" rinnalle. Ihmisten tekemiä nekin ovat, kuten myös "Maamme-laulu".

Mehän sen päätämme, mitä pyhänä pidämme. Itselleni tuottaisi vaikeuksia vetää noin henkisesti kättä lippaan yhtä lukuunottamatta kaikkien näiden kappaleiden kohdalla, mutta se taas on minun ongelmani eikä sotaveteraanien.

Millainen muisto meistä jääkään

2009-09-17T10:10:00.004+03:00

Tapasin eilen sattumalta ystävän, jolla oli huolia sydämellääm. Iäkkäiden vanhempien monet vaivat, kotona asumisen jatkuminen, koko kuvio. Kuuntelin ja kommentoin mitä osasin. Omassa suvussani ei, kuten mummovainaani sen niin hienovaraisesti ilmaisi, juurikaan "hourata". Mutta eipä sitä aina tarvitse kaikkea tietää kun voi oppia.

Ystäväni mietti sitä, millaisena hän pystyy muistamaan vanhempansa, onhan nykytilanne jo kestänyt pitkään ja tullee vielä kestämään. Siinä suhteessa saatoin lohduttaa, että muistot nousevat pintaan vaihtelevasti ja usein yllättävän valoisina, kun ihmisen elämä on päättynyt. Ei ole itse enää sotkemassa asioita, niin sanoakseni.

Siitä olimme yhtä mieltä, että huumori on hyvä selviytymiskeino, ennen ja jälkeen. Ja että se ei muille kuulu, mitä kukin omaisistaan laskettelee. Me koemme läheisemme muita ihmisiä voimakkaammin, eikä heitä auta puolustaa meitä vastaan. Eikä meitä syyttää, jos koetamme keventää raskasta elämäämme parilla herjalla.

Muuten yritän ymmärtää kaikkea vanhuuteen ja varsinkin kuolemaan liittyvää, mutta sentimentaalinen tosikkous saa minulta ehdottoman tuomion. Huumorihan ei ole vain toisen pilkkaa vaan myös hänen arvostamistaan. Tylsistä ja ikävistä ihmisistä ei voi laskea edes leikkiä.

Kuolema ja muistot - DDD9:n satoa

2009-09-16T08:37:00.008+03:00

Kuolemakonferenssissa tuli jälleen kerran selväksi se, miten monimuotoinen asia kuolema on ja miten monta asiaa siinä voi mennä pieleen - tai oikein. Muistot ja muistaminen voivat tapahtua yksin tai yhdessä, selkeissä rituaaleissa tai uusia ideoita hyödyntäen.

Kaliforniassa on uudehko tapa laittaa auton takalasiin tarra, jossa on esim. vainajan nimi, synnyin- ja kuolinvuosi sekä jokin kuva tai teksti. Näitä voi olla useitakin samassa autossa, tavallisimmin kuitenkin yksi. Pamela Roberts ja Talina Villao kertoivat, että yksi projektin tutkijoista oli saanut ylinopeussakot seuratessaan tällaista autoa... Useimmiten ihmiset varmaankin katsovat näitä ruuhkissa ja liikennevaloissa, kun on aikaa. Kiinnostavaa on, että ihmiset eivät kysyttäessä koe viestivänsä surustaan muille vaan laittavat tarran takalasiin itseään varten.

Samanlaista erikoista yksityisyyttä kokevat netissä surevat ihmiset. Facebookin sururyhmissä ihmiset kirjoittavat tavallaan vainajalle, ja tuntuvat olettavan että hän ei saisi tietoja vaikkapa perheensä tapahtumista muulla keinoin, näin Elaine Kasketin mukaan. Todellista luottamusta FB:hen! Tästä puolesta ei muuten paljon uutisoida, enemmänkin siitä ongelmasta, että vainajan sivua ei saa pois netistä. Mutta voihan sen avulla surrakin, jos ei uutta sivua halua perustaa. Joillakin on kuulemma paljon enemmän ystäviä kuolleena kuin elävänä. Vähän surullista oikeastaan.

Toisaalta täysin julkinen suru esim. verkkokirkko St Pixelsin sivuilla koetaan yksityiseksi siinä vaiheessa, kun tutkija (kuten Tim Hutchings) pyytää saada käyttää sitä tutkimuksessaan. Hilpeyttä herättää jo se, että World of Warcraftissa todellisen ihmisen eli pelaajan nettimuistotilaisuuteen hyökkäsi vihamielinen heimo ja teurasti koko porukan, koska ilmoitus tilaisuudesta oli julkinen... En pelaa WoWia joten en ehkä osaa selittää asiaa oikein mutta jokseenkin noin se meni.

Netti on suhteellisen uusi paikka suremiseen, mutta eikä se ole aika luonnollista - ihmiset surevat siellä missä ovat? Autossaan jos ovat amerikkalaisia, netissä jos ovat suhteellisen nuoria. Ihmiset myös omaksuvat asioita netin kautta, kuten Anna Bremborg Davidssonin tutkimat kuolleena syntyneiden lasten äidit, joista jotkut menevät koko perheen voimin vauvan haudalle kuolinpäivänä ja esim. puhaltavat siellä saippuakuplia. Tästä ei moni ruotsalainen ollut kuullut, mutta se vain kertoo miten uusi asia on ja miten se on välittynyt muuta kautta kuin ikiaikaisena perinteenä. Minusta kaunista ja hauskaa muillekin lapsille.

Ihmisille on tärkeää myös se, miten he itse tulevat muistetuksi, niin vähän kuin siihen joskus voikin vaikuttaa. Joanna Wojtkowiak otti esille ainakin minulle tässä muodossa uuden käsitteen eli postselfin, jonkinlaisen jälkiminuuden. Ihmiset näkevät sen eteen joskus paljonkin vaivaa ja ovat siitä huolissaan. Eri keinoin halutaan varmentaa, ettei tulla unohdetuiksi. Wojtkowiak on tutkinut erityisesti opiskelijanuorten ajatuksia asiasta, ja varsinkin se on kiinnostavaa, että uskonnollisuuden vähäisyys ei vähennä kiinnostusta omaan postselfiin.

Joskus perhe ei pääse sopuun edes siitä, minne vainaja haudataan. Tämä tuli esille useaan kertaan, paitsi yksityisissä keskusteluissa myös Heather Conwayn ja Paul Voninskin esitelmissä. Tällainen perhe tuskin kokoontuu yhdessä muistelemaankaan. Ehkä erimielisyydet käyvät surutyöstä - perintöriidathan ovat myös suosittu tapa kunnioittaa vainajan muistoa...

Minusta on surullista myös, kun vainajan muisto yritetään peittää tai tehdä siitä jotain muuta kuin se ehkä on. John Troyer puhui Yhdysvaltain viimeisimpien sotien kaatuneista ja miten eri hallitukset ovat koettaneet antaa ymmärtää, että sodassa ei ketään kuolisikaan, koska ruumiita ei näy. Minusta tämä oli hämmentävää, koska tavallisempaa on nimenomaan korostaa omia uhreja.

Tästä puhuin itse (taas vaihteeksi), pohtien myös hyvän kuoleman käsitettä. Tony Walter on tätä käsitellyt jo 15 vuotta sitten (Revival of Death) mutta eipä tuo asia vanhene. Itse pääsin siihen kiinni vasta 11 vuotta sitten enkä vieläkään ole valmis.

Eva Reimers taas otti esille yhden Ruotsin viime vuosien tunnetuimmista kuolemista eli kurdinainen Fadime Sahindalin muistotilaisuuden. Vainajien kansallistaminen ja heidän kuvaamisensa nimenomaan kansakunnan jäseninä sekä luo heidän kuvansa uudelleen että tukee kansakunnan niitä piirteitä, jotka se haluaa itsessään nähdä. Eva Reimershän on Nordic Network of Thanatologyn organisaattori tällä hetkellä, joten odotan innolla mihin suuntaan hänen tutkimuksensa etenee, vaikka itse olenkin jo lähdössä eri teille.

Death, Dying and Disposal 9 -konferenssi Durhamissa 9.-12.9.2009

2009-09-14T13:05:00.005+03:00

Viime viikolla Durhamin yliopistossa järjestettiin yhdeksäs Death, Dying and Disposal-konferenssi. Erittäin kiinnostavaa, tutkijoita ja alan ammattilaisia eri puolilta maailmaa. Painotus oli toki Britanniassa ja angosaksisissa maissa, mutta oli meitä muitakin, ihan hyvä delegaatio esim. Pohjoismaista.

Samassa yhteydessä perustettiin virallisesti Association for the Study of Death and Society. Erilaisia aihepiiriin liittyviä tutkimuskeskuksia on muutamia (ainakin CDAS, Centre for Thanatology ja Durhan University Centre for Death and Life Studies) ja esim. Pohjoismaissa on perustettu Nordic Network of Thanatology (tuttavallisesti NNT).

Aika moni kuolemaa tavalla tai toisella tutkiva tekee töitä itsekseen. Ruotsalaisiakin oli Durhamissa useita, mutta ei heilläkään ole oman maan sisällä kovin kattavaa yhteistyötä vaan he tapaavat näissä kansainvälisissä kokoontumisissa.

Ehkä siksi konferenssissa oli niin hyvä tunnelma - koska kerrankin paikalla oli vain ihmisiä, jotka ymmärsivät mikä kuolemassa kiinnostaa. Palaute eri sessioissa oli erittäin rakentavaa ja kannustavaa. Ihmisille uskalsi mennä juttelemaan ja juttuahan riitti.

Konferenssissa naurettiin paljon, kuolema on liian vakava asia että siitä uskaltaisi jättää laskematta leikkiä. Eri ihmisten omat kokemukset ja tutkimus sekoittuivat myös tavalla, joka on akateemisissa piireissä harvinaista.

Olen koettanut kerätä ihmisiä Suomesta liittymään tuohon NNT:hen. Parikymmentä henkeä onkin ilmoittautunut mukaan, mitä voi pitää jo hyvänä lukuna. Pitäisiköhän meidän, eri alojen ja eri taustoista tulevien ihmisten kokoontua kansallisellakin tasolla? Se voisi olla avartavaa, koska joka maassa on sitten vielä omat kysymyksensä. Pitäisi vain alkaa järjestää...

Blogi lomalla

2009-06-22T12:39:00.001+03:00

Tämä blogi on tauolla kesäkuusta 2009 alkaen.

Rantakuntoon!

2009-05-21T11:21:00.007+03:00

Sain hiljattain kyselyn asiasta, josta kerrankin tiedän jotain, nimittäin lihomisesta. Kyseessähän on monelle vaikea ja motivaatiota vaativa asia, jossa voi kuitenkin onnistua, jos todella haluaa.

Ensiksi, ruoasta on tehtävä elämän keskipiste. Ruoalla voi täyttää useimmat ihmiselämän puutteet, kuten työn, puolison, lasten, harrastusten, vapaa-ajan tai elämän puuttumisen. Ruoka on aina paikalla ja tuottaa aina edes jonkinlaista mielihyvää.

Tämä täytyy pitää mielessä, jos joskus ei huvittaisi syödä: ruoka on olemassa juuri sinua varten ja hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet! Mieluummin tosin hieman paksumpana. Pidä siis aina jotain syötävää lähettyvillä, äläkä poistu liian pitkäksi aikaa keittiön lähettyviltä. Eväät kannattaa tehdä huolella, jos joudut joskus niin tekemään. Koskaan ei ole väärä aika tai paikka syödä. Tietokoneen ääressä, metrossa, auton ratissa, konsertissa - aina on tilaisuus pikku purtavalle!

Uudet reseptit ja ruoka-aineet tekevät syömisestä entistä mielenkiintoisempaa. Niillä voi päteäkin seurassa, jos malttaa opetella uusimmat gourmet-virtaukset ja/tai kansalliset klassikot. Ja totuushan on, että rasva se maun tekee. Voin, kerman ja öljyjen lisäksi kannattaa kokeilla vaikkapa ranskankermaa ja kookosmaitoa. Usein ja eri tavoilla. Salaatinkaan ei ole pakko olla kevytruokaa!

Ruokaan tulee muutenkin panostaa ja osoittaa harrastuneisuutta. Ei turhaa nuukailua marketissa, vaan kokeillaanpa tuotakin puolivalmistetta kun se kerran on myyntiin otettu. Nykyään on saatavissa myös runsas ja vaihteleva valikoima erilaisia keksejä ja kakkuja, joita on mukava nauttia jälkiruoaksi. Itse tehtyjen lisäksi.

Ruokaa tulee tietenkin myös kunnioittaa, eikä heittää roskiin, vaikka sitä olisi tullut ostettua tai tehtyä liikaa. Lautanen pitää syödä tyhjäksi, ei vain Intian nälkäänäkevien takia vaan myös sinun itsesi. Olethan rakkaudella tarjoillut ruoan tai ainakin maksanut siitä kalliilla rahalla - nyt syödään, pulinat pois.

Ruoan pakastamista ei kannata lykätä liian pitkään, mutta pakastaminen noin yleensä on hyvä keino lihomiseen. Aina löytyy jotain mupellettavaa, vaikka olisi unohtanut käydä kaupassa. Vakavasti otettava lihoaja ei tietenkään tällaista mokaa tee! Ennemmin käydään kaupassa varmuuden vuoksi joka päivä, viikonloppuna parikin kertaa.

Annoskokojen suurentaminen on erityisen tärkeää. Aluksi voit tuntea outoa, jatkuvaa kylläisyyden tunnetta, mutta siihen tottuu ja lopulta se menee ohi. Pian et enää piittaa siitä, oletko nälkäinen vai et ryhtyäksesi syömään. Riittää, kun on ruoka-aika tai vaikkei olisikaan. Jotain hyvää on kuitenkin aina tiedossa.

Lihomisen toinen puoli on tietenkin liikunta. Aluksi voi tuntua oudolta valita aina sohvalla löhöäminen kävelylenkin tai lasten kanssa leikkimisen sijaan, mutta pitemmän päälle se kannattaa. Yksinkertaisimmillaan kyse on kuitenkin matematiikasta: energiansaanti miinus kulutus. Jälkimmäinen täytyy pitää mahdollisimman pienenä, jotta projektimme onnistuisi.

Näillä keinoin pääset kuukaudessa jo hyvälle alulle ja kesän lopulla olet rantakunnossa kuin saimaannorppa ainakin! Ensi kesänä voit ylpeillä jo mursun muodoilla!

Luokkatietoisuudesta

2009-05-18T09:52:00.010+03:00

Hesarin kuukausiliitteen juttu luokka-aseman periytyvyydestä oli tavallaan kiinnostava. Kenestä nyt mitäkin tulee ja tuleeko vielä lapsistakin.

Gunnar Suolahti tutki jo aikanaan pappissäätyä 1600- ja 1700-luvuilla ja havaitsi, että köyhänkin perheen pojasta saattoi tulla pappi, mutta ilman suhteita ja rikkaita sukulaisia hän päätyi niin köyhään seurakuntaan, että seuraava polvi ei enää opintielle päässyt.

Nykyään tämä on hoidettu niin, että koulutus ei enää takaa herran asemaa, vaan vauraus ja yhteiskunnallinen valta hoituvat muuta kautta. Yliopistolain uudistuksen voi ymmärtää yhdeksi osaksi tätä prosessia: siellähän on nykyään kaikenmaailman duunarien kakaroita, pitää laittaa yrityselämän herraskaisempi väki niitä vähän paimentamaan...

Luokka näkyy kuitenkin myös yksityisemmissä asioissa, kuten perheessä. Jo lapsensaanti-ikä kertoo naisesta paljon. Oma äitini häpesi nuoruuttaan hiekkalaatikolla, ei niin etteivät sekä hänen äitinsä että anoppinsa olisi ehtineet samaan jamaan vielä nuorempina - ja samassa marssijärjestyksessä. Kuten minunkin anoppini - lika barn leker bäst vaikka miehen kanssa pääsimmekin asiaan vasta yli kolmekymppisinä.

Nykyäänkin paheksutaan "teiniäitejä", usein kysymättä, onko nainen itse asiassa halunnutkin lapsia jo nuorena. Ja miten hän todellisuudessa pärjää ja mies samoin. Lapsenhoitohan ei mitään rakettitiedettä ole eikä vaadi erityistä elämänkokemusta, vaikka monet ylemmän keskiluokan äidit (tai kyseiseen luokkaan havittelevat) yrittävät sen sellaisena esittää.

Lapsen saaminen alle 20-vuotiaana on kuitenkin yleisessä tietoisuudessa varma syrjäytymisen merkki - jos ei ole jo niin pian on ja lapsi samaten. Todellisuus ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Lähtöluokka määrää sen, miten tällaiset asiat ketäkin koskevat.

Kuten Kate Fox on analysoinut brittiläistä luokkayhteiskuntaa, Suomessakin tuntuu olevan kolmen kerroksen väkeä, joskin vähemmän tunnistettavasti.

"Työväenluokka" (lainausmerkeissä, koska se sijaitsee työväenluokan paikalla mutta ei aina perinteisessä mielessä ole sitä - Thompson on luettu!) pitää asioiden tekemistä nuorena luonnollisena, eikä pitkä, kolmekymppiseksi jatkuva koulutusputki kuulu suunnitelmiin.

Tuilla eläviä nuoria perheitä kritisoitaessa kritisoidaan siis selkeästi tiettyä yhteiskunnan ryhmää ja sen lisääntymisstrategiaa. Tähän kannattaa kiinnittää huomiota. Joillekin toisille tuet sen sijaan suorastaan kuuluvat - mutta sehän on aivan eri asia.

"Keskiluokka" on Suomen suurin luokka, ja aina kovin peloissaan, että muuttuu takaisin "työväenluokaksi" tai ettei olekaan "yläluokkaa". Siksi perhe on niin traaginen asia. Oma kasvinperhe jätti ehkä toivomisen varaa, mutta omista kakaroista viimeistään pitää tulla euroopanomistajia ja prinssieverstejä. Siitähän se ihmiselämän onni lähtee? Koulutuskeskustelut ovat tämän luokan ominta alaa, milloin ei haukuta toisen tien valinneita (ks. yllä).

"Yläluokka" on vaikeimmin määriteltävä asia, koska siihen kuuluu osa koulutetuista, osa varakkaista ja osa asemansa perineistä - mutta kuka ja mistä? Lapset kuuluu kasvattaa enemmän tai vähemmän vapaasti, ja jostain kumman syystä heistä lopulta tulee vähintään yhtä ihmeellisiä kuin vanhemmistaan.

Johtuneeko siitä, että heille puhutaan perheessä kolme kertaa enemmän kuin työväenluokassa... tämä on Tiede-lehden tieto, en ole havainnoinut sen kummemmin. Tosin meidänkin esikoinen käyttelee jo lauseenvastikkeita. Ihan äidin sydän sulaa.

Osataan sitä Ruotsissakin

2009-05-13T10:29:00.003+03:00

Kannattaa lukea muidenkin maiden lehtiä, varsinkin kansainvälisten kisojen tiimellyksessä. Olen aina luullut, että sodilla pullistelu on erityisesti suomalainen ominaisuus, varsinkin yhdistettynä mitä apokryfisimpiin kohteisiin.

Vaan eivät sitä ole jättäneet taakseen ruotsalaisetkaan, vaikka aikaa olisi ollut. Aftonbladet hehkuttaa verkkosivuillaan euroviisuedustaja Malena Ernmanin pääsyä finaaliin ja toteaa lopuksi ainakin minulle hieman käsittämättömästi:

"På 500 år har Sverige har utkämpat tio krig i Ryssland. Malena vann första slaget i det elfte."

Tämä on sotaa, onneksi Waldolla pyrotekniikka pelaa...

Politiikkaa

2009-05-11T10:18:00.005+03:00

Viime aikoina on jäänyt päivittämättä puoluepoliittinen toiminta tänne blogiin, vaikka sitä on koko ajan ollut.

Olen Helsingin Vasemmistoliiton piiritoimikunnassa ja Kontulan Vasemmiston hallituksen varajäsen. Käytännössä tämä tarkoittaa kokouksia ja keskustelua, tietysti myös vastuuta yhteisestä toiminnasta. Piiritoimikunnassa ennen kaikkea keskustellaan toiminnasta ja päätetään sen suunnasta. Hyvä tapa tutustua eri taustoista tuleviin vasliittolaisiin. Ja seurata, millaista keskustelua siitä syntyy.

Luottamustehtävien jaossa minut valittiin Helsingin Leijona Oy:n hallitukseen. En yritäkään väittää olevani keskustakorttelien kehittämisen erityisasiantuntija, mutta osaan toki katsoa, mihin suuntaan erilaiset suunnitelmat aluetta vievät.

Ensimmäisen kokouksen (4.5.) perusteella kaikki vaikuttaa aika yksimieliseltä, saa nähdä millaista vääntöä on odotettavissa kun aletaan linjata asioita tosissaan. Yksittäisistä vuokrasopimuksista tms. hallitus ei päätä, vaan muokkaa "konseptia" (pakko laittaa lainausmerkkeihin, olen sitä sukupolvea ja ammattiryhmää, jolle konsepti on tenttipaperia).

Leijonasta olen sellaisenkin kommentin kuullut, että eikö keskustassa saa olla yhtään korttelia jossa on hiljaista ja rauhallista. No ei ilmeisesti, mutta sitä aion koettaa pitää silmällä, ettei näistä kortteleista tulisi pelkkiä risteilyturistien putsauspaikkoja, vaan kaupungin omien asukkaiden aluetta.

Eurovaaleissa olen mukana Minna Sirnön tukiryhmässä, tämä ehdokas tuntui parhaalta vaihtoehdolta. Vaalikoneissa nousee ykkösiksi miehiä, mistä johtunee... puolue on sentään oikea eli omatunto kunnossa :-) Saa nähdä, miten tuo vaalikampanjan teema toimii, joku varmasti vierastaa ja toinen tykkää. Vastaa kuitenkin omaa käsitystäni asioista.

Susan Boyle

2009-04-24T17:12:00.003+03:00

Taas uusi Talent-sankari, jolla on faneja Facebookissa ja paikkansa kolumneissa ja tietysti blogeissa. Mitäpä olisi elämä ilman Susan Boylen kaltaisia hahmoja.

Hämmästyttävänä on pidetty sitä, että ruma nainen osaa laulaa. Sehän on sinänsä tuttu juttu, mutta että stailaamaton nainen osaa laulaa. Sellainen, jota tämän maailman trinnyt ja susannahit eivät ole mulkanneet vähemmän silmiin pistäväksi ja normaalimmaksi.

Nykyinen vaatemuoti on erityisen vaativaa tässä suhteessa, onhan se suunniteltu tekemään kaikille selväksi että kokoa 32 olevat naiset ovat kokoa 32 ja muut ovat friikkejä. Tässä suhteessa vaikkapa ikihienon Dallasin katsominen on huikea kokemus.

Laskoksia housuissa! Umpinaisia kaula-aukkoja jopa Pamelalla! Olkatoppaukset ovat yksi keino peittää nainen, ei ainoastaan paljastaa. Ja me pidimme sitä aikaa pinnallisena ja muotia naista halventavana, tai jotain.

Tavallaan olen samaa mieltä erilaisten tyyligurujen kanssa - on tosiaan vaatteita, joissa yksi näyttää hyvältä ja toinen ei. Mutta pitääkö sitä aina näyttää niin vimpan päälle ja mahdollisuuksiensa mukaan?

Eikö esimerkiksi rintava nainen voisi pitää vaikka kaksirivistä takkia - nimenomaan siksi, että näyttää siinä hyökkäysvaunulta? Voisiko olla vitsikästä näyttää muultakin kuin "hyvältä"?

Vai onko huumori ja vaatteilla leikittely varattu kokoa 32 oleville, alle 20-vuotiaille ja itse asiassa vain lehtien muotikuviin? Pitääkö kaikkien muiden elää pelossa ja vavistuksessa, etteivät he jonain päivänä näytä vahingossa Susan Boylelta?

Tutkimuksen asetelmista

2009-04-14T08:27:00.007+03:00

Näinä yliopistolain uudistamisen aikoina on syytä lukea tarkasti Hesarin tämänpäiväisen taloussivujen artikkelin kaltaiset jutut. Kyseinen juttu näet kertoo, miten suomalainen metsäteollisuus on ollut hidas muuttamaan rakenteitaan ja ottamaan käyttöön uusia innovaatioita. Yliopistoissa on kyllä tehty, mutta jostain kumman syystä eivät ole siirtyneet erityisen liukkaasti tuotantoon.

Mitäs mitäs. Eikö talouselämän pitäisi olla dynaamista ja aikaansa seuraavaa ja yliopistojen jäykkiä ja jälkeenjääneitä - ja talouselämän suuren viisauden tarpeessa? Taitaa olla toisin päin tuokin asia, mutta usko siirtää vuoria, jopa hyvin toimivan yliopistolaitoksen historiaan.

Samassa lehdessä oli toinenkin kiinnostava teksti. Pertti Tötön nykyistä tiedemenoa kohtaan osoittama kritiikki on minusta joskus vähän ohi maalin, mutta tämänkertainen kolumni on ihan asiaa.

Vakaa usko asian X vaikuttavuuteen ei tosiaan tarkoita, että vaikuttavuus olisi todistettu. Siitäkin huolimatta, että kaikki haastateltavat yhtäpitävästi sanoisivat näin ja tutkija itsekin olisi asiasta vakuuttunut.

Sen sijaan voimme sangen pitävästi todistaa, että tutkimushenkilöt todella uskovat vaikutussuhteen olemassaoloon. Jos vähän pinnistämme, saamme selville, miksi näin on ja mitä se kertoo asiasta X ja sen merkityksestä yhteisössä.

Laadullisia menetelmiä opettaessani olen usein tavannut kunnianhimoisia opiskelijoita, joille edellä mainittu ei riitä. Se todellinen vaikutussuhde pitäisi saada esille, tai muuten ei tehdä tiedettä ollenkaan.

Kun historiassa käytetään laadullisia menetelmiä, klassisimman malliset syy-seuraussuhteet ovat kuitenkin usein kiven alla. Joskus löytyy, silloinkin pitää nähdä paljon vaivaa todistaakseen. Sama on kyllä historisminkin kanssa, mikä selittää ns. yhden dokumentin dosentit.

Tiedonvälityksen maailmankuvassa syy-seuraussuhteet ovat luonnollinen tapa lähestyä asioita, selvenivät ne juttua tehdessä eli eivät. Jos tärkeä ja vaikutusvaltainen ihminen kuvaa vaikkapa tuota yliopistojen ja talouselämän suhdetta tietyllä tavalla, ja toinen kiho käyttää lähes samoja sanoja, vaatisi sangen kokeneen ja asioita tarkkaan ajattelevan toimittajan, jotta hän osaisi ehdottaa edes juttunsa loppukaneetiksi, että arvon vuorineuvokset taitavat olla jonkin kulttuurisen seikan vaikutuspiirissä. Taitaa olla ihan diskursiivinen muodostuma kyseessä.

Ei, kun ihminen on saanut tarpeeksi pitkään puhua keskeyttämättä, häneen kertyy sen verran teflonia että muut eivät viitsikään keskeyttää tai kysellä syitä ja vaikuttimia. Ennemmin tehdään kuten käsketään.

Tulevaisuuden tutkijat voivat sitten ihastella, millainen kummallinen kulttuurinen konstruktio vallitsi Suomen ja monen muunkin maan korkeinta koulutusta koskevassa keskustelussa 2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä.

Sairaat sankarit

2009-04-02T09:03:00.003+03:00

Onko sankarillista olla sairaana töissä? Moni ainakin kokee kotona sairastamisen luuseriudeksi - omaa oloa vain parannellaan, vaikka maailma tarvitsee juuri minua toimiakseen normaalisti.

Tuon Iltiksen uutisen kuvaamilla opettajilla on tietysti hankala tilanne. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Pätevän sijaisen löytäminen tuosta vain on hankalaa, ja keskiverto koululuokka simputtaa heikäläiset suohon heti alkuunsa, kun vakituisillakin opettajilla voi olla tekemistä saadakseen normaalin koulutyön sujumaan. Kuitenkin pitäisi saada suunniteltu opetus toteutettua jossain vaiheessa.

Yliopiston opettajilla on useimmiten enemmän valinnan varaa, mutta olen itsekin raahautunut pitämään kurssia vastoin parempaa tietoani. On opetustapahtumia, joiden korvaamista jollain tavalla jossakin ei edes halua alkaa ajatella. Ne kestävät kuitenkin enimmillään muutaman tunnin ja sitten voi palata potemaan. Sääliksi käy intensiivisemmällä aikataululla toimivia. Sääliksi käy kyllä opiskelijoitakin, jotka joutuvat kuuntelemaan kuumeisen hourailuja...

Ja asiassa olisi huvittavaa, ellei se olisi niin karmeaa, että mitä tiiviimpää työputkea vetää, sitä todennäköisemmin kroppa sanoo sopimuksen irti ja sairastuu. Mitä lähempänä tavoitteitaan on, sitä varmemmin ei pääse niihin, koska terveys ei kestä. Jossain mielessä nykyihmiset ovat kuin parivuotiaita, jotka illalla kiukuttelevat väsymystään, mutta eivät silti millään tahdo mennä nukkumaan. Ei ole kivaa, mutta sitä, mikä palauttaisi kivan ei millään voida edes harkita.

Otettaisiinko sellainen arjen anarkistinen ote, että täysin pakolliset asiat hoidetaan sairaanakin, mutta niiden suhteen tehdään kriittinen arvio ja todetaan useimmista, etteivät ne niin pakollisia olekaan. Tartuntataudit eivät aina katso ihmisen kuntoa, mutta on niillä korrelaationsa stressin kanssa.

Sankarillista on kyetä elämään elämänsä itse eikä kuten joku muu sen on päättänyt. Kuka asensi aivoihisi mallin, jossa itse et ole tärkeä vaan työsi - joka kuitenkaan ei ole sinun hallinnassasi? Ja miksi sellaista työtä pitäisi painaa päivästä toiseen, kunnosta riippumatta?

Opettajien suhteen kysymys on ennen kaikkea: kuka teki koulusta laitoksen, jossa lapsista välittäminen on lähes mahdotonta jos haluaa välittää vielä itsestäänkin?

Miehiä

2009-03-27T12:32:00.008+02:00

Poliittinen eliittimme on jälleen ollut seksuaalista. Kamoon, Matti, toi on niiiin teinixiä. Varsinkin toi kihlaus just nyt. Et Vaan Osaa.

Emmehän me kaikki niin aikuisiksi aikuistu muutkaan. Kuuntelen tässä juuri eilen ostamaani levyä. Keski-ikäisenä mammana sain viime idean tv-mainoksesta, ja nyt koetan saada selville, pidänkö Kings of Leonin uusimmasta levysta vai en.

Tässä kotoisan hermeettisessä maailmassani on tietenkin aika yhdentekevää, mitä kuuntelen, kunhan lapset jaksavat tanssia. Menneenä traumana ovat kuitenkin ne lukuisat keskustelut, joissa piti olla kyse musiikista mutta olikin kyse keskustelukumppanin oikeassaolemisesta.

Musiikki herättää meissä voimakkaita tunteita. Mitä nyt luolaihmiset hyräilivät ja paukuttelivat, ainakin se alkoi jo ennen puhetta. Ehkä siksi musiikista puhuminen on aika primitiivistä heimohommaa.

Kyllä minä sen käsitän ja hyväksyn, että koskaan bändissä soittamaton ihminen ei voi ymmärtää, millaista musiikin tekeminen siinä ympäristössä on. Mutta että pitää tuntea juuri ne vaikutteet, jotka keskustelukumppani kuvittelee artistilla olevan - jotka joku nokkava poptoimittaja on hänelle syöttänyt.

Pahimpia ovat kotimaiset artistit, koska niillä on aina - toistan, aina - kavereita tai vähintään exiä yliopistolla. Tästä syystä heistä joko ei voi pitää tai sitten tulee ymmärtää pitää heistä hillityn ironisella tavalla, silleen taiteilijoina. Ja luonnollisesti kollega on aiheen asiantuntija eikä siitä voi sanoa oikein mitään.

Pitääkö musiikista sitten puhua? Vai onko siitä vaiettava? En tiedä. Minusta on hauska miettiä, miksi nyt kuulokkeissa melskaava yhtye tuo mieleen niin monta muuta bändiä ja miksi. Ei se ole arvoarvostelma, vaan mielleyhtymä, jonka syy voi olla sekä minussa että heissä. Toivottavasti ei kuitenkaan nokkavissa poptoimittajissa.

Ehkä traumani ei ole niinkään tiedoissa ja taidoissa häviäminen musiikin suhteen. Se oli joka tapauksessa aikanaan odotettavissa ja nykyään on yhä todennäköisempää. Trauma on se, että minun kokemustani musiikista, omia muistojani ja tunteitani vähäteltiin. Toisen kokemukset ja tunteet olivat tärkeämpiä ja oikeita, ainoita oikeita jopa. Se sattuu aina.

Ehkä tästä syystä naiset eivät monestikaan puhu musiikista, jopa teeskentelevät tyhmempiä kuin ovatkaan. Toisaalta, on niitä miehiäkin jotka luukuttavat karvanoppapoppia autostereoista syyllisyyttä tuntematta. Ehkä minulla vain on ollut väärät kaverit... No, ainakin he ovat vitsailleet kuusysijuttunsa jo lukiossa.

Hetken äiti ja koko ajan

2009-03-26T13:07:00.004+02:00

Unicefin Äiti-kampanja jotenkin sieppaa. Ei kai pitäisi, asia on oikea.

Äskettäin kuolleen näyttelijä Natasha Richardsonin äiti, hänkin näyttelijä Vanessa Redgrave pyysi ainakin Ilta-Sanomien aina niin luotettavien tietojen mukaan kuolleelta tyttäreltään anteeksi sitä, että hän oli niin aktiivisesti mukana politiikassa lasten ollessa pieniä.

Ilmeisesti hän oli perustellut toimintaansa - ja runsasta poissaoloaan - lapsilleen sillä, että siitä on hyötyä kaikille maailman lapsille. Pistäähän se miettimään, mihin kaikkiin kokouksiin lähtee, itse kunkin.

Äiti ei ala olla äiti sillä, että hän päätyy johonkin mystiseen tahtotilaan. Hän ei toisaalta lakkaa olemasta äiti, vaikka tekisikin välillä jotain muuta.

Tietystä näkökulmasta kaikki elolliset olennot ovat olemassa vain lisääntyäkseen. Ihmisen suunnaton kulttuurinen pääoma voi tarkoittaa sitäkin, että edistetään yhteistä hyvinvointia ja samalla kaikkien lastenkin hyvinvointia.

Itsekkyys ei ole perustava inhimillinen ominaisuus - muutenhan kaikkea tätä minkä keskellä elämme ei olisi olemassakaan. Jos pitää huolta vain omista lapsistaan, tuo samainen huolen pitäminen vaikeutuu. Eikä tämä ole vain ihmislajin ominaisuus, eläinmaailmassa on hämmästyttäviä esimerkkejä työnjaosta ja yhteistoiminnasta jopa eri lajien kesken.

Vitsi piileekin siinä, miten jakaa aikansa ja energiansa omien lasten ja maailman lasten kesken. Minusta se ei ole mikään äitijuttu - joskus sieppaa koko äiti-sanakin. Nuorempi poika ei tunnu sitä oppivankaan...

Pikemminkin kyse on yleisinhimillisestä, järkevästä toiminnasta joka on meillä jo geeneissä mutta varsinkin kulttuurissa. Sukupuolesta riippumatta ja mitä sitä nyt konkreettisesti tekeekään.

Valta perheessä

2009-03-20T08:06:00.006+02:00

Eilen olisi pitänyt mennä osallistumaan osallistumiseen, onhan aihe lähellä sydäntäni. Siis tämä perhevapaa-asia josta Eduskuntatalolla pidettiin puhetta. Äiti oli kuitenkin vähän väsynyt, allokoin resurssini toisin.

Sinänsä perhevapaat ovat vain yksi puoli siitä, millaiseksi elämä perheissä muodostuu. Kuka tekee ja mitä. Kenen pitää tehdä, kuka osaa ja ymmärtää, kenen olisi parempi pitää näppinsä erossa.

Joidenkin asiasta keskustelevien on mahdoton ymmärtää, että naisen ruumiillisuuden ja sen erityislaadun korostaminen on ongelma, jos miestenkin pitäisi olla mukana lapsenhoitokuvioissa. On lapsia, jotka määrittelevät ensimmäisen ikävuoden todellisuutensa täysin äidin kautta, mutta useimmille kelpaa isikin ihan hyvin.

Riippuu paljon äidistä ja hänen näkemyksistään ja kokemuksistaan, onko isälle (tai toiselle aikuiselle) tilaa. Ajatus siitä, että mies "vaatisi oikeuksiaan" osallistua vauvanhoitoon on monelle vieras - mutta eipä mahdoton. Toistaiseksi useampi kuitenkin tyytyy siihen mitä annetaan.

Tarkoitukseni ei ole syyttää naisia siitä, että miehet hoitavat lapsia niin vähän. Monissa perheissähän tilanne ei edes ole tämä. Tarkoitukseni on sen sijaan muistuttaa, että biologian lisäksi elämme kulttuurissa ja voimme vaikuttaa siihen, millaisiksi perheemme muodostuvat. Ja että sillä, miten miellämme sukupuolen on väliä, erityisesti perheessä.

Jos asiaa oikein historiallisesti tarkastelee, tiukat sukupuolirajat perheessä ovat melkoista luksusta. Oloissa, joissa toimeentulo on niukkaa ja perheen saama apu rajallista on niin miesten kuin naistenkin pakko tehdä mitä moninaisimpia asioita. Maskuliinisuus varsinkin on luksusta, se että ei muka millään pysty asioihin jotka ovat kuitenkin ihmiskunnan yksinkertaisimpia ja samalla tärkeimpiä - eli pitämään jälkeläisensä hengissä.

Nykyään on yhä enemmän isiä, jotka muistuttavat taannoista tutkimushenkilöäni Väinö Havasta: ovat henkeen ja vereen mukana erilaisissa julkisissa riennoissa ja lähtevät vaikka sotimaan heti tilaisuuden tullen, mutta myös omien lasten hoitaminen sujuu ja se tuntuu myös mielekkäältä. Näin siis 1930-luvun Suomessa.

Tämähän ei ole mikään ihanne. Olisi kivaa, jos isien tai muidenkaan ei tarvitsisi kokea sotimista tarpeelliseksi ollenkaan. Muutenkin julkinen elämä voisi painottua vähän vähemmän monissa perheissä. Mutta ideana on, että lapsenhoito ei vähennä miehen kykyä yhtään mihinkään. Ainakaan jos mies itse ei saa tällaista päähänsä.

Perhevapaiden käyttö sinänsä ei kerro siitä, miten suomalaisissa perheissä asiat järjestyvät - illat ja viikonloputkin ovat olemassa ja niiden ajankäyttö on useimmissa perheissä pitemmän aikavälin kriisikysymys. Naisten työuran kannalta perhevapaiden jakamisella on eniten merkitystä.

Lasten kannalta oleellista olisi saada perhevapaan kesto nostettua edes lapsen yksivuotispäivään, jotta viesti siitä, että vapaat ovat olemassa sittenkin lasta varten tulisi selväksi. Ja sillä, miten paljon vapaita voi viettää yhtä aikaa, ei siis niin että ne jaetaan sulle-mulle ja toisen on jotenkin pakko olla kotona toisen ollessa jotenkin oikeammassa elämässä.

Tällaiseltahan "keskustelu" asiasta monesti kuulostaa - lapsen ei toivoisi koskaan kuulevan vanhempien kinastelua siitä, kumman täytyy hoitaa häntä...

Feminiinisyyttä ja muutakin

2009-03-17T22:29:00.003+02:00

Kiirettä pitää - nyt vasta ehdin kirjoittelemaan nerokkaan leimaukseni liittyen niinkin keskeiseen yhteiskunnalliseen ilmiöön kuin viime viikonlopun Kukkulan kuningas-sarjan jaksoon.

Kyseisessä jaksossahan Peggy Hill havaitsee, ettei ole muiden naisten silmissä kovin feminiininen elikkäs naisellinen (drag queeniksi hän kelpaa hyvin). Hank Hill, uskollinen puoliso tokaisee tähän, että totta kai sinä olet naisellinen, olethan vaimo ja äiti.

Nämä sukupuolihommat ovatkin täyttä kusetusta niin naisten kuin miestenkin kohdalla. Niinhän sitä luulisi, että jos hoitelee fysiologisia naisen hommia, olisi naisellinenkin. Keskiverto insinöörin ja propaanikauppiaan mielestä näin ehkä onkin, mutta eihän se mihinkään riitä.

Pitäisi näyttääkin naiselta - vaimona ja äitinä ei kuitenkaan monesti ehdi ja jos ehtiikin, liikaa ei enää saisi meikata. Toisaalta ne, joilla on mahdollisuus ja suorastaan pikku pakko olla perinjuurin naisellisia surevat usein (eivät onneksi aina) sitä, että jotain naiseudesta puuttuu jos ei ole mennyt ruumiin ansaan, niin sanoakseni.

Miehekkyys eli maskuliinisuus (jos ne nyt voi toisikseen kääntää, tässä naistutkijan pätevyyteni horjuu) vasta huiputusta onkin. Poikia innostetaan olemaan rajuja ja meluisia, mutta oikeasti vain ne, jotka tajuavat olla välillä hiljaakin pääsevät elämässä yhtään mihinkään.

Isyys taas ei jotenkin liity maskuliinisuuteen ollenkaan, ellei voi opettaa poikiaan pelaamaan lätkää. Näin kärjistäen. Onneksi nykyään on kasvava joukko miehiä, joille tällaiset kärjistykset tuottavat vain tyhjän katseen silmiin ja sitten taas eletään normaalia elämää ja haetaan lapset päivähoidosta.

Julkisuuteen asti pääsevät keskustelut ovat jotenkin huoneentaulun aikaisia verrattuna siihen, miten ihmiset elävät ja elämänsä järjestävät. Tuntuu kuin jossain olisi idioottitoimittajien leegio, joka haluaisi että meillä olisi paha olo ihan tavallisesta elämästä. Mutta siitä voi kieltäytyä ja tarjota niin vahvaa kädenpuristusta kuin huvittaa :-)

Yliopisto ja elämä

2009-02-24T09:21:00.004+02:00

Yliopisto-lehden toimitussihteeri Arja Tuusvuori (viksu ihminen, haastatellut minuakin :-) tuskailee tuttua asiaa: miksi yliopistoelämä kuvataan kirjallisuudessa niin kummallisesti. Aivan kuin meillä olisi aikaa viritellä villejä ihmissuhteita kokopäivätoimisesti - tai edes halua, olemmehan monesti tunteneet toisemme vähintään vuosikymmenen.

Toinen minulle outo, mutta monen muun laitoksen ihmiselle riittävän tuttu asia on keinoja kaihtamaton akateeminen kilpailu, jonka ympärillä monet fiktiiviset yliopistodraamat pyörivät. Monesti siinäkin kuitenkin taistelevat isommat asiat kuin vain yksittäiset ihmiset: mikä on oppialan yleinen linja, mitä siihen kuuluu ja mitä ei. Kuka on sivuraiteella, kenen pätevyys on oikeanlaista. Pelkkiä henkilökysymyksiä nämä harvemmin ovat.

Fiktion ongelma onkin siinä, että tarinaa ei haluta kiinnittää liian tiukasti mihinkään todelliseen laitokseen ja tiedekuntaan. Yliopistolaisen näkökulmasta kaikki uskottavuus kuitenkin menee jo tässä vaiheessa. Organisaatiot muokkaavat toimintaamme monesti sangen paljon, varsinkin jos olemme virassa ja virkasuhteessa johonkin niistä.

Esimerkiksi minun kokemuksiani ei voisi siirtää vaikkapa historian laitokselle - vaikka tutkimusteni faktoja voisi sinne päin vielä viistääkin, toimintaympäristöä ei voi. Olen pienen oppiaineen ja laitoksen ihminen. Joskus, kun kuuntelen eri alojen ihmisiä, tuntuu että suorastaan pumpulissa pidetty. Ei suurta draamaa.

Arja Tuusvuoren kolumnissa todetaan aiheellisesti myös, tutkija Anna Rotkirchiakin lainaten, että ylipitkät työpäivät eivät tee ketään viisaammaksi tai ainakaan paremmaksi ihmiseksi. Muistan professori Matti Klingen puhuneen jotain "vegetoimisesta", jos en aivan väärin siteeraa niin kyse oli kävelyllä käymisestä ja divarissa piipahtamisesta.

Parhaimmillaan yliopistoelämä on todella antoisaa. Rahasta puhuttaessa moni (varsinkin naispuolinen tutkija!) tulee päästäneeksi suustaan jotain sellaista, että en mä tätä rahan takia tee. Ottaisin asiaan kuitenkin toisen näkökulman: koko organisaation riittävä rahoitus on oleellisen tärkeää.

Silloin ei tarvitse tapella vähistä viroista verissä päin ja joku uhkarohkea uskaltaa vegetoida ihan ihmisten nähden. Kappas ketaletta, joku saattaa saada jonkun uuden ideankin. Mutta mitä sanovat ulkopuolinen rahoittaja ja yliopiston hallituksen ulkopuoliset jäsenet?!

Lama on täällä ja sen pois ajaminen kestää pitkään

2009-02-12T08:14:00.002+02:00

Jokin aika sitten etsin tiettyä asiaa vuoden 1997 Ilta-Sanomista. Löysin etsimäni, mutta myös paljon muuta. Olin aivan shokissa siitä, millaisia mainoksia vähän yli kymmenen vuotta sitten iltapäivälehdissä julkaistiin.

En ole koskaan ollut sillä lailla telaketjufeministi, että vetäisin pultit jokaisesta "naista esineellistävästä" kuvasta. En minä niistä pidäkään, mutta kaikkeen tottuu, vaikkei saisi. Isorintaisena naisena olen jonkin ohikiitävän hetken hyötynytkin kulttuurimme preferensseistä tässä suhteessa, vaikka haittaakin niistä lienee ollut.

1990-luvun lopun mainoksissa ilmiö oli kuitenkin lähes jatkuva. Puolialaston tyttönen kelpasi mihin tahansa mainokseen, mielellään seksuaalisesti vihjaavan tekstin kera. "Hauskaahan" se vain on. Eräänlainen automessujen maailmankuva oli vallitseva: mimmi pötkölleen niin tässähän sitä markkinointia jo olikin.

1997 lama oli taloudellisesti kaukana takana, mutta stripparien, tissibaarien ja prostituution kasvukauden henkinen perintö oli edelleen läsnä. Sama tsunami uhkaa peittää meidät nyt alleen.

Ravintola Rymy-Eetun viimeaikainen mainos kuvaa maailmantaloutta oikein hyvin. Tissit ovat taas esillä. Samaisen Ilta-Sanomien "keskustelu"palstalla on menossa toinenkin viestiketju aiheesta pitäisikö naiset pakottaa töihin huorataloihin. Depressio, toden totta.

En ole ehtinyt seurata kovin kiihkoisasti viimeaikaista kotiäitikeskustelua, mutta aivan takuulla siinäkin on otettu esille klassinen lyömäase: naisten pitää jäädä kotiin, jotta miehillä on töitä. Lapsia nyt ainakin pitää tehdä. Niin tai näin, aina pitäisi olla haarat levällään.

Eniten minua lopulta ihmetyttää, minne tämä tissi- ja sääriskene katosi muutamaksi vuodeksi. Mitä silloin tapahtuu, kun naisia voi käyttää mainoksissa ihan vaan ihmisinä? (Ei niin että sitä haitaksi asti tässä välissäkään olisi esiintynyt.)

Onko keskivertomiehen elämä silloin niin mallillaan, että häneen ei tarvitse vedota kuolaavana teinipoikana? Voiko mies talouden valoisimpina aikoina hengähtää ja nähdä naisen jopa kumppanina, työssä tai yksityiselämässä? Mutta kun suhdanne notkahtaa, hella ja nyrkki kaivetaan esiin. Madonna ja huora ovat taas täällä (kas, Madonnahan tuleekin keikalle kesällä).

Eniten minua järkytti tuossa 1990-luvun löydössäni se, etten kunnolla muistanut millaista se oli. Ihminen unohtaa, onneksi ovat arkistot ja kirjastot.

Katkerien ihmisten puolue

2009-02-09T09:29:00.005+02:00

Henna Virkkunen jatkaa kokoomuslaista kumpujen yön kaivelua. Vasemmiston leimaaminen muiden menestystä jarruttavaksi, kateellisten ja katkerien ihmisten jengiksi on niin vanha juttu, että ihmettelen miten kukaan viitsii mokomaa ottaa esille.

Ovatko kokoomusministerit liian nuoria muistaakseen, että nämä jutut on kuultu jo? Vaikka Katainen on minun ikäiseni ja Virkkunen vain vuoden nuorempi. Ehkä he eivät kuunnelleet ympäristöään yhtä herkällä korvalla 1980-luvulla - tai nielivät kaiken sen aikaisen oikeistoskeidan purematta. Nyt sitten röyhtäillään.

Omien arkipäivän havaintojeni mukaan nimenomaan kokoomuslaiset ovat katkeria. He ovat mielestään saavuttaneet kaiken omalla työllään ja olemalla niin mahtavia ihmisiä - jumankekka että muillekin tarjotaan tilaisuus samaan! Kuitenkin, jos yksikin yhteiskunnan tukimuoto on mennyt sivu suun, siitä ulvotaan kuin olisi päätä oltu viemässä.

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on auttanut meitä kaikkia. Tässä on vähän tällainen "what have the Romans ever done to us"-tilanne. Kauheasti vastustetaan, vaikka ei edes oltaisi vastustamassa jos ei sitä vastustettavaa olisi ollut olemassa. Se, että vasemmisto yrittää ylläpitää niitä arvoja, jotka itse omaksuin nuorena kaikesta kotini ja ympäristöni oikeistopropagandasta huolimatta on minusta oikein ja hyvin valoisa asia.

Minä olen vasemmistoliittolainen nimenomaan siksi, että en ole katkera. Uskon ihmisiin ja heidän mahdollisuuksiinsa, mutta näen myös, miten mahdollisuudet voidaan nitistää eri tavoin. Ei ole väärin auttaa parempaan elämään niitäkin, jotka eivät pysty huristelemaan pikakaistaa liikemaailmassa.

Menettääkö menestyjä jonkin mielettömän nautinnon, jos huono-osaisuutta yritetään lieventää ja syrjäytymisen kierre katkaista? Siltä vähän tuntuu. Mutta pitääkö tällaisia ihmisiä vielä erikseen tukea? Vähentää heidän katkeruuttaan? Vaikkapa verohelpotuksilla. Että rassukoista tuntuisi että edes joku arvostaa ja rakastaa.

Miespolitiikkaa

2009-02-05T11:32:00.002+02:00

Taas tuli sellainen olo että olen oikeassa puolueessa. Vasemmistoliitto on laatimassa miespoliittista ohjelmaa. Juuri tästä on tasa-arvossa mielestäni kyse: ei vain siitä, mitä naisille kuuluu, vaan miten molemmat sukupuolet voivat elää mielekästä elämää yhteiskunnassa.

Näkisin nykyisen oikeistosuuntauksen eräänlaisena sukupuolijärjestelmän kriisinä. Katainen elämöi sota- ja poliittisella historialla (niistä selvästikään mitään ymmärtämättä). Talvisodan henkeä kaipaillaan toistuvasti muutenkin. Minusta moinen on sodan kokeneiden ihmisten ja suomalaisten historian raakaa hyväksikäyttöä.

Sodat ovat hieman eri asia kuin taloudelliset kriisit, jotka eivät ensiksikään merkitse välitöntä kuolemanvaaraa useimmille ihmisille. Talvisotaretoriikka ja muu sodista melskaaminen on mautonta, kun tavoitteena on oman edun ajaminen. Ja koska ei olisi? Koska todella on tarkoitus tehdä jotain hyvää niille, jotka sodista ovat kärsineet?

Perussuomalaisia on moneen lähtöön ja toisin kuin julkisuus antaa ymmärtää, osa on ihan täysissä järjissäänkin. Heidän keskeinen sanomansa tuntuu kuitenkin olevan jonkinlaista suomalaisen rahvaanmiehen puolustamista. Herrat hymistelevät, jätkät huutavat oletetun totuuden.

Vasemmistoliitolla on hyvä sauma saada kiinni ne ihmiset, joiden mielestä maahanmuuttajat eivät ole pelkästään ongelma. Samoin ne, joiden mielestä äitimyytti on lopulta naisille ongelma eikä voimavara, ja miesmyytti aiheuttaa suuren osa miesten vaikeuksista.

No, katsotaan mitä ohjelmasta tulee ja millaisia vaikutuksia sillä on. Aivan varmasti moni kokee moisen uhaksi. Onhan nykymuotoinen yhteiskunta aina rakentunut maskuliinisuuden varaan (tämä on George L. Mossen idea, ei minun), joten kaikki yritykset puuttua sen kuvaan voidaan tulkita uhaksi koko yhteiskunnalle. Näin varmastikin tapahtuu. Mitä nynnyjä miehistä taas ollaan tekemässä...

Yliopistolain uudistamisesta

2009-02-02T12:42:00.002+02:00

Saa nähdä, toteutuuko vallankumous yliopistolla vai mitä tästä kaikesta tulee. Yliopistolain uudistuksesta ainakin raportoidaan hallintovirkahenkilöiden taholta kuin alemmilla portailla ei olisi sanottu asiasta mitään.

Minua järkyttää koko uudistuksessa se, että siihen liittyvissä tiedotteissa ja muissa papereissa ei ole mainittu juuri sanaakaan siiä, mitä yliopistossa oikeasti pitäisi tapahtua. Siis opetuksesta ja tutkimuksesta. Ne ovat ilmeisesti vain hallinnon ja rahankeruun sivutuotteita, joille ei ole tarkoituskaan tapahtua mitään.

Mutta totta kai tapahtuu. Se, että tieteenharjoittajat itse kykenisivät keskuudessaan arvioimaan esimerkiksi sitä, mikä on tutkimisen arvoista ei ole ollut esimerkiksi hallituksessa vallitseva käsitys pitkään aikaan. Sen sijaan on haluttu milloin mitäkin dynaamista ja tarvelähtöistä - riippumatta siitä, voiko sellaista hallituskauden aikana toteuttaa tai onko sellaista jo olemassa. Hitsi kun pitäisi ehtiä lukea muutakin kuin muistioita.

Anu Lahtinen on kommentoinut asiaa blogissaan paljon ja tavalla, jota kannatan vilpittömästi. Lukekaa. Järki ei tätä voine voittaa, mutta säilyttäkäämme edes omamme...

Miesruumis ja sankaruus

2009-01-28T12:25:00.006+02:00

Jos käy elokuvissa kerran kahdessa vuodessa, kannattaako mennä katsomaan The Wrestler? Just se leffa, jossa Mickey Rourken sanotaan tehneen paluun huipulle. Golden Globe jo tulikin. Saa nähdä miten Oscar-raatiin uppoaa.

Niin että kannattiko? En tiedä. Darren Aronofsky ei päästä ihmisiä helpolla, tämäkin elokuva jäi verkkokalvoille pyörimään. Tuskin kuitenkaan ahdistun siitä vuosien päästä kuten Unelmien sielunmessusta...

Jos on nähnyt yhden urheilusankarileffan (en tiedä onko showpaini urheilua mutta kerronnan suhteen elokuva oli urheilusankarileffa) on nähnyt ainakin useimmat niistä. Oma suosikkini tällaisista hahmoista on Monty Pythonin Ken Cleanairsystem. "Every morning he runs twenty miles. Nobody knows why."

Vaikka olenkin joutunut katsomaan kaikki Rockyt ja monta muutakin miesruumiin rääkkäämistä kuvaava elokuvaa - velipoika katseli vielä nyrkkeilydokumenttejakin lajia harrastaessaan, auts - niin silti tuijotin suu auki The Wrestlerin kuvauksia painimatseista. Mitä kaikkea ihmiset haluavat nähdä toisten tekevän itselleen ja toisilleen. Veren on lennettävä, vaikka se olisikin sovittu juttu.

Mickey Rourken sankaruutta filmimaailman näkökulmasta on tietenkin sekin, että hän uskaltaa olla elokuvassa ruma monella tavalla. Ohitusleikkausarpi ei ole ketään kaunistanut, sen lisäksi että Rourken oman kamppailulajiuran jälkeiset "kauneus"leikkaukset eivät tehneet ihan sitä mitä piti. Roolihahmon työnteko lihatiskillä on nerokas oivallus sinänsä - niissäkään vetimissä ei moni ole edukseen.

Naisruumiin kohtalo vertautuu miehen vastaavaan: Marisa Tomein esittämä strippari alkaa olla työuransa päätepisteessä (vaikka meikämamman näkökulmasta onkin erittäin edustava...). Elokuvaa voisi käyttää ammatinvalinnanohjauksessa: miten kauan kannattaa yrittää tienata vain kropallaan. (Unelmien sielunmessua kuulemma on käytetty huumevalistukseen, osuva valinta.)

Tarinansa puolesta The Wrestler ei ole mitenkään poikkeuksellinen elokuva. Näyttelijänsuoritukset ovat hyviä, mutta ovatko ne ihmeellisiä, en osaa sanoa. Sitä jään odottamaan, miten Hollywood tulkitsee elokuvaa pääosia esittävien näyttelijöiden, varsinkin Mickey Rourken suhteen. Onko nöyränä poikana takaisin tuleminen palkinnon arvoista?

Minulta on usein kysytty, mihin tarvitaan sankaritarinoita. Lopulta The Wrestler ei ole sellainen, vaan pikemminkin se leikittelee lajityypillä, jos rujoa menoa nyt voi leikittelyksi kutsua. Sankari halutaan nähdä riippumattomana ja kaiken yläpuolella olevana, mutta "Randy the Ram" on lopulta strippariin vertautuva "nigger of the world" (tämä on Lennon-sitaatti).

Jossain määrin kyseessä on siis jopa luokkatietoinen elokuva. Kaikki miehet eivät tunnetusti hallitse maailmaa, vaikka näyttäisivät siltä ja hetken aikaa olisivat tavalla tai toisella huipulla. Heitäkin käytetään hyväksi, ennen kaikkea toisten miesten toimesta, mutta pääsee elokuvassa nainenkin hetkeksi siihen asemaan.

Toisaalta voi arvella, että showpainin kaltaisiin hommiin ryhtyviltä ei koulu ole välttämättä sujunut ihanteellisesti. Siihen on monta syytä, yhtenä ehkä oppimisvaikeudet. Ainakin päähenkilön keskittymiskyky ja pitkäjänteisyys ovat keskitasoa heikompia, mikä ei ole eduksi ihmissuhteissa. Painiyleisö on kehno korvike: sehän haluaa verta, verta, verta... Sitähän sankarien pitäisi aina vuodattaa, tavalla tai toisella.

Menneisyyspolitiikkaa ja populaaria tutkimusta!

2009-01-27T11:28:00.004+02:00

Amazonilta löytyy vaikka mitä. Olen tiennyt, että äitiydessä on tapahtunut jotain, mutta amerikkalaisesta versiosta on oikein kirjakin. Suomessa tehdään niin neutraalia tiedettä, että ei sitä keskiverto mediajulkkis tule lukeneeksi.

Miksi asia ainakin iltapäivälehtien tasolla aina vedetään naisten keskinäiseksi kinaksi? Miehistähän siinä on kyse. Onko miestä ollutkaan, onko mies lähtenyt lätkimään, onko mies Gösta Sundqvistin sanoin "pelkkä haamu", "auttaako hän äitiä" monien omasta mielestään ihan erinomaisten faijojen tavoin vai onko hän oikein tosissaan isä. Jotkut äiditkin osaavat lähteä lätkimään ja hoitaa hommansa huonosti, mutta yleensä he eivät ota osaa näihin "keskusteluihin". Ehkä pitäisi.

Menneisyyden kuviteltuun onnelaanhan aina vedotaan, kun perheistä puhutaan. Aihepiiriä on tutkittu paljonkin, mutta siitä pitäisi kirjoittaa tarpeeksi populaaristi. Ei riitä, että me tutkijanaiset tiedämme erinäiset kannanotot höpönhöpöksi - moni uskoo, että kun joku saa oikein telkkarissa purkaa ahdistustaan, niin siellä taustalla olisi jotain asiaakin eikä vain ahdistusta.

Olen viime vuodet tutkinut kuolemaa ja sotaa, mutta kyllä perhe aihepiirinä kiinnostaa. Historiasta ei ehkä löydy vastauksia siihen, miten asioiden pitäisi olla, mutta ainakin se löytyy, miten ne tuskin koskaan olivat ja silloinkin hyvin harvoilla.

Lasten kotihoidosta

2009-01-26T10:37:00.008+02:00

Asiasta olisi ehkä pätevämpiäkin asiantuntijoita, mutta median lakien mukaisesti parturi-kampaaja Nina Mikkonen on noussut lasten kotihoidon keulakuvaksi viime viikkoina. Aihepiiri on melkoisen kaluttu, mutta oletus ilmeisesti on, että siitä joku edelleen haluaa kuulla ja lukea.

Olen kuullut rouva Mikkosen argumentit omassa lapsuudessani moneen kertaan, ja kuvittelin itsekin jonkin aikaa eläneeni parhaan mahdollisen lapsuuden vain siksi, että äitini hoiti lapsia kotona. Sittemmin olen tutustunut aihepiiriä koskevaan keskusteluun yli sadan vuoden ajalta.

Eivät nämä rouvat juttujaan ihan omasta päästään keksi, vaan niillä on vankka pohja suomalaisen yhteiskunnan ja erityisesti naisten keskinäisissä kamppailuissa. Kannattaa lukea vaikka Ritva Nätkinin kirjoituksia - huomaa, miten samat asiat nousevat esille yhä uudelleen eivätkä edes kovin uudistetussa muodossa.

Lasten kanssa kotona olemiselle on monia syitä ja on monia tapoja toteuttaa se. Lapset ovat erilaisia ja eri aikoina valmiita kokemaan uusia asioita. Jos lapsi todella on herkkä ja arka (eikä vain vanhempiensa mielestä), on päivähoitoon menoa hyvä lykätä jonkin aikaa. Ikävä kyllä tätä mahdollisuutta ei perheillä useinkaan ole, vaan taloudellisista syistä hoitoon mennään kun on pakko.

Yksi syy voi olla puolisoiden yhteisissä ihanteissa, joihin kenties kuuluu talo maalla melko eristyneessä paikassa. Ovathan ne halvempiakin kuin taajamissa sijaitsevat. Halutaan hoitaa lapset kotona ja päivähoitopaikan löytäminen järjellisen reitin varrelta voi olla vaikeaa.

Se, onko tämä jokaisen lapsen etu ja miten esimerkiksi leikkikavereita löytyy on toinen kysymys. Kotona olevalta vanhemmalta vaatii paljon järjestää mielekästä tekemistä varsinkin isommille lapsille. Ilmastonmuutoskin tulee mieleen, koska autollahan näissä perheissä huristellaan, vähintään kahdella.

Ehdottomasti huonoin syy olla kotona on mies: hänen egonsa ja uransa vaatimukset, jotka edellyttävät naiselta täydellistä toiseutta. Tällainen mies pystyy monesti kustantamaan vaimon kotiin ja pitää sitä jopa oikeutettuna vaatimuksenaan. Tällaisissa parisuhteissa naisen on vaikea ylläpitää omia ystävyys- tai edes sukulaisuussuhteitaan, joten lapset eristyvät omaan ydinperheeseensä.

Usein tällaisissa perheissä lapset ovat todellakin kotona, eivät esimerkiksi osana paikallista yhteisöä. Koska isukki on niin menevä, äiti jää lapsen ainoaksi tärkeäksi aikuissuhteeksi ennen kouluun menoa - äidille taas ainoat arjessa läsnä olevat ihmissuhteet ovat lapset. Tämä ei ole hyväksi kellekään.

Lasten etu on monesti perheiden päivähoitoratkaisuissa toissijainen asia. Jos toinen vanhempi - ja äitihän se yleensä on - kertakaikkiaan haluaa olla kotona, siihen eivät lapset pääse puuttumaan. Tämänkin voisi joskus muistaa, eikä vain sitä, että monien lasten on pakko olla päivähoidossa, joskus pitkiäkin päiviä.

Lamaa ruokkimassa

2009-01-23T09:56:00.003+02:00

Vilpittömästi ärsyttää tämä "Älä ruoki lamaa"-kampanja. Suomalaiset kotitaloudet ovat velkaantuneempia kuin koskaan. Moni muistaa edellisen laman, jotkut eivät ole selvinneet siitä vieläkään.

Olisikohan kuitenkin järkevintä yrittää maksaa lainansa ja luottokorttilaskunsa? Meitä yksityisiä ihmisiä kun ei paljon pankkitueta - jos työttömyys kosahtaa, siinähän sitten olemme luottotiedottomina, jos talous oli yliviritetty palkan ja vielä isomman palkan odotuksille.

Kuinka moni pystyy todella säästämään? Kuinka monella on tase niin voitollinen, että todella voi pantata rahojaan? Epäilen, että aika harvalla.

Olen itse viettänyt pari "älä osta mitään paitsi ruokaa"-viikkoa. Harvinaisen virkistävää jouluisen extravaganzan jälkeen. Jotkut ovat pitäneet jopa vuoden samaa linjaa, tosin lisänneet repertuaariin alusvaatteet ja palvelut.

Ei ihminen niin hirveästi tarvitse, mutta on huomattavasti mukavampaa päästä päättämään asiasta itse. Tiedoksi ihmetteleville, kyllä se tili tyhjenee näinkin ennen palkkapäivää. On vähän oltu tutkijoita ja äitiyslomalla, siinä sitä on maksamista hamaan tulevaisuuteen.

Barack Obaman ensimmäinen päivä

2009-01-20T08:32:00.004+02:00

Tänään se sitten virallisesti alkaa, Yhdysvaltain ensimmäisen mustan presidentin aika. Tiedän ihmisiä, joille päivä on ennen kaikkea George W. Bushin viimeinen päivä presidenttinä - samoin ihmisiä, jotka pohtivat lähinnä sitä, koska Obama yritetään salamurhata. Näkökulmansa kullakin.

Venäjän hallitsijoita voi kuulemma analysoida "tukkateorian" avulla (vuorotellen tukkaa ja ei tukkaa, nyt on taas tukkaa, tosin kuka on hallitsija...). Yhdysvalloissa tunnutaan etenevän sävyisän dialektisesti, valitaan aina entisen presidentin antiteesi.

Ainakin Clintonin ajoista näin on ollut. Luin sattumalta vuoden 2001 Hesareita HYK:issä (minulle siitä ei tule koskaan Kansalliskirjastoa) ja sain muistutuksen, miten W:tä pidettiin aikanaan niin mukavan hillittynä ja säädyllisenä Clintonin skandaalien jälkeen. Clintoninkin sanottiin ryvettäneen presidenttiyden, muistatteko?

Ojasta allikkoonhan siinä jouduttiin, vaikka Michael Mooren jalanjäljissä uskoisikin, että W ei tullut presidentiksi laillisesti lainkaan. Nyt Yhdysvalloissa joka tapauksessa vannoo virkavalansa entinen yliopiston opettaja, lähes lukutaidottomana pidetyn edeltäjänsä jälkeen...

Sen jaarittelun voisi ainakin unohtaa, että vain tiukassa ydinperheessä kasvaminen on menestyksen avain. Onhan näitä presidenttejä nähty, Suomessakin. Tärkeintä on, että joku lapsen lähipiirissä katsoo tulevaisuuteen ja tekee jotain mielekästä - Obaman äiti teki väitöskirjan.

Kukahan on Yhdysvaltain seuraava presidentti? Kaikesta päätellen Arnold Schwarzenegger, vaikka siinä taisi olla lakiteknisiä ongelmia. Ainakin hän olisi taas antiteesi?

Vi skaffar de ju med syrrans paperit

2009-01-15T14:42:00.003+02:00

Julkisissa liikennevälineissä on taas menossa Älä kailota-kampanja. Tavallaan siinä on jotain ideaa, mutta en silti täysin tajua, miksi asiasta pitää olla isot julisteet joka puolella.

Keskiverto vaikkapa metrossa käyty kännykkäkeskustelu kestää minuutin ja käsittelee epämääräistä työasiaa, lääkäriajan hankkimista/peruuttamista tai ostoslistaa. Näistä tuo lääkäriaika voi joskus olla kiinnostava, mutta harvemmin korvaan sattuu mitään muuta kuin muminaa.

Kommunikaattorit sun muut ovat hauskempia, joskaan ei bisnesihmisten viesteistä tällainen toistaiseksi vielä amatöörivoimin johdettu raukka ymmärrä paljonkaan. Ei niitäkään kyllä pahemmin peitellä.

Älä kailota-kampanja keskittyy nettisivuillaan ihmisten omaan turvallisuuteen, mutta julisteista välittyy mielikuva, että kailottaminen häiritsisi ennen kaikkea muita ihmisiä. Tästä näkökulmasta yleinen keskustelukin käydään: voi kuinka taas ärsytti kun joku puhui jossain jotain. Samakin ihminen saattaa toisessa lauseessa huokailla, kuinka suomalaiset ovat niin mykkää kansaa ja bussissa vain istutaan hiljaa.

Kännykkäkeskusteluissa ärsyttävintä on tietenkin se, ettei kuule kuin puolet repliikeistä. Joistakin keskusteluista ei jää paljon arvattavaa, mutta monista ikävän paljon. Kyllä vaan pitäisi saada kuulla kaikki kun kerran aletaan.

Jotkut kokonaan kuullut keskustelut ovatkin mielenkiintoisia. Muutama päivä sitten seurasin kahden noin 18-vuotiaan pojan ensimmäistä omaa autoa koskevan suuren kysymyksen pohdintaa. Toisen tutulla oli myynnissä auto jolla oli 350 000 kilometriä mittarissa - ei ihme, että viereiseltä penkiltä vanhempi mies puuttui puheeseen ja käski katsoa mitä ostaa.

Ei näitä poikia häirinnyt, että kaikki kuulivat. Eivätkä he olleet teinimäisen ylimielisiä, pikemminkin kotonaan maailmassa ja varsinkin metrossa. Kaikki asiat eivät ole suuria salaisuuksia, vaikkeivät varsinaisesti muille kuulukaan.

Päihteistä olen metrossa oppinut yhtä ja toista. Kuten sen, minkä jo tiesinkin ennestään: kun jollain jotain on, siinä menee koko elämä uusiksi ja treffit peruuntuvat. Tai että liian isoja eriä ei kannata tuoda maahan, ei niitä saa myytyä kuitenkaan. Hyvin opettavaista, vaikken teekään näillä tiedoilla juuri mitään.

Eräs samoin metrossa kuulemani kännykkäkeskustelu ei unohdu koskaan. Nuori nainen kertoi puhekumppanilleen ilmeisen surkeasta parisuhteestaan. Mies ei tullut kotiin, jos tuli oli kännissä ja löi ja kaiken lisäksi oli mennyt myymään tietokoneen, jota nainen tarvitsi opinnoissaan.

Erityisen ikimuistettavan keskustelusta teki se, mitä puhekumppani ilmeisimmin sanoi. Viesti tuntui naisen kommenteista päätellen olevan se, että koska mies oli työttömänä ja muutenkin vaikeuksissa, naisen pitäisi vain kestää.

Vieläkin harmittaa etten sanonut mitään. Kai se olisi ollut yksityisyyteen puuttumista, mutta joskus kannattaa puuttua. Kuten se mies, joka käski pojan katsoa mitä ostaa.

Nyt kaikki tetraamaan

2009-01-09T11:28:00.001+02:00

Ilmankos ei ole erityisen traumatisoitunut olo :-) Lue Iltiksen uutinen ja ryhdy toimeen, netistä löytyy.

Bugi, mutta missä?

2009-01-02T13:04:00.003+02:00

Huomasin vasta äsken, että uudenvuodenaattona kirjoittamani teksti tuli päivätyksi jouluaaton aatolle. Tein sen luonnokseen, jonka olin aloittanut tuolloin. Luulisi, että vasta julkaiseminen kirjaa tekstille päivämäärän, mutta ei... En siis luullut, että karkaussekunti lisättiin vuorokauteen jo viikkoa aiemmin!

Hitauden ylistys

2008-12-23T09:43:00.008+02:00

Loppuvuodesta herätään aina etsimään uutta elämää; nyt on vaihteeksi muodissa hitaamman elämäntavan ihastelu. Niin lehdissä kuin telkkarissakin on ollut aiheesta juttua. Kirjoitan tätä paikassa jossa eivät ole käsillä, lisään linkit myöhemmin jos kiinnostaa.

Erilaiset alkuperäiseen onnen aikaan palaamiset ja takaisin luontoon-liikkeet kuuluvat tietenkin moderniin ja jälkimoderniin elämään siinä missä kansallisvaltiot ja sukupuoliroolitkin. On kuitenkin hyvä huomata, että kaikilla ei ole valinnanvaraa sen suhteen, miten nopeaa kaistaa he ajavat omassa elämässään.

"Oravanpyörästä hyppääminen" on tietenkin mahdollista vain niille, jotka ovat siihen joskus päässeet. Koulutusjärjestelmä suosii tiettyjä taitoja, työelämä hieman toisia. Lienee totta, että tahti on kummassakin koventunut ja tilaa erilaisuudelle on yhä vähemmän.

Lueskelin syksyllä Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoja temperamentista. Osin hänen kirjoitustapansa toistavuus teoksesta toiseen hipoo kuluttajansuojalain rajoja, mutta itse asiassa on asiaa. Viimeistään omat lapset ovat saaneet minutkin huomaamaan, että ihmiset ovat tosiaan synnynnäisesti erilaisia.

Näissä hitausjutuissa sekoitetaan helposti ihmisen tekemisen nopeus ja toisaalta kyky nopeaan elämäntapaan. Itse olen näitä rysäyttäjiä, jotka eivät millään ehdi lukea käyttöohjeita ja lopettelevat toisten lauseita, kun ei siitä tunnu valmista tulevan. Joudun silti minäkin ihmettelemään niitä, joilla on joka ilta jotain menoa, tuhat Facebook-ystävää ja ihan hirmuinen kiire.

Heillä on silti edes jonkinlainen valinnanvara elämäntapansa suhteen. Voidaan välillä hidastaa kun on kokeiltu huipulla olemista ja ehkä maksettu asuntolainakin siinä sivussa. Meidän muiden täytyy vain pakertaa hissuksiin ja toivoa, että se suojatyöpaikka aina jostain löytyy. Toistaiseksi on löytynyt, saa nähdä miten yliopistomaailma vielä tehostuu.

Nopean tekemisen lisäksi minulla niin kuin kaikilla muillakin on se vaiva, että ajattelua ei voi paljoakaan nopeuttaa. Toisaalta se on turvallista: kun tiedän, että artikkelin idea putkahtaa parin viikon päästä viimeistään, voin tehdä muita hommia. Mutta istumalla ja pinnistämällä ei synny mitään - jätän tutun ja osuvan sanonnan nyt lukijan muisteltavaksi.

Jokin aika sitten uutisoitiin myös nuorten masennuksesta. En ole koskaan oikeasti ollut masentunut, mutta se kyllä on usein ahistanut, ettei ole aikaa ajatella. Että pitää aina olla valmis niihin hemmetin dynaamisiin haasteisiin ja varsinkin olla muiden ihmisten saatavilla, silloinkin kun mikään asia ei sitä varsinaisesti vaadi.

Useimmitenhan juuri yksinolo uutisoidaan ihmisten ongelmaksi, mutta jatkuva seuranpitokin voi olla kidutusta vähemmän sosiaaliselle temperamenttityypille. Keltikangas-Järvisellä on sanottava tästäkin. Itsekseen voi keksiä monta asiaa, kaikkea ei tarvitse tehdä tiimityönä.

Sitä odotan kiihkolla ja innolla, millainen ulkopuolinen johtaja meitä mököttäviä yliopistolaisia tulee luotsaamaan tulevaisuudessa. Ovatko vahvuutemme yhtäkkiä heikkouksia, vai hoksaako joku temperamenttitutkijoiden jalanjäljissä, että joka duunissa ei tarvitse olla mediapersoona ja "tulla tosi hyvin toimeen ihmisten kanssa"?

Vähempikin riittää, kunhan varsinainen työ tulee tehtyä. Muita ihmisiä voi arvostaa, vaikka haluaisikin nauttia heidän seurastaan pienempinä annoksina - yhteistyötä voi tehdä, vaikka kokouksia olisi kerran kuussa eikä joka ikinen päivä. Hitautta voi olla sekin, että ihmiskontaktien laatu korvaa määrän.

Kaikille kiireisille lohdun sana luonnontieteen puolelta: ensi yö on sekunnin normaalia pidempi. Nauttikaamme tästä kiireettömyydestä...

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Akuankkojen maa

2008-12-15T08:29:00.003+02:00

Salibandy ei ole suuri suomalainen urheilulaji, mutta siitä huolimatta maailmanmestaruus on mannaa. Lupasin miehelle syödä hatullisen mitä vaan, jos Suomi voittaa Ruotsin - olen joulun alla syönyt ainakin hatullisen piparitaikinaa, lasketaanko se?

Akuankat ja hannuhanhet on vanha tuttu tapa käsitteellistää suomalaisten ja ruotsalaisten eroja. Tässä tapauksessa kyse on kuitenkin lajin syntymämaan tappiosta, mikä on aina tervehdyttävää urheilussa jos kohta missä vain. En ole huomannut suurta hersyttelyä medioissa, mutta ainakin lajin harrastajia hymyilyttää.

Idols saatiin luriteltua loppuun ja voittajaksi nousi ylivoimaisesti Koop Arponen. Laulutaidoistahan siinä vain on kyse - joopa joo, mutta eikö juuri isänsä menettänyt, kahdessa maassa puolikielistä elämää elänyt nuori mies vetoakin ihmisiin?

Tuollaiseen äänimäärään tarvitaan muutakin kuin fanipohjaa. Vaatimattomuus ja sanojen unohtelu vain lisäävät myötätuntoa. Raksamies vielä. Suomalainen haluaa oikeanlaisen voittajan, liian loistava ei kelpaa.

Ahtisaaren suuri päivä

2008-12-10T08:48:00.005+02:00

Suomalainen suhtautuminen Martti Ahtisaareen on jokseenkin hellyttävää. Miehen arvo tunnustetaan suurimmassa osassa maailmaa, mutta Suomeen hän ei sovi. Kai rauhan voi väärinkin tehdä, ei siinä mitään. Jos vaihtoehtona on sellainen sota kuin mitä nykyään käydään, en kyllä ymmärrä, miten sen lopettaminen voisi olla huonompi vaihtoehto.

Mutta mitä Ahtisaaren Nobel-palkinnon pitäisi merkitä suomalaisille? Minusta lahjahevosta ei pidä katsoa suuhun, koska useimmat meistä hengaavat maan rajojen ulkopuolellakin joskus. En osaa hävetä Nokiaa tai Lordia vain siksi, että ilmiöissä on omat ristiriitansa. Vai onko tietyille piireille ainoastaan jääkiekkokulta mainitsemisen arvoinen kansallinen saavutus? Ja toisille iänikuinen finnish design.

Harva meistä on tehnyt yhtään mitään niiden asioiden eteen, joista niin ylpeinä kerromme kun meiltä maastamme kysytään. Emme tietysti ole osallisia sen paremmin tuhansien järviemme muodostumiseen, joku esi-isä lienee ollut muutamaa kuivattamassa aikanaan. Yleensäkin kansakunta on hulvattoman kuvitteellinen yhteisö, mutta sen mukaan meitä arvioivat ihmiset, jotka eivät meistä vielä mitään muuta tiedä.

Näinä sotaa ihannoivina aikoina on hienoa, että joku suomalainen tunnustetaan rauhankin tekijäksi. Olen miettinyt, onko Kekkosen sankarikuva himmentynyt samasta syystä: hän yritti ylläpitää rauhaa, joskus kyseenalaisinkin keinoin. Siksi häntä niin kannatettiin aikanaan, uskoisin. Ja siksi sodasta etääntyneet sukupolvet haluavat tehdä hänestä kansakunnan arkkiroiston.

Se vähän, mitä olen ulkomailla ehtinyt olla viittaa siihen, että ei meitä suomalaisia sodistamme muisteta kovin laajoissa kansalaispiireissä. Muut asiat ovat ne, joista kannattaa aloittaa kevyt päivällispöytäkeskustelu. Oma identiteetti on tietysti eri asia. Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen jäikin kiinni ruotsalaisessa tv-keskustelussa innostuttuaan puhumaan sotaveteraaneista - vaan Ruotsissa heitä ei ole ollut sataan vuoteen. Oman maan saa myös suhteuttaa muuhun maailmaan. Ja siinä maailmassa Ahtisaari on suurmies, eikä vain siinä mielessä mistä meillä jaksetaan naljailla alinomaa.

Maahanmuutto - a personal view

2008-12-05T08:11:00.005+02:00

On ollut mielenkiintoista seurata kuntavaalien jälkipyykkiä oman puolueen, mutta varsinkin perussuomalaisten osalta. Itse suhtaudun puolueiden kannatukseen niin, että ihmiset äänestävät sitä puoletta ja ehdokasta, jonka uskovat ratkaisevan jonkin heidän ongelmansa. Ei ihmisiä pidä syyttää vääristä valinnoista - pitää yrittää tehdä asiat itse paremmin.

Mihin kysymykseen perussuomalaiset voisivat vastata? Sen tiedän, että laman uhatessa moni ei enää usko vasemmiston ajavan heidän asiaansa (vaikka näin onkin), vaan ajatellaan, että porvarit tietävät jotain taloudesta ja siksi pystyvät hommaamaan työpaikkoja. Kannattaisi tutustua muutamaan kokoomuslaiseen lähemmin, selviäisi sekin asia...

Työstä ja toimeentulosta on päällisin puolin varmasti kyse perussuomalaisten äänestämisessä. On syntynyt käsitys, että maahanmuuttajat ovat suomalaisen työttömän tai vajaatyöllistyneen ensisijainen uhka, ja heidän mahdollisesti tarvitsemansa tuki on välittömästi pois joltain toiselta, suomalaisen syntyperänsä vuoksi ensisijaisena pidetyltä ryhmältä. Uskotaan myös, että Suomessa voitaisiin irtautua muusta maailmasta ja olla sallimatta maahanmuuttoa lainkaan, tai ainoastaan sellaisille ihmisille, jotka eivät tarvitse missään vaiheessa yhteiskunnan tukea.

Oma lukunsa ovat ne ennakkoluulot ja suoranaiset pelot, joilla mm. eräs paljon julkisuutta ja ääniä saanut bloggaaja pelaa taitavasti. Luodaan mielikuva, että jokin uskonto tai lähtömaa tekee ihmisistä väistämättä ryhmän, jolta ei voi odottaa mitään hyvää. Kvasitieteellisin argumentein voidaan sivuuttaa esimerkiksi sellainen sosiologinen tosiasia, että ensimmäisen polven maahanmuuttajat ovat lähes aina vain osittain sopeutuneet tulomaan käytäntöihin ja siksi syrjäytyvät helposti. (Toisen polven maahanmuuttajia taas ei liene olemassa - mistä on muuttanut ihminen, joka on syntynyt maassa jossa asuu?)

Toisaalta eri ryhmiä voidaan "syrjäyttää" täysin tietoisesti - näin uskon olevan käymässä myös heikoimmin pärjääville suomalaisille. Alaluokkaa tarvitaan, että olisi kannustimia! Se, että heille tarjotaan kaikkeen syylliseksi jotain toista heikosti pärjäävää ryhmää on paitsi asiatonta, myös julmaa kummallekin.

Seuraavassa en vetoa tieteeseen, vaan omiin vähäisiin kokemuksiini rasismista Suomessa. Lapsena 1970-luvulla kuulin usein, miten romanit vain nostavat sosiaalitukia ja ajavat Mersulla. Kun 1990-luvulla kuulin tismalleen samat väittämät somaleista, sanouduin viimeistään irti kaikesta rasismiin viittaavasta. Ihan niin tyhmä en halua olla.

Erilaisia kohtaamisia on vuosien mittaan tullut. Samaisella 1990-luvulla opin, että riippumatta ihonväristä tai aksentista keskiverto baarissa tapaamani mies on ääliö. Jos olisin näiden kokemusten perusteella tehnyt päätelmiä omasta etnisestä ryhmästäni, olisin luultavasti tehnyt itsemurhan. En tehnyt, enkä alkanut uskoa, että muutkaan ryhmät voidaan määritellä nuorten miesten käytöksen perusteella.

Kaksi kertaa evakkoon lähtenyt isoäitini toi keskusteluun oman lisänsä. Karjalaisia ei tunnetusti otettu ilomielin ja avosydämin vastaan kaikkialla, vaan ennakkoluuloja oli paljon. Mummoni totesi, että hän tuntee myötätuntoa kaikkia kohtaan, jotka ovat "ottaneet jokaisen mukaan" - nekin, jotka eivät kelpaa ihmisen esikuvaksi oikein kellekään, joko lähtöön johtaneiden kokemustensa vuoksi tai muuten vain.

2000-luvulla olen tullut äidiksi pariinkin kertaan ja tehnyt sen Helsingin itäisissä lähiöissä. Olen tavannut toisia äitejä, ja tutustunut maahanmuuttajiinkin ennen kaikkea vanhempana. Syntynyt mielikuva on se, että meillä on huomattavasti enemmän yhteistä kuin erottavia asioita. Mutta eihän se ole lehtiuutisen asia, että talvihaalarit ja mahataudit ovat samanlaisia kokemuksia kaikille.

Mainittu bloggaaja toivoi "vihervasemmistolaisille" naisille sangen ikäviä kokemuksia, jotta he ymmärtäisivät, millaisia seurauksia heidän ajamallaan politiikalla on. Kommenteissa on nostettu esille sekin, että eteläisestä Helsingistä on helppo huudella puoleen ja toiseen. Oma toivomukseni on, että useammat meistä ottaisivat järjen käteen ja ostaisivat sen "perheasunnon kaksion hinnalla". Sen lisäksi, että jäisi rahaa muuhunkin kuin asuntolainaan, olisi hyvä, että kaupunki olisi tasa-aineisempi kaikin tavoin.

Jos kerran suhtaudutte niin suunnattoman myönteisesti "erilaisiin kulttuureihin", niin tervetuloa kokemaan asia henkilökohtaisesti. Vai pelkäättekö te, että mielenne muuttuisi? Millä tavoin siis eroatte niistä, jotka ajattelevat toisin eivätkä siksi halua muuttaa tänne? Jos perusteena on se, että lapsille pitää olla hyvät koulut, niin tutkittu tosiasiahan on, että äidin koulutuksella on lasten menestyksessä suurin merkitys. Eli pelko pois, sekaan vain. Teillä on siihen varaa.

Hengellistä joulua

2008-12-04T08:43:00.009+02:00

Tänä vuonna ei silmiini ole sattunut kovin montaa kaupallisen joulun lyttäävää lehtijuttua eikä moni tunnu valittavan joulustressiäkään samalla innolla kuin aiemmin. Ehkä joulu on tarpeen ihmisille ihan sellaisenaan kuin se tulee, eikä väkisin väännettynä hengellisyytenä? Ehkä hengellisyyttä kaipaavat löytävät jo tiensä sen luo, eikä tarvitse pitkin medioita ihmetellä?

Jos ei satu uskomaan, että Jeesus oli Jumalan poika ja kärsi edestämme ristinkuoleman, joulu on kuitenkin ihan mukava juhla. Onhan se pöllitty antiikin roomalaisilta ja yhdistetty muihin keskitalven pakanajuhliin. Näillä leveysasteilla ja tässä ilmastonmuutoksessa jokin valon ja lämmön festivaali on paikallaan.

Lapsille ajattelimme opettaa, että joulu on auringon syntymäpäivä. Sitä ei sovi päiväkodissakaan nikotella, olihan Kristus sol invictus eli voittamaton aurinko alkukirkon aikaan, kuten assistentti E. Laine minulle aikanaan opetti kirkkohistorian johdantokurssilla. Joulukirkkoon emme ole lapsosia päästäneet, mutta lukekoot jouluevankeliumin muiden mukana kuitenkin. Maailmankirjallisuuteen on aina hyvä tutustua.

Joululaulut menevät siinä missä muukin musiikki, vaikka liityinkin Facebookissa ryhmään "Kauheimmat joululaulut". Harva tuntuu kestävän näitä kurjuusjoululauluja, "Varpusesta jouluaamuna" aina Kreeta Haapasalon joululauluun. Miksi joulusta pitää muistaa aina se, että asiat voisivat olla huonomminkin? Vai tuleeko oikea joulu vasta pettuleipää syödessä?

Hengellisestä joulusta tuntuu aina löytyvän askeesi. Pitää kärsiä tai ainakin olla yksin, että sisällä liikahtaisi, että tulisi joulurauha ja valo maailmaan. Omituinen ajatus - mitä varten me täällä olemme, ellemme toisiamme? Ja jos Jeesusta haluaa jouluna muistella, niin ei hänkään siellä erämaassa kovin pitkään viihtynyt.

Lueskelin nuorempana new age-henkistä kirjallisuutta, ja mieleeni jäi seuraava lausuma: "Joka haluaa kehittyä henkisesti, menee luostariin. Joka haluaa kehittyä henkisesti todella nopeasti, menee ihmisten keskelle."

Kenties monen joulun pilaavatkin ne ihmiset - on muka pakko tavata kaikki mahdolliset sukulaiset ja sukuun naidut, riippumatta siitä, miten joulurauha heidän kanssaan luonnistuu. Tai ihmisissä ei ole sinänsä vikaa, mutta odotukset heidän ja oman itsen suhteen ovat kohtuuttomat.

Tulossa on taas yksi lamajoulu, ja moni pistää kukkaronnyöriä tiukemmalle. Ehkä kannattaisi kuluttaa enemmän ajatuksia kuin rahaa lahjojenkin suhteen - ja söikö niitä kalleimpia jouluherkkuja oikeasti kukaan? Rakentavaa keskustelua voi käydä näinkin pyhistä asioista.

Strömsö-ohjelmassa oli viime sunnuntaina hyvä neuvo jouluun: "fokusera". Se voisi tarkoittaa rakentavaa keskustelua vaikka siitä, tarvitseeko kynttilänvalossa vietettävää juhlaa varten siivota niin mahdottomasti... Voisi löytyä rauha sydämeen ja ennen kaikkea ihmisten kesken.

Sodasta ja traumoista

2008-11-16T15:33:00.001+02:00

Lähetin allaolevan kommenttikirjoituksen Hesariin liittyen tämänpäiväiseen Sari Näreen ja Jenni Kirveen debattikirjoitukseen. Saa nähdä julkaisevatko ja kuinka lyhennettynä...

"Sari Näre ja Jenni Kirves, useammankin sodan kokemushistoriaa valottavan teoksen kirjoittajat ja toimittajat, kirjoittavat Helsingin Sanomissa 16.11. suomalaisista vaietuista sotatraumoista. He tekevät rohkeita oletuksia ja yleistyksiä, joista osan korjaa dosentti Martti Turtola. Joitakin nimenomaan Näreen ja Kirveen edustamaan tutkimustapaan liittyviä ongelmia on myös hyvä tuoda esille. Kuulun itsekin väljästi ottaen samaan sodan historian koulukuntaan, mutta en voi kritiikittä hyväksyä kaikkea kirjoituksen sisältöä.

Suomalainen sotahistoria on todellakin ainutlaatuista. Mikään muu maa maailmassa ei käynyt veristä sisällissotaa vuonna 1918 tai taistellut Neuvostoliittoa vastaan vuosina 1939-40 ja 1941-1944, sekä Saksaa vastaan 1944-45. Sen sijaan lähes kaikki muut maailman maat ovat kokeneet samanlaisia raakoja sotia, monet myös omalla maaperällään. Monet maat ovat sodassa tälläkin hetkellä. Sodan kokemus ei ole maailman mittakaavassa millään lailla ainutlaatuinen. Samoin sodista vaikeneminen tai niiden muiston vaalimisen yksipuolisuus ovat pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Suomalaisen yhteiskunnan väkivaltaisuus on todellinen ilmiö, mutta verrattuna muuhun maailmaan sen selityksenä eivät yksin tai edes pääasiallisesti voi olla sodat tai niiden jälkikuva.

Kansainvälisten vertailujen tekemättä jättäminen on ongelma kaikelle tutkimukselle, mutta erityisesti se nousee esille, kun ajatellaan suomalaisten suhtautumista historiaansa ja varsinkin sotahistoriaan. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana suomalainen isänmaallisuus on kokenut muodonmuutoksen ja sodat ovat alkaneet näytellä siinä entistä suurempaa roolia. Samaan aikaan alkoi Suomessakin vaikuttaa sodan historian uudempi tutkimusperinne, mistä myös Näreen ja Kirveen teokset ammentavat. Alettiin arvostaa muutakin kuin perinteistä, sotatoimiin keskittyvää sodan ajan historiaa. Naishistoria, muistitietohistoria ja mentaliteettien historia tulivat tunnetuiksi suurelle yleisölle, kuten myös osaksi historiantutkimuksen valtavirran tutkimustapaa.

Sota onkin nykyään läsnä suomalaisuudesta esitetyissä argumenteissä huomattavan usein. On kuitenkin hyvä muistaa, että niin historiantutkimuksessa kuin psykiatriassakin on viime vuosina kyseenalaistettu ajatus traumojen purkamisesta. Tavoitteena ollut toipuminen ei välttämättä ole sen ainoa seuraus, vaan traumaattiset asiat tulevat osaksi nykyhetkeä yhä uudelleen. Kansallisessa historiatietoisuudessa sota kääntyy helposti muuksi kuin positiiviseksi ”toipumiseksi”; seurauksena voi olla nationalistista uhoa ja sotien muistoon takertumista, ei elämän eteenpäin menemistä. Jälkimmäinen on kuitenkin usein ollut sodan itse kokeneiden ihmisten tavoitteena, kun he ovat hyvinkin tietoisesti välttäneet sodista puhumista niiden päätyttyä.

Millä tavoin Näreen ja Kirveen kirjoitus poikkeaa hengeltään kirjoituksista, joissa ihastellaan suomalaisten erityistä sotilaallista kuntoisuutta? Entä millä tavoin suomalaisten sotakokemuksen erityisyyden korostaminen ei nimenomaan hyödytä perussuomalaisten kaltaisia ryhmittymiä? Onhan totta, että monilla Suomeen tulevilla pakolaisilla on paljon läheisempää ja jopa omakohtaista kokemusta sodasta. Se ei ole heillä vuosikymmenien takainen piilevä, ylisukupolvinen trauma vaan jatkuvasti seuraava oma muisto. Eikö heidän mahdollinen väkivaltaisuutensa ole vielä paljon ymmärrettävämpää kuin suomalaisten? Mutta jos ajattelemme, että juuri suomalaisten kokemat sodat ovat jotain erityistä ja niistä seuraa aivan omanlaisiaan asioita, emme voikaan tuntea minkäänlaista myötätuntoa toisia sodan kokeneita kohtaan.

Jos perustelemme suomalaisten käytöstä ja pahoinvointia sodan kokemuksella, sivuutamme monet muut, paljon läheisemmät asiat Suomen historiassa. Minne katosi Näreen ja Kirveen maailmasta 1960-luvulle ajoittuva ns. suuri muutto, jossa Suomi viimein toden teolla kaupungistui, ja jota on pidetty tähän saakka yhtenä suomalaisen pahoinvoinnin keskeisenä tekijänä? Unohtuiko 1990-luvun lama, vai onko se liian läheinen asia käsiteltäväksi? Onko toisaalta 1800-luvun kansakunnan rakentaminen liian kaukainen ja monimutkainen asia, jotta suomalaista erikoislaatuista minäkuvaa alettaisiin etsiä sieltä saakka? Vai onko helpompi sittenkin ymmärtää kaikki suomalaisten harjoittaman väkivallan valossa – onhan Lalli, Piispa Henrikin surmaaja hänkin noussut suomalaiseksi sankariksi?

Sodan kokemushistoria vaatii hienovireistä tulkintaa ja myös sen ymmärtämistä, että kokemus on aina sidottu aikaansa ja paikkaansa. Useimmat tutkijat tietävät tämän, samoin kuin sen, että nykyhetki tulkitsee menneisyyttä omalla tavallaan ja omien tavoitteidensa hyväksi. Dosentti Martti Turtola korjaa asianmukaisesti Näreen ja Kirveen esittämiä tapahtuma- ja poliittiseen historiaan liittyviä väitteitä. Hän myös pitää suorastaan mauttomana kouluampumisten vetämistä mukaan. Itse pidän mauttomana yleensäkin vaikkapa ”talvisodan hengestä” puhumista milloin minkäkin, usein aivan toisentasoisen asian yhteydessä. Näin sota trivialisoituu ja normalisoituu osaksi suomalaista puheenpartta. Tämä ei sen paremmin kunnioita sodan kokeneita ihmisiä kuin edistä sota-ajan erityislaadun ymmärtämistä, saati vähennä suomalaisten kokemusta omasta väkivaltaisesta historiastaan.

En voi myöskään pitää varauksettoman kannatettavana Näreen ja Kirveen vaatimusta sodan kokemushistorian ”kartoittamisesta”. Mitään yhtenäistä karttaa ja kulkusuuntaa ei ole odotettavissa, vaan tutkimus etenee omista lähtökohdistaan. Paljastuu todennäköisesti paljon sellaisia kokemuksia, joita ei voida sijoittaa nykyiseen sotien kuvaan, eikä näin ole tarkoituskaan tapahtua. Kaikki tutkimukset eivät sulaudu osaksi suurta kansallista kertomusta, eikä niillä voida suoraan selittää nykyhetken ongelmia, saati löytää niihin ratkaisua.

Traumaattista lienee ollut varsinkin sodan itse kokeneille ihmisille myös se äärestä laitaan menevä suhtautuminen ja kohtelu, jota he ovat viime vuosikymmeninä saaneet osakseen. Sekin on kuitenkin ollut sidottua aikaansa ja kertonut oman aikansa ongelmista. Sodan tuleminen suorastaan muotiasiaksi viime vuosina on tietenkin hyödyttänyt meitä, jotka haluamme tutkia kyseisiä aikoja Suomen historiassa. On kuitenkin varottava uskomasta, että jatkuva sodista puhuminen tekee yhteiskuntamme yhtään sen paremmaksi kuin niistä vaikeneminen."

Kiitokset ja ei kun eteenpäin

2008-10-27T10:03:00.002+02:00

Vaalitulos on tiedossa - Vasemmistoliitto otti takkiinsa ja minä sain 83 ääntä. Edellinen tulos ei ollut odotettu, jälkimmäinen realismin rajoissa mutta kampanjaan nähden myönteinen.

Kiitokset kaikille äänestäneille! Kaikki eivät voineet olla kavereitakaan, joten poliittinenkin viesti sai kannatusta. Vaikka tulos on vaatimaton, siitä on hyvä jatkaa. Aion olla mukana politiikassa täst'edeskin.

Vaalitulosta ja varsinkin sen valtakunnallista tasoa on jo ehditty analysoida. Minusta kyse on ennen kaikkea siitä, mitä ihmiset pitävät tärkeänä ja miten he uskovat sen saavuttavansa. Ei auta sanoa, että usko on perusteeton, vaan pitää osoittaa, mikä toimii paremmin. Ihmisiä pitää kunnioittaa - se on vasemmistolaisuuden perusta.

Päätän vaalibloggailun tältä erää, mutta juttua tulee jatkossakin. On tämä elämä sen verran ihmeellistä!

Hyvää herraonnea?

2008-10-25T23:09:00.004+03:00

Tietyntyyppisten ihmisten ja varsinkin julkisesti kirjoittavien ihmisten sanavarastossa on kaikenlaista tauhkaa. Yksi näistä on "suomalaisten hyvä herraonni". Sillä tarkoitetaan, sikäli kuin olen oikein tulkinnut, esimerkiksi suhteellisen selväpäisiä presidenttejä, kohtuullisen ei-diktatorisia pääministereitä ja niin edelleen.

Tarvitseeko suomalainen sitten herraa päättämään asioistaan? Kun olen vaalityössä puhunut ihmisten kanssa, he tuntuvat sangen hyvin tietävän omat asiansa ja kaipaavat pikemminkin niille ajajaa, samoin kuin yhteiskunnan kokonaisuuden ymmärtäjiä. Alamaisuudesta ei ole ollut kaksisemmin tietoa - en tosin ole ollut paikalla kun ministerit ovat suvainneet kunnioittaa vaalitilaisuuksia läsnäolollaan.

Joka tapauksessa, näissä kuntavaaleissa valitaan ihmisiä hoitamaan kunnan ja kaupungin asioita. Ei sinne tarvita maailmantalouden asiantuntijoita tai ulkopolitiikan järeintä kalustoa, vaan ihmisiä jotka tietävät millaista elämä poliittisten päätösten jälkeen on. Kokeneilla valtakunnanpoliitikoilla on tietysti suurimmat vaalibudjetit ja kanavia sanomalleen, oli sitä kuntalaisten todellisiin kysymyksiin liittyen eli ei.

Tarkoitukseni ei itse asiassa ole kerätä säälipisteitä omalle vaatimattomalle kampanjalleni. Luotan siihen, että se on tavoittanut monet ihmiset ja herättänyt ajatuksia ja ehkä jopa hyvää mieltä. Sen sijaan mietin näinä päivinä ja tunteina, millaisin miettein ihmiset astuvat äänestyskoppiin. Ollaanko sittenkin alamaisia, vai valitsemassa ihmistä duuniin?

Päätös on sinun, hyvä äänestäjä. Tee se huolella tai kevyin mielin, miten vain. Mutta sinä sen teet.

Hyvää vaalipäivää!

Lapset ja nuoret - mutta millä hinnalla?

2008-10-24T22:46:00.004+03:00

Jos jotain inhoan, niin niitä sinänsä ihan asiallisiin tietoihin perustuvia laskelmia, joissa selvitetään miten paljon lapsi tulee elämänsä aikana maksamaan vanhemmilleen ja/tai yhteiskunnalle.

Voidaan tietysti laskea sekin, mitä lapsi kasvettuaan parhaassa tapauksessa tuottaa. Päästäänkö plussan puolelle? Mitä tehdään, jos ihminen ei eläissään tuotakaan mitään selkeästi mitattavaa? Näitä asioita kun on kovin vaikea ottaa uusiksi...

Tällaisten laskelmien uutisointi harvemmin kertoo, kuka maksaa ja mitä. Tai sitä, miten saadaan aikaiseksi tuottavia ja tuottamattomia ihmisiä. Mikä on ihanneihminen - sellainenko, josta jokin taho saa kaiken mahdollisen irti?

Yksi vaalilauseistani on: "Ihmisiä ei saa tuhlata." Jospa joskus ajattelisimme niin päin, että tämä maallinen materia on meitä ihmisiä varten, ja jokaista varten. Jos fyrkkaa haluaa, ei lapsia kannata tehdä, ainakaan pitemmällä tähtäimellä.

Sosiobiologiaa tarjotaan selitykseksi varsinkin silloin, kun ilmiöiden taustalla olevia syy- ja seuraussuhteita ei haluta ymmärtää. (En ollenkaan paheksu biologiaan perustuvia selityksiä, niiden idioottimaista soveltamista kylläkin.) Mutta jospa otamme kerrankin eläimellisen lähtökohdan: mitä muuta arvokasta meillä on kuin jälkeläisemme?

Miten suhtaudumme lapsiin, miten kohtelemme heitä? Millaiset mahdollisuudet hyvään kohteluun annamme niille, jotka tekevät työtä lastemme parissa? Olemmeko sitä mieltä, että vain vahvimmat voittajat (eli varakkaimmat) saavat lisääntyä ja antaa jälkeläisilleen hyvän elämän, vai pitäisikö lajin monimuotoisuutta tukea sosiaalipolitiikalla?

Kuten arvata saattaa, olen jälkimmäisen vaihtoehdon kannalla. Olennaista on se, että kaikilla lasten arkeen kuuluvilla ihmisillä on mahdollisuus hoitaa hommansa hyvin ja kokea elämänsä mielekkääksi. Nyt ei tilanne ole tämä, oli kyse sitten kotona olevista vanhemmista, päiväkotien henkilökunnasta tai koulujen opettajista. Kaikki tämä kohdistuu lopulta lapsiin - ja heidän kasvettuaan meihin kaikkiin.

Kunpa voisimme olla ylpeitä siitä, miten kohtelemme lapsia ja nuoria nyt. Kunpa antaisimme heille riittävästi huomiota, niin kotona kuin päiväkodeissakin. Ettemme säästäisi kaikesta kouluissa, oppimateriaaleista kouluruokaan saakka. Että meillä olisi riittävästi väkeä tekemään niitä hemmetin innovaatioita - siihen tarvitaan aika laaja väestöpohja, muutama eliittikoulu ei ole ollenkaan tarpeeksi.

Eläimen lisäksi me olemme ihmisiä. Yritetään olla sitä toisillemme ja varsinkin lapsillemme.

Virtuaalimaailmoissa

2008-10-21T23:26:00.005+03:00

Näinä aikoina moni kuntavaaliehdokas käy ylikierroksilla. Jokaisella on omat rentoutumiskeinonsa; omaan keinovalikoimaani kuuluvat myös tietokonepelit.

En todellakaan ole pelikansan etujoukoissa, vaan pelaan vanhoja suosikkeja kuten SimCityä (kuntavaaliehdokas, todellakin!) ja Civilizationia. En edes ole erityisen kunnianhimoinen pelaaja, vaan touhuan tuttuja latuja rentoutuakseni, en voittaakseni edes itseäni.

Kaikissa peleissä pitää tietysti hyväksyä pelin säännöt. Pistänkö kaupunkini terveydenhuollon nollille maksaakseni velkani? Tuhoanko tuon naapurikansan saadakseni omalle porukalle elintilaa? Harmittomia valintoja pelien maailmassa kenties - peli ei aina anna noudattaa kovin suurta humanismia...

Pelejä syytetään monista nuorison ongelmista, eikähän jatkuva tappaminen - ja siitä saatu onnistumisen tunne - kovin terveellistä voi olla pitemmän päälle. Yksilöistä tietysti riippuu, mihin se johtaa vai johtaako mihinkään. Mietin vain, millaisia virtuaalimaailmoja ihmisillä on ilman tietokoneitakin.

Olin tänään parissakin kokouksessa, joissa sivuttiin tekeillä olevaa yliopistolain uudistusta. Ilmeisesti tätä(kään) lakia valmisteltaessa ei ole kiinnitetty suurta huomiota organisaation varsinaisiin tehtäviin, yliopistojen kyseessä ollessa opetukseen ja tutkimukseen. Kaipa ne hoituvat, kun hallintoa virtaviivaistetaan. Mutta ketä varten se hallinto olikaan olemassa?

Kunnallispolitiikka menee helposti samaan keinotodellisuuteen. On henkilö- ja ryhmäkohtaisia kysymyksiä ja virkamiesten valmistelemia asioita, joihin sitten otetaan kantaa kykenemättä kyseenalaistamaan sitä, miksi peli on mennyt tällaiseksi ylipäätään.

Politiikan pitää mitä ilmeisimmin olla ainakin joillekin ihmisille ammatti. Meille toistaiseksi enemmän harrastuspohjaisille moni asia tuntuu kummalliselta, mutta eiköhän se ole vain terve tilanne. Joskus pitää katsella todellisuutta ilman papereita, joskus pitää kysyä millä käsitteillä maailmaa hahmotammekaan. Pitää ehkä keksiä vastakäsitteitä, joilla muokataan toistenkin näkemystä todellisuudesta. Ei pidä alistua peleille - ei päättäjien eikä päätösten kohteiden.

Liikenne ja joukkoliikenne

2008-10-21T11:45:00.003+03:00

Joukkoliikenteestä ja kevyestä liikenteestä puhutaan yleensä siten, että ne nähdään jollain lailla muusta liikenteestä, ennen kaikkea yksityisautoilusta erillisinä asioina. Pyöräilijöiden omia kaistoja puuhataan. Toisaalla mietitään, miten autoilijat saataisiin joukkoliikenteen käyttäjiksi. Yksityisautoiluun kohdistuu ennen kaikkea keskustelu ruuhkamaksuista.

Autoilijoita varten on olemassa joukko erittäin hyviä sääntöjä, joita kutsutaan liikennesäännöiksi ja niitä tulisi valvoa poliisin. Esimerkiksi bussikaistat on tehty helpottamaan julkista liikennettä, eikä pyöräilijöitä ja jalankulkijoita saisi teuroa miten vain. Nopeusrajoituksetkin tunnetaan ainakin kuulopuheelta.

Uskon, että suurin osa autoilijoista ainakin haluaisi noudattaa näitä sääntöjä. Onko autoja liikaa, vai autoilijoissa oma kaaharoiva alakulttuurinsa, kun tämä ei onnistu? Minulla ei ole ajokorttia eikä perheellämme autoa, joten joudun enimmäkseen arvailemaan tätä asiaa. Tuntemani autoilijat jakautuvat omaa ajotapaansa miettiviin ja niihin, joiden ainoa ongelma tuntuvat olevan muut tielläliikkujat... Miten jälkimmäisiin voitaisiin vaikuttaa?

Ruuhkamaksuista kysytään joka vaalikoneessa. En ihan ymmärrä, miten pelkästään ne voisivat vaikuttaa autojen määrään, vaikka monissa kaupungeissa näin on käynytkin. Voitaisiinko kepin rinnalla tarjota porkkanaa ja tehdä julkinen liikenne huomattavasti autoilua edullisemmaksi ja myös toimivammaksi?

Vasemmistoliitto on pitänyt esillä maksutonta joukkoliikennettä, mikä ei olekaan niin mahdoton idea kuin alkuun voi kuulostaa. Se, että maksuttomuus tekisi jostain asiasta arvotonta ei ainakaan ole mikään argumentti - onhan meillä maksuton peruskoulutuskin ja itse opetan maksuttomassa yliopistossa. Enpä ole huomannut arvostuksen laskua ainakaan jokakeväisissä hakijamäärissä.

Autoilukin maksaa meille kaikille tienpidon ja parkkipaikkojen muodossa. Autojen lisääntyminen se vasta maksaakin. Liikenteen toimimattomuus aiheuttaa onnettomuuksia ja vaaratilanteita, pakokaasut taas vähentävät viihtyvyyttä ja aiheuttavat terveysongelmia.

Liikennekysymyksissä pitää siis katsoa kokonaisuutta. Pyöräily ajoradoilla, poislukien moottoritiet voisi olla mahdollista, jos autoja olisi selvästi vähemmän. Autojen vähäisempi määrä helpottaisi myös liikennesääntöjen mukaan ajamista niillä, joiden on autoa syystä tai toisesta pakko käyttää.

Julkinen liikenne on tässä avainasemassa. Nytkin sitä käyttävät muutkin kuin ne, joiden on tulojensa vuoksi aivan pakko. Mutta jos joukkoon liittyy yhä enemmän niitä, joille se on tietoinen valinta, myös paineet pitää liikenne laadukkaana ja toimivana kasvavat. Palvelujen taso ei siis ainakaan laske, koska käyttäjiksi siirtyy ihmisiä yhteiskunnassa muutenkin ääntä pitävistä ryhmistä. Rahaa tunnetusti alkaa löytyä, kun sitä vaaditaan oikeilla tahoilla.

Liikennekulttuuri on monitahoinen asia - kuten totesin, kilttien autoilijoiden on vaikea toteuttaa omaa ajotapaansa massan keskellä. Massaa pitää siis vähentää selkein toimin. Kaiken hyvän päälle toimimme ilmastonmuutosta vastaan, kun yhä useampi uskaltautuu pyörän päälle ja julkisten kyytiin. Metro on tässä tietysti paras - se ei juutu ruuhkiin!

Kontula on hyvä paikka

2008-10-20T10:55:00.003+03:00

Juttelin aamulla metromatkalla entisen naapurini kanssa. Hän on näitä herrasmiehiä, jotka hyvänä päivänä ovat todella fiksuja ja mukavia ja muina aikoina tie ei tahdo riittää kävelyyn... Hänkin halusi tietää, eikö Kontula ole mielestäni hyvä paikka asua.

No onhan se, jos sen sillä lailla ottaa. Ostarilla on palvelut, vaikka Kela mokoma otti ja lähtikin. Ulkoilualueita on mukavasti, metro tuo ja vie. Ihmiset ovat pääsääntöisesti kivoja, varsinkin kun heitä oppii tuntemaan. Päiväkotiinkin olemme olleet tyytyväisiä, vaikka alan yleisiä ongelmia esiintyy sielläkin. Väki vaihtuu ja sitä on liian vähän. Ihailtavasti kuitenkin selviävät.

Itäisillä lähiöillä on vuosikymmenien ajalta huono maine, jolle on syynsä. Esimerkiksi Kontula-muistelmia sisältävä kirja kertoo sekä hyvästä että vähemmän hyvästä elämästä. En ollenkaan epäile, että moni on kokenut aiheelliseksi muuttaa pois ja äkkiä, koska naapureita ei ole kertakaikkiaan enää voinut kestää ja lasten kaverit ovat olleet menossa todella huonoon suuntaan. Väitän silti, että toisenlaisiakin kokemuksia on.

Miksi esimerkiksi asunnon aikanaan aravalainalla ostaneet, nyt jo iäkkäät ihmiset eivät ole muuttaneet pois saman tien kun se on ollut mahdollista? Maksettu asunto, lapset jo omillaan, mikä estää muuttamasta jonnekin oletetusti rauhallisemmalle ja arvostetummalle alueelle? Ehkä se, että Kontulassa ei olekaan niin suurta vikaa että muuton vaivan viitsisi nähdä.

Näitä kanta-asukkaita on paljon. Hehän pitävät monesti taloyhtiöitä pystyssä talkoissa ja hallituksissa. Uutta väkeä tulee myös koko ajan. Meidänkin taloyhtiössä on enimmillään asunut 700 ihmistä ja vähimmillään 350. Suunta on taas ylöspäin, kun lapsiperheet valtaavat jälleen perheasunnot. Omien lasteni kavereiden ja heidän vanhempiensa, samoin kuin naapureideni perusteella sanoisin, että kontulalaiset eivät ole muuttumassa ainakaan huonompaan suuntaan.

Lähiöillä on monta puolta. Yksi on se, että kun on paljon ihmisiä, joukkoon mahtuu kaikenlaista. Varsinkin, jos erilaisia ongelmallisiksi koettuja ihmisiä asutetaan paljon samalle alueelle, se alkaa jossain vaiheessa näkyä. Tässä asiassa kuitenkin pätee sama kuin kemiassa: määrä tekee myrkyn. Tästäkin syystä kannatan asuinalueiden monipuolisuutta. Kontulassa sitä mielestäni on. Pitää tietysti myös olla tottumatta erilaisiin ongelmiin ja nähdä, missä on auttamisen ja kehittämisen paikka.

Ketkä sitten ovat todellisia ongelmia? Ex-naapurini on mukava ihminen, vaikka aina hänen kanssaan ei tule mentyä niin herkästi juttelemaan. Maahanmuuttajia moni pitää lähtökohtaisesti ongelmana, mutta eivät he ole yhtenäinen ryhmä. On rankasti töitä painavia yrittäjiä fiksuine lapsineen, kuten myös niitä, joiden on vaikeampi löytää paikkaansa. Pelkän porraskäytävän nimitaulun perusteella ei voi sanoa, kannattaako taloon muuttaa.

On tärkeää, että kaikki kaupungin alueet nähdään tasavertaisina. Asukkaiden ääntä on kuunneltava myös silloin, kun heillä on hyvää sanottavaa. Kontulalaisilla tuntuu olevan vahva kotiseutuylpeys, josta täytyy pitää kiinni. Siitäkin huolimatta, että ensikertalaisen silmään ostarimme vaikuttaa jopa pelottavalta. Samoja ilmiöitä tosin näkee kaikkialla missä asuu enemmän ihmisiä - ne vain tuntuvat yksilöiden, eivät alueiden ongelmilta, kun asuntojen neliöhinta on tarpeeksi korkea...

Mikä vasemmistoa vaivaa?

2008-10-17T09:59:00.005+03:00

Tommi Uschanovin melko tuore pamflettikirja on kiinnostava. Ensiksi se on hyvin kirjoitettu, ei erityisen paasaava ja hän puhuu useaan otteeseen arvostavasti laitoksemme professorista Pauli Kettusesta :-) Ja muistuttaa taloushistorian tärkeydestä ja historian yleensäkin.

En lähde tässä erittelemään Uschanovin jokaista teesiä tai arvostelemaan kirjaa; sen ovat monet muut jo tehneet. Kerronpa kuitenkin näin vaalien alla sen minussa herättämistä ajatuksista.

Pidin kirjassa siitä, että se tuo esille monia minuakin ihmetyttäneitä asioita. Kuten sen, miten omaa elämäntapaansa ja arvomaailmaansa täysin ylivertaisena pitävät ihmiset voisivat saada laajaa poliittista kannatusta, elleivät he tunnusta vähemmän valveutuneiden ihmisten arvoa. Tai miten yhteiskunnallinen valta-asema saavutettaisiin talonvaltauksella ja kasvissyönnillä.

On tärkeää, että on erilaisia yhteiskunnallisen toiminnan tapoja ja oman elämän järjestämisen tapoja. Mutta varsinkin nuori, akateeminenkin vasemmistolaisuus tuntuu monesti unohtaneen sen, miten saadaan kannatusta: esittämällä argumentteja ja toimintamalleja, joihin voivat samaistua muutkin kuin omat kaverit. Pelkkä oikeassa oleminen ei riitä, eikä se, että elämäntapa olisi kaikille parahiksi, kunhan muutkin vain sen itse tajuaisivat.

Uschanov nostaa esimerkiksi kierrättämisen: se on yleistynyt ja tullut monille ihmisille ihan normaaliksi toiminnaksi, vaikka vielä vähän aikaa sitten sitä pidettiin hihhulien hommana. Ihmeteltiin, mitä se biojäte on eikä ymmärretty pahvin ja paperin eroa. Nyt on toisin, ja niin voi olla moni muukin asia. Mutta ripaus myyntimiehen elkeitä ei ole pahitteeksi hyviäkään asioita ajettaessa.

Vastasin eilen vaalimökillä heiluessani Helsingin kauppakorkeakoulun opiskelijoiden kyselyyn. "Onko Vasemmistoliitto sittenkin yrittäjäpuolue?" No samalla lailla kuin Kokoomus on työväenpuolue - ei kunnon ihmisten yrityksiä elättää itsensä pidä paheksua vaan kannustaa. Pitää kuitenkin tehdä ero, kuten Uschanovkin tekee, yrittämisen ja osakkeenomistamisen välillä.

Millaista varallisuuden muodostumisen tapaa suosimme esimerkiksi verotuksessa? Osakeyhtiöillä ei varmaankaan ole, kuten Björn Wahlroos jokin aika sitten nasevasti kiteytti, vastuuta muille kuin omistajilleen. Se minua kiinnostaisi tietää, millainen vastuu vaikkapa pörssinoteeratuilla hoiva-alan yrityksillä on muille kuin osakkeenomistajilleen.

Uschanov on jaksanut lukea Marxia huomattavasti enemmän kuin minä, mutta muistan minäkin sen, millaista ihanneyhteiskunnassa pitäisi olla. Työ ja raadanta eivät olleet sitä, mihin 1800-luvun kirjoittajat ihmiskuntaa halusivat viedä - kuitenkin sosialismista tuli juuri sitä, mistä haluttiin eroon. Nyky-yhteiskunnassa annetaan ymmärtää, että ennennäkemätön vaurautemme on mahdollista vain tekemällä entistä enemmän töitä. Ja ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä.

Se, että osa ihmisistä menee täysin haaskuun puutteellisten lähtökohtien ja heikosti toimivien tukimuotojen takia ei herätä riittävää keskustelua eikä varsinkaan analyyttista sellaista. Puhutaan syrjäytymisestä, mutta tarvitaanko sen tai muiden ongelmien ratkaisemiseen aina jokin erityinen "projekti", johon haetaan EU:lta rahaa ja jatko on hämärän peitossa? Eikö inhimillisen yhteiskunnan rakentaminen ole perustoimintaa, jonka tulee näkyä myös perusrahoituksena?

Tämä on se, mitä itse haluan "markkinoida" kaikille: ihmisiä ei saa tuhlata. Ei ylisuurissa lapsiryhmissä, aliresursoiduissa kouluissa, liian kireälle vedetyillä työpaikoilla - eikä väliinputoamisen mahdollistavalla sosiaaliturvalla. Jokainen ihminen on tärkeä, vaikka hän ei aina kykenisikään tyydyttämään osakkeenomistajien tarpeita.

Ja miksikö ihmiset ovat tärkeitä? Nyt tulee pelotteluosuus: jos huono-osaisuuden periytyminen jatkuu, syntyy erittäin helposti yhteiskunnallista liikehdintää joka yrittää ratkaista asian. Sitä voidaan sanoa mellakoiksi ja riehunnaksi, mutta syyt ovat syvemmällä ja monesti selkeissä, aikanaan kovinkin rationaalisiltä näyttäneissä poliittisissa päätöksissä.

Maksammeko mieluummin veroja vai vartiointiliikkeille kotiemme turvallisuudesta? Autammeko ihmisiä ajoissa vai vasta sitten, kun moniongelmaisuus on ehtinyt jo toiseen ja kolmanteen polveen? Onko meidän näkökulmastamme erilainen ihminen - etnisen taustan, varallisuuden tai elämänkulun osalta "toinen" - arvokas vai jonnekin pois silmistä sijoitettava ongelma?

Vaalimökillä minulta kysyttiin muutakin. Eräs elämän nestemäisiin nautintoihin perehtynyt herrasmies halusi tietää, missä se vara oikein on, jos sitä ei ole? Hyvä kysymys, totesin hänelle ja totean muutenkin. Jossain vaiheessa tulee aina maksun aika, ja päätösten seuraukset tulevat tunnetuiksi. Ei voida pelkästään sanoa, että keskimäärin meillä menee hyvin. On kaikkien - oltiin sitten yrittäjiä, osakkeenomistajia, keskituloisia palkansaajia, kansaneläkeläisiä, opiskelijoita - etu, että meillä on yhteiskunta, jossa ihmisillä on mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä ja tuntea olevansa arvokkaita.

Asuntopolitiikkaa

2008-10-14T22:41:00.005+03:00

Kuten kaikki varmaan tiedämme, asuntoministerimme uskoo asumisen ongelmien hellittävän ensisijaisesti asuntojen tarjontaa lisäämällä. Sillähän ne hinnat ovat ennenkin laskeneet, kunnes asuntojen tuottajat hoksaavat mistä on kyse. Kaiketi porkkanan lisäksi on keppiäkin tarjolla heille.

On kuitenkin monia ihmisryhmiä, joita vapaiden markkinoiden ongelmat ja ilonaiheet eivät koske. Tulojen ja/tai elämäntilanteen vuoksi heillä ei ole varaa ns. kovan rahan asuntoon. Sosiaalista asuntotuotantoa onkin oltava markkinahintaisten asuntojen rinnalla - ja esim. kaupungin vuokra-asuntojen asumiskustannusten pitää myös pysyä "sosiaalisina".

Viime viikkojen puutarhakaupunkikeskustelussa on vähemmälle huomiolle jäänyt se, miten kallista on ylläpitää palveluja pientalovaltaisella alueella. Juttelin lauantaina erään Kontulan todellisen kanta-asukkaan kanssa, joka totesi alueen kyllä kasvaneen, mutta onpa palvelujakin joka lähtöön.

Kaikki eivät siis sure kerrostalojen änkeämistä omakotiparatiisiinsa! Voi tulla jopa toimivaa joukkoliikennettä. Olen tietysti elämäni aikana tavannut sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät moista prolemeininkiä asuinalueelleen edes halua. Näkökanta sekin, joskaan en soisi sitä pääkaupunkiseudulla toteutettavan. Kannattaa kuitenkin aina muistaa, että heitäkin on, vaikkei vaalimainoksista uskoisi.

Asuminen, palvelut, joukkoliikenne ja työvoiman saatavuus kietoutuvat kaikki yhteen. Rakennammeko niin, että oma auto on pakko olla? Vanhasen fantasia siitä, että työpaikatkin olisivat lähellä kotia ei vastaa todellisuutta. Samassakin firmassa voi olla useita toimipisteitä eikä työntekijä suinkaan aina saa valita, missä niistä työskentelee.

Työntekijöillä pitää olla myös varaa asua kohtuullisen matkan päässä työpaikastaan. Vaikka duunia tehdään pitkin kehäteitä, moni työpaikka sijaitsee edelleen Helsingin keskustassa tai sen tuntumassa. Varsinkin kaupungin työntekijöiden tilanne on absurdi: ei välttämättä ole varaa asua kaupungissa joka maksaa palkan.

Samoin palveluiden tulee olla helposti saavutettavissa. Mikä on kipuraja terveyskeskusmatkalle, entä kouluun tai päiväkotiin? Saako kauppareissu kestää tunteja? Keiden ehdoilla keskitetään ja tehostetaan? En pidä pääkaupunkiseudun yhdistämistä ollenkaan huonona vaihtoehtona, mutta se ei saa johtaa muutaman jättimäisen "palvelukeskuksen" syntyyn. Näyttäähän moni asia isolla kartalla erilaiselta ja pienten terveyskeskusten helminauha kovin tehottomalta...

Asuntopolitiikalla voidaan vaikuttaa niin ilmastoon kuin kaupunkilaisten viihtyvyyteenkin. Tiivis rakentaminen säästää esim. kaupunkiluontoa kaikkien käyttöön, ennemmin kuin että jaettaisiin tarpeeksi varakkaille se ruhtinaallinen 500 neliön tontti joka nykyisessä "omakoti"rakentamisessa on arkipäivää.

Uusista asuinalueista pitää myös tehdä sosiaalisesti monipuolisia. Sitä hokee jokainen, että samaan kerrostaloon ei saa keskittää kaikkia ongelmaihmisiä. Eikä samalle alueelle - varsinkin lapsille on tärkeää nähdä kaikenlaista elämää.

Kaupunki on ihmisten ja asioiden kohtaamispaikka. Tätä tarkoittaa ehkä vähän epämääräiseltä vaikuttava vaalilauseeni "Helsinki on kaikkien kaupunki!" Kaikki eivät ainoastaan mahdu tänne, vaan kaikki ovat tavalla tai toisella tärkeitä. Me teemme tämän kaupungin!

Kampanjointia

2008-10-13T10:38:00.004+03:00

Vaalimainokset ovat tulleet metroonkin. Valinnanvaraa on, ja toinen toistaan onnistuneempia vaalilauseita. En pystynyt lähtemään tuohon kelkkaan (siis metroon? :-) mukaan. Laskeskelin, että viidellä tonnilla pystyisi näkymään kaikilla keskeisillä paikoilla päivälehdistä ylikulkusiltoihin. Kymppitonnilla vaikuttaisi jo ihan poliitikolta.

Onneksi vaalityötä on muutakin. Kontulan ostarilla oli lauantaina tihkusateesta huolimatta mukavaa. Kontulalaiset ovat fiksua väkeä jolla on kiinnostavia mielipiteitä. Ehdokas sai evästystä asiaan jos toiseenkin, kiitos siitä! Ja äiti-ihmisestä vaan on niin mukavaa jakaa lapsille ilmapalloja.

Keskiviikkoinen Vaaliexpress oli ihan kiintoisa kokemus, hieman sekava tosin. Suorat lähetykset tietysti ovat aina. Pahoitin mieleni ja osoitin toimittajalle ohjelman jälkeen mielipahani siitä, että lopun lukiolaisjaksossa vain pojat saivat sanoa todellisia mielipiteitä ja arvioida ehdokkaita. Ei hyvä.

Vaikka sama se on aina - kun jokin ryhmä nostetaan esille, siitä yllättäen löytyy poikapuolisia ihmisiä edustamaan. Tytöt pääsevät mukaan vasta "tyttöjen aiheissa" jos ollenkaan. Meitä oli yleisössä monia jotka kiinnittivät huomiota samaan. Juttelin narikassa yhden mukana olleen tytön kanssa - hän muistutti Ressun olleen alunperin poikakoulu, mutta ei ole enää. Totta vieköön.

Tällaista julkisuus on: nuoria edustavat pojat, eivät tytöt ja lapsiperheitä äidit, eivät isät. Älkää uskoko kaikkea mitä näette ja luette! En minäkään, vaan tiedotusvälineiden seuraamisen lisäksi juttelen todellisten ihmisten kanssa kasvokkain. Vaalimökillä nähdään!

Tänään TV2:ssa: Vaaliexpress

2008-10-08T11:57:00.002+03:00

Tänään alkaa klo 19.20 TV2:ssa Vaaliexpress-ohjelma, jossa olen yleisössä Vasemmistoliiton edustajana. Paavo Arhinmäki hoitaa puheet, mutta jos muistan oikein edellisistä ohjelmista niin mikrofonia tungetaan myös meidän riviehdokkaiden naamaan tilaisuuden tullen. Katsotaan koituuko moinen osalleni.

Todella nopeaa toimintaa jyväskyläläiseltä painotalolta, sain viime viikolla tilaamani vaalikortit eilen. Ei kun jakamaan, ensiksi varmaan lauantaina Kontulan ostarilla, missä meillä on teltta klo 11-14. Tervetuloa!

Päihdekuntoutujien asuntolasta

2008-10-07T10:06:00.003+03:00

Pro Töölö-liike pyytää kuntavaaliehdokkailta vastauksia kantakaupungin alueelle suunniteltaviin asuntoloihin liittyen. Alla perusteluni ja sen jälkeen vastaukseni.

"Hei,

olen Vasemmistoliiton kuntavaaliehdokas Helsingissä, numerolla 387. Ohessa vastaukseni. Perustelen vastauksiani, vaikka sille ei erikseen ole annettu tilaa.

Päihdekuntoutuminen ei ole sama asia kuin akuutti päihdeongelma. Kuntoutujilla on halu päästä eroon päihteisestä elämäntavasta, ja heille on annettava siihen tilaisuus.

Asuntola asumismuotona on hyvä monelle sellaiselle, jonka kosketus ns. normaaliin asumiseen on katkennut. Asuntolassa on myös mahdollista antaa kunkin tarvitsemaa tukea nopeasti ja saada myös vertaistukea. Vaihtoehdoista se, että asunnottomat asutettaisiin yksittäisiin asuntoihin sopisi joillekin heti, ja asuntola-asumisen onkin tarkoitus olla välivaihe, ei koko elämän kestävä tilanne.

Kontulalaisena olen saanut kokea useammassakin taloyhtiössä, että päihdeongelma ei ratkea pelkällä asunnon antamisella, vaikka asunnon puuttuminen onkin monen ongelmista vaikeimmasta päästä. Toisaalta asuntojen tai asuntolan sijoittaminen alueille, joilla asuu moniongelmaisia ennestään tuskin tukee asunnon tarvitsijoita paremmin kuin asuntola kantakaupungissa.

Olen kuullut asuntolavastaista argumentaatiota siihen vedoten, että Töölössä on jo Kisahallin putka. Mutta eikö asuntolan tarkoitus ole juuri vähentää putkankävijöiden määrää? Kyse ei siis ole päihdeongelmaisten määrän absoluuttisesta lisääntymisestä alueella, vaan ongelmaan puuttumisesta. Tästä pitäisi olla iloinen eikä vastustaa hanketta.

terv. Ilona Kemppainen

1. Onko mielestänne oikein keskittää 2/3 uusista paikoista akselille Töölö-Kallio?
kyllä ( x ) Ei ( )
2. Tuletteko toimimaan aktiivisesti Sininauhasäätiön Ruusulankadulle suunnittelemaa asuntolaa vastaan?
kyllä ( ) Ei ( x )
3. Helsinkiin ollaan perustamassa vaikeasti asutettaville 750 uutta asumispaikkaa, joista yli 500 kantakaupunkiin. Onko päihdeongelmaisten keskittäminen kaupungin keskustaanmielestänne perusteltua?
kyllä ( x ) Ei ( )"

Opetusryhmien pienentäminen = ongelmien ratkaisu

2008-10-06T10:20:00.006+03:00

Päiväkotien ja koulujen opetusryhmien koko on kestoaihe, joka nousee esille vähän jokaisten vaalien alla. Mitään kummempaa asialle ei tapahdu, koska todellista halua ja ymmärrystä asiasta puuttuu.

Ehdotan, olematta kasvatustieteen asiantuntija, päiväkotiryhmän maksimikooksi alle 3-vuotiailla 10 lasta, 3-6-vuotiailla 15. Peruskoulussa maksimiryhmä voisi olla samoin 15, lukioissa ja ammattiopetuksessa 20.

Seuraavassa lyhyesti hyötyjä, joita pienemmistä ryhmistä on.

1) Lapset ja nuoret jaksavat paremmin, kun hälyä on vähemmän. Vaikka ryhmä koostuisi höyhensiipisistä enkeleistä, kymmenien ihmisten samanaikainen läsnäolo tuottaa aina oman kohinansa.

2) Niin nopeammin kuin hitaamminkin oppivat voidaan ottaa huomioon pienessä ryhmässä, samoin erityistarpeet. On hyvä oppia tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa ja ottamaan huomioon toisetkin, mutta rajansa silläkin, kuinka monta ihmistä pitää kyetä ottamaan huomioon. Tasokursseja haikaillaan ja omaa lasta pidetään tietysti erityislahjakkaana, mutta jo hetki opettajan aikaa auttaisi nopeaoppisia jaksamaan muiden kanssa.

3) Opettajien ammattitaito tulee paremmin käyttöön, kun heillä on aikaa muuhunkin kuin poliisintoimeen. Moni vaihtaa alaa juuri siksi, että työ ei ole sitä mihin koulutus on valmentanut. Vika ei vältämättä ole vain koulutuksessa, vaan myös työoloissa.

4) Pieni ryhmä ei poista ihmisten välisiä ongelmia, kuten kiusaamista. Pienemmässä ryhmässä on kuitenkin helpompaa saada äänensä kuuluville, jos ei kiusaamista hyväksy - kuten osa lapsista ei koskaan hyväksy. Samoin opettajilla on edes jonkinlainen mahdollisuus käsittää tilanteen todellinen luonne, koska he tuntevat lapset paremmin ja tietävät myös ryhmän dynamiikasta yhtä ja toista.

Lisääkin voi keksiä, tässä nyt aluksi. Miksi siis ei näin loistavaa asiaa ole jo toteutettu kaikkialla? Tässä syy:

1) Se maksaa.

On vaikea laskea uskottavasti, miten kalliiksi tulee tuhlata lapsia ja aikuisia huonosti toimivissa kouluissa ja päiväkodeissa. Kova se hinta kuitenkin on. Talouspoliittinen filosofiani menee jokseenkin niin, että pitää käyttää rahaa jotta voi säästää rahaa. Toiminnan jatkuvuus on tärkeää, eivät vain komealta kuulostavat "projektit" jotka päättyvät ennen kuin ehtivät kunnolla alkaakaan.

Sen me tiedämme, mitä maksavat erityiset ongelmien ratkaisuksi tarjotut hätäaputoimet. On helpompaa antaa satunnainen summa tällaisiin kuin esitellä iso ja raskas koulutoimen kokonaiskönttä. Siksi on niin tuskallista tehdä sitä, mitä pitäisi.

Ai niin, tietenkin suuria opetusryhmiä tukevat jotkut tutkimustuloksetkin. Eivät kuulemma haittaa oppimistuloksia. Niinpä niin. Toiset tutkimukset kertovat, että oppimistuloksekkaat koululaisemme viihtyvät koulussa huonosti. Olisiko tässä jokin yhteys?

Vaalihommia

2008-10-05T15:40:00.004+03:00

Vaalikoneitahan riittää - viimeksi tein IRC-gallerian ja Animalian ja Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen vaalikoneet. Ei tädistä nuorisoa saa, mutta rehellisesti voi aina vastata.

Tilasin ns. vaalikortteja, joita voi jakaa lämpimikseen vaalitilaisuuksissa. Tarkoitus olisi "jalkautua" (aivan kuin ratsastaisin tai autoilisin enimmät ajat!) ainakin ensi viikonloppuna Kontulassa ja muutenkin.

Nakki viuhui yleisöksi TV2:n Vaaliexpress-ohjelmaan. Paavo Arhinmäki saa pitää puheet, minä ja viisi muuta sitten istumme taustalla ja edustamme puoluetta kukin tavallamme.

Olen myös alkanut pitää rinnakkaista vaaliblogia Uuden Suomen sivuilla. Laitan sinne oleellisimmat tänne tulevat tekstit - tämä blogi on kuitenkin tärkein ja useimmin päivitetty.

Tasavertaisuus lain edessä

2008-10-02T13:48:00.001+03:00

Johanna Korhosen tapaus Lapin Kansassa ihmetyttää monia. Ennen kaikkea siksi, että eikö muka päätoimittajatasolla tiedetä ihmisten yksityiselämästä ihan riittävästi. Ilmeisesti ei. Ja voiko seksuaalinen suuntautuminen vaikuttaa työhönottoon - no takuulla, vaikka ainahan sitä muita syitä keksitään.

Muistelin vain takavuosien kohua Eva Dahlgrenin naissuhteesta. Suomalaisjulkkikset siunailivat iltapäivälehtien kiertokyselyissä, miten niitä rakkauslauluja nyt oikein on kuunneltava. Eivät kaikki, mutta yllättävän monet. Aivan kuin rakkaus ja parisuhde olisivat jotenkin erilaisia kumppanin sukupuolen mukaan. Mitä nyt olen asioista ihmisten kanssa puhunut, asia on päinvastoin. Samat ongelmat ja ilonaiheet on kaikilla. Ammatillisessa suoriutumisessa en varsinkaan ole havainnut eroja.

Fiksummat ovat neuvoneet näissä vaaliasioissa, että kannattaisi profiloitua Setan suuntaan, koska Tiia Aarnipuun vetäydyttyä on paljon Vasemmistoliiton äänestäjiä, jotka eivät ehkä ole vielä löytäneet omaa ehdokastaan. Jotenkin vierastan tällaista äänten kalastelua, koska elän kliseisessä heteroperheessä enkä ole aihepiirin asiantuntija muutenkaan. Siitäkin huolimatta seuraava lausunto on paikallaan:

Jos minut valitaan, tulen edistämään kaikkien perheiden tasapuolista kohtelua ja puuttumaan kysymyksiin, joissa eriarvoisuutta voisi syntyä. Yleensäkin kaikilla ihmisillä pitää olla oikeus elää haluamallaan tavalla ja tuoda esille omaa ominaislaatuaan. En ymmärrä enkä siedä sitä, että ihmisiä arvotetaan jotenkin huonommiksi vain siksi, että he tekevät samat asiat hieman eri tavalla.

Suomessa on näistä asioista lait säädettynä, joten niitä on noudatettava. Ja mistä ei ole lakia, siellä noudatetaan oikeutta ja kohtuutta.

Minkäs sortin sosialisteja sitä ollaan?

2008-10-01T10:39:00.002+03:00

Otsikon kysymyksen saa kuulla jossain vaiheessa jokainen, joka tunnustautuu jonkin vasemmistopuolueen kannattajaksi, saati jos ryhtyy ehdokkaaksi vaaleissa. Vasemmistopuolueilla onkin kunniakas linjaerimielisyyksien ja sisäisten ja keskinäisten kädenvääntöjen historia takanaan. Mutta mitä vasemmistolaisuus on nyt?

Kaiketi on toisenkinlaisia historiantutkijoita, mutta minulla ei ole kovin romanttista suhdetta menneisyyteen. En etsi sieltä vastauksia nykypäivän ongelmiin, taustoja ehkä mutta en neuvoa ja johdatusta. En ihaile montaakaan menneisyyden henkilöä, varsinkaan poliitikoista en fanita ketään. En edes ketään vallankumousjohtajaa, en edes t-paidan vertaa.

Menneisyyden vasemmistolaisille politiikka oli olemassa tulevaisuutta varten, sen verran olen valmis tulemaan vastaan punavihreitä romantikkoja. Mutta siinäpä se löydettävissä oleva apu onkin. Pitää katsoa, millaiseksi yhteiskunta on muuttumassa ja samaan aikaan hahmottaa, millaiseksi sen pitäisi muuttua. Ja miten nämä kaksi ympätään yhteen. Muinaisten taistelulaulujen laulaminen ei paljoa lämmitä, kun isketään palveluseteli käteen ja sanotaan että olla hyvä vaan.

Nykyisessä markkinaliberaalissa yhteiskunnassa toimiminen on kovin erilaista kuin hyvinvointivaltion rakentaminen sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Samoin omalla sukupolvellani ei ole sotaveteraani-isiä pilkattavana, vaan mukavia kavereita esittäneet lössykkävanhemmat, joista irtioton tekeminen ei ole ollenkaan niin yksinkertaista. Onko se tarpeen, en tiedä. Ainakin irtiotto siitä, mitä vasemmistolaisuus on jossain historiallisessa tilanteessa ollut on välttämätöntä.

Historiantutkijana en ole romantikko, poliittinen ajatteluni on sangen maanläheistä. Huomaan, etten ole missään korostanut sivistyksen suunnatonta merkitystä ja kulttuurin kosmista ylevyyttä - Helsingissä niitä piisaa joka tapauksessa, en näe niitä polttavimpina ongelmina vaikka yliopistohörhö olenkin. Siitä, mikä on tärkeää, lisää lähipäivinä.

En voi sanoa etten olisi minkään sortin sosialisti. Feministinä olen ennen kaikkea ihmisarvofeministi ja humanisti. Olisinko sitten sosialistina tulevaisuusorientoitunut lähialuesosialisti, mene ja tiedä. Vallankumous on tietenkin tehtävä, mutta sen soisi näkyvän siellä missä ongelmatkin ovat. Ne ongelmat, joita ihmiset oikeasti kohtaavat joka päivä.

Vaalikoneita

2008-09-29T12:32:00.002+03:00

Nykyaikaista ehdokkaana olemista ei voi kuvitella ilman vaalikoneita. Joku on mennyt tutkimaan, että Vasemmistoliiton äänestäjät tsekkaavat niitä erityisen huolella. Ken tietää, ainakin itse olen ollut niistä aika vaikuttunut, joskus tietysti myös hämmentynyt.

Vastattuina ovat:

Ylen vaalikone

MTV3:n vaalikone

Hesarin vaalikone

Helsingin Uutisten vaalikone

Terveydenhuollon vaalikone

Facebookin Sosiaalinen vaalikone.

Toistaiseksi.

Maikkarin vaalikone on suosituin, mutta minusta varsinkin ne profiilikysymykset olivat outoja. Miten kunnallispolitiikkaan vaikuttaa se, käykö ehdokas kirkossa tai kaljalla? "Vähän kuin kotiasi äänestäisit" tai maajussille morsianta...

Sosiaalinen vaalikone on hauska, koska siihen voi jokainen laittaa omia kysymyksiään ja käyttäjät voivat myös äänestää huonoimpia pois. Tuloksia tulee koko ajan, samalla kuin uusia kysymyksiäkin. Mainokseni pitäisi näkyä siellä lähipäivinä samoin. Ei niin että olettaisin ainoan kannattajakuntani roikkuvan koneella koko ajan :-)

Kävin myös laittamassa tietoni Mellunkylän alueportaaliin. Koen itseni ennen kaikkea kontulalaiseksi ehdokkaaksi, vaikken yritäkään esiintyä vankkumattomana idän tyttärenä. Pikemminkin 14 vuotta eteläisessä Espoossa ovat selkeyttäneet näkemyksiäni siitä, mitä elämän, asumisen ja palveluiden pitäisi olla. Kaikille. Ja säästettiin Espoossakin, 1980-luvullakin - laman tullen en käsittänyt, mistä kouluissa voitiin vielä ottaa. Jostain - ja se näkyy.

Vaaliteemoja flaijeriin

2008-09-26T12:27:00.003+03:00

Tällaista tekstiä olen suunnitellut kaksipuoliseen A5-kokoiseen läpyskään. Sain selville, ettei tarvitse pantata taivasosuuttaan moisen takia :-) Etupuolella olisi ranskalaisia viiruja ja takapuolella sitten pitempää tekstiä. Joku kai niitäkin lukee, tutkija tykkää aina selittää tarkemmin.

Ilona Kemppainen 387

valtiotieteiden tohtori, historiantutkija

kontulalainen kahden lapsen äiti

- joukkoliikenteen asiantuntija – ei ole autoa eikä ajokorttia
- perhepalveluiden asiantuntija – lapset kaupungin päiväkodissa
- asumisen asiantuntija – kaikilla ei ole varaa uuteen luksusasuntoon
- monikulttuurisuuden asiantuntija – Itä-Helsinki on kuin Helsinki ennen vanhaan, ystävällinen ja kohtelias kaikille

Miten paljon säästäisimme, jos tavoitteena olisi ihmisten, niin asukkaiden kuin kaupungin työntekijöidenkin hyvinvointi? Hätäiset, pysyviksi jäävät leikkaukset tuhlaavat lopulta rahaa ja ihmisiä.

Yksityisyrittäminen on hieno asia, mutta sopiiko se kaikkialle? Voiko hoivan tuottavuutta mitata kvartaali kerrallaan? Voiko yksinäinen vanhus kilpailuttaa palveluntuottajia?

Päiväkodeissa ja kouluissa tapahtuu outoja. Lasten ja nuorten kanssa työskentelevät ajetaan jaksamisensa äärirajoille – ja vaihtamaan alaa. Rahalla ei saa kaikkea, mutta sillä saa virkoja, parempia työoloja ja pienempiä lapsiryhmiä. Osaavia ihmisiä meillä on – vielä.

Kaupunki on ihmisten paikka, ei ghettojen kokoelma. Uusien asuinalueiden tulee olla monipuolisia ja avoimia kaikille, tuloluokkaan katsomatta. Helsinki ei voi olla vain hyvätuloisten leikkikenttä, vaan asumisen pitää olla mahdollista jokaiselle.

Joukkoliikenne on globaali asia. Jotkut tarvitsevat autoa jatkuvasti, mutta useimmille riittävät sujuvat yhteydet työpaikalle, ostoksille ja harrastuksiin. Ilmastonmuutosta torjutaan tekemällä joukkoliikenne toimivaksi ja ratkaisevasti autoilua halvemmaksi.

Ehdokasnumero selvillä!

2008-09-26T11:07:00.001+03:00

Se on 387, ei sittenkään 666 :-) Virittelen tässä pienimuotoista vaalimainontaa, nollabudjetilla ei mitään fantastista saa aikaan mutta jos Facebookin ja flaijerin sentään.

Puolitangossa

2008-09-24T09:56:00.005+03:00

Kansallinen surupäivä, jälleen kerran.

Sattumalta luen juuri nyt 1980- ja 90-luvuilla kerättyihin mieselämäkertoihin perustuvaa kirjaa Miehen elämää, toim. JP Roos ja Eeva Peltonen. Vaikka kyseessä ovat eri sukupolvien miehet, kirja herättää ajatuksia tänäänkin.

Elämäkerran kirjoittajat ovat tietysti valikoitunut joukko, kuten kirjan artikkelien kirjoittajat toteavat moneen kertaan. Hyvin tuttuja ovat kuitenkin ne miesten tunnot, joissa elämä on pettymys eikä siitä osata oikein syyttää ketään, paitsi ehkä koko maailmaa.

Mika Ojakankaan sinänsä kevyesti luonnosteltu artikkeli "Miehen onni?" on jaotteluissaan oivaltava. Onnellisia miehiä ovat Ojakankaalle "maan mies" ja "reissumies", miehet jotka ovat löytäneet paikkansa maailmassa tavalla tai toisella. Syrjäytyneiksi narsisteiksi hän kuvaa miehiä, joille tätä onnea ei ole suotu.

Kaksi alatyyppiä, nyhjöttäjä ja etsijä kuvaavat niitä miehiä, joiden elämä ei ole sitä mitä sen pitäisi. Kirjoittajat ovat yleensä ehtineet keski-ikään tai sen yli, joten perspektiiviä omaan elämään on enemmän kuin kahdenkymmenen ikävuoden molemmin puolin.

Sitaatti Ojakankaalta hätkähdyttää:

"Juuri tämä tunne, että kukaan ei välitä, näyttää olevan syrjäytyneen suomalaisen miehen todellisena käyttövoimana. Juuri tämän voiman avulla, kyvyn olla kaikkien hyljeksimä, he nousevat aivan uudelle tasolle. He eivät ole ainoastaan epäonnistujia, vaan vallan erikoisia. Ollessaan ei mitään eikä kenellekään he ovat sentään jotain."

Juha Siltalan teos Miehen kunnia puhuu osin samoista asioista. Kyvyttömyys liittyä toisiin ihmisiin, luoda kontakteja ja käyttää omia kykyjään rakentavasti puuttuu monilta ihmisiltä. Myös naisilta, mutta hehän voivat aina tehdä lapsia, joten se siitä? Joka tapauksessa, saamamme kasvatus ei monestikaan auta meitä hyväksymään itsemme ja löytämään paikkamme maailmassa, vaan eristää meidät häpeän kehään.

Jos joskus onnistummekin jossain, sisäämme on asennettu ilkeä pieni peikko, joka muistuttaa että juuri me emme voi koskaan todella onnistua. Älä nyt ainakaan iloitse mistään, se vasta naurettavaa olisikin. Koskaan et voi tehdä mitään sellaista, että voisit levätä ja olla onnellinen. Kukaan ei koskaan hyväksy sinua, koska et ole lähtökohtaisesti sen arvoinen.

Vanhemmat sukupolvet käänsivät tämän tunteen usein itseään vastaan, jättivät tilaisuutensa käyttämättä, olivat väkivaltaisia, alkoholisoituivat ja tekivät itsemurhia. Suosittuja ongelmanratkaisukeinoja nämä ovat edelleen. Joskus tapetaan itsen lisäksi perhekin, ovathan he osa ihmisen häpeää eikä heidän tule siitä enempää kärsiä.

Nuori, nouseva polvi löytää kansainvälisiä esikuvia ja tekee asiat hieman toisin. Ihmisviha on totaalisempaa ja narsistinen kuvio selkeämpi. Vika löydetään helpommin muualta kuin omasta itsestä - lopputuloksena on entistä hirveämpiä tekoja.

Kuinka moni meistä mittaa omaa arvoaan menestyksellä? Kuinka moni ei toisaalta uskalla yrittää moniakaan asioita, koska pelkää epäonnistumista? Kuinka moni meistä on valmis hyökkäämään haaskalle, kun joku todellakin epäonnistuu - vaikka meidän nimenomainen tehtävämme olisi ollut auttaa tätä ihmistä, kotona, koulussa tai työpaikalla?

Väkivaltaa ja sairaita ajatusmalleja ei pidä liittää vain miehiin. Naisiltakin tulee välillä aika levotonta tekstiä, jos katsomme sitä yleisestä psykologisesta näkökulmasta emmekä aina ole vain "suomalaisia".

Me olemme samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin. Me emme kestä kärsimystä sen paremmin tai huonommin, emmekä selviä asioista yksin. Suomen historiassa moni on monta kertaa jätetty selviämään yksin, koska on kuulemma oltu liian köyhiä, kiireisiä tai vaikeudet ovat ihmisen oma vika.

Sanottiinhan evakoillekin monta kertaa että mitäs tulitte tänne, samoin sotaveteraaneille sotien jälkeen että pitikö sinne mennä. Suuri, empaattinen ja yhtä pitävä kansakunta, toden totta. Viime laman jälkiä ei ole korjattu, vaan koulut, terveydenhuolto ja muut yhteiskunnan toiminnot tuskailevat edelleen resurssipulaa. Uusi lama on tulossa, joten mitään parannusta ei tietenkään ole luvassa.

Ollaan edes yksilöinä ihmisiä toisillemme. Lapsillemme, kavereillemme, työtovereillemme, ystävillemme. Sanotaan asiasta, mutta annetaan sitten olla. Ymmärretään toisen ihmisen erityislaatua, vaikka se joskus vaikeaa olisikin. Ollaan sellainen ihmiskunta, että sitä ei tarvitse vihata.

Paneelissa käytyä ja muuta vaalihumua

2008-09-19T14:41:00.004+03:00

Pari sanaa tiistaisesta vaalipaneelista (en ihan oikeasti ehdi kirjoittamaan useammin...). Meitä oli paikalla Laura Rissanen (kok), Anna Mäenpää (sd), Sanna Vesikansa (vihr), Mika Rossi (kesk), Jan D. Oker-Blom (rkp) ja sitten minä (vas).

Tunnelma oli kovin rauhallinen, mikä varmaan johtui siitä, että yleisöä oli suunnilleen saman verran kuin panelisteja. Ei mikään menestys tässä mielessä. Puheenjohtaja Aleksi Henttonen sitten kyselytti meitä - mitään vilkasta vapaamuotoista keskustelua ei syntynyt.

Miehet olivat autopuoluetta ja naiset joukkoliikennepuoluetta, näin yksinkertaistaen. Kovasti oltiin muuten yhtä mieltä kaikista kivoista ja ihanista asioista. Puolueiden yleisiä linjoja seurailtiin ja niistä kieltäydyttiin sujuvasti. Kokoomus rakastaa kotihoidontuen kuntalisää ja demarit eivät, sekin selvisi. Subjektiivinen päivähoito-oikeus puhutti paljon, mutta ei sitä oikein saanut vastustettua edes niukasti kuin Oker-Blom.

Pidin omat palopuheeni, aluksi aiheesta "ei ole mitään nolompaa kuin huono valtiotieteilijä eikä parempaa kuin hyvä" ja sitten asuinalueiden ja muustakin eriytymisestä. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, en aja ainoastaan huono-osaisten asiaa vaan kaikkien. Todellisissa metropoleissa ihmiset kohtaavat eivätkä eristäydy.

Hauskinta oli, kun meidät laitettiin pareittain puolustamaan vastapuolen kantaa. Osakseni tuli kannattaa yksityistämistä ja Oker-Blomin taas kaupungin omaa palvelutuotantoa. Miten lie mennyt, ainakin minulla oli hauskaa :-) Keksiihän noita argumentteja kun niitä on niin paljon kuullut.

Viimeaikainen vaalitoiminta on ollut lähinnä vaalikoneisiin vastaamista. Mikäs tässä on mieltä ollessa, katso oletko samaa mieltä. Maikkarin, YLEn ja Helsingin Uutisten vaalikoneisiin olen muistaakseni (!) vastannut jo. Muutama vielä odottaa.

Eilen olin ennemmin yhteiskuntahistorian fuksiaisissa kuin telkkarissa Narinkkatorilla ja huomenna ennemmin Juha Mälkin väitöksessa ja karonkassa kuin Kontulan vaalitapahtumassa. Onko tämä nyt sitten lojaliteettia puoleen tai toiseen, mutta se mikä on aiemmin sovittu tuppaa minulla pitämään.

Sunnuntaina on Itäkeskuksen maalaismarkkinat (toivottavasti siellä on possujuna, vanhempi poika odottaa sitä kiihkeästi) ja minä puolenpäivän aikoihin Vasemmistoliiton vaaliteltalla. Tervetuloa tapaamaan!

Mitä yhteiskuntatieteilijän tulisi osata?

2008-09-15T06:29:00.005+03:00

Tällaista aloittelijaakin puolue juoksuttaa jonkin verran: olen huomenna 16.9. menossa Vasemmistoliiton edustajana Vanhalle ylioppilastalolle paneeliin aiheesta "kannattaako äänestää yhteiskuntatieteilijää?" Sen kummempaa evästystä en saanut, taidan puhua ihan kärttyisänä tohtoriassistenttina...

Tänään alkaa sattumoisin yhteiskuntahistorian oj 7.1 eli metodikurssi, vanhemman polven yhisläiset muistavat sen arkistokurssina. Sisältö on tietysti kehittynyt huomattavasti. Eri tiedekunnan oppiaineissa metodiopetus on muutenkin parantunut ainakin määrällisesti ja kaiketi myös laadullisesti. Jotain hyvää tuotantotavoitteissakin: gradujen valmistumiseenhan tällä opetuksella tähdätään.

Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tuntemus on parasta, mitä yhteiskuntatieteilijä on voinut opintojensa aikana oppia. Harvasta tulee tutkijaa, mutta jokaisen valtsikalaisen pitäisi osata lukea tilastoja ja analysoida tekstejä sen verran, että niiden välittämät perustiedot tulevat selväksi. Samoin pitäisi osata arvioida, miltä pohjalta aineisto on tuotettu ja mihin kysymyksiin se ei vastaa.

Pitäisi ja pitäisi. Monella lehdentoimittajallakin on näitä hämmästyttäviä opintoja takanaan, mutta erilaisten tutkimusten uutisointi on järjestään pielessä. Edes yksinkertaista taulukkoa ei osata tulkita, saati ottaa selville, mikä olikaan se tutkimuskysymys, jonka pohjalta tiedettä lähdettiin tekemään.

Herkkähipiäiset tutkijat ovat yksi juttu, mutta kun valtionhallinto tuottaa samanlaista kamaa oman toimintansa peitteeksi koko ajan. Jos näitä ei osaa lukea, tulee helposti huijatuksi oikein tosissaan. Yhteiskuntatieteilijöitä koulutetaan käsittelemään tällaista tietoa, mutta osaako monikaan lopulta tehdä niin?

Tohtoriassistentin pitäisi kai ottaa koko tieteenalan syyt niskoilleen, mutta heitän pallon myös laajemmin yhteiskunnalle. Jos arvostamme nopeaa valmistumista ja näppärästi suoritettavia opintojaksoja, saamme aivan varmasti vielä vähemmän tiedon analysointiin kykeneviä ihmisiä. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, valitettavan usein alemmat koulutusasteet eivät pysty auttamaan tässä asiassa - samoista syistä. On niin kiire pukata tutkintoa ulos.

Äänestäkää vain yhteiskuntatieteilijöitä. Emme me sen kummempia ole kuin muutkaan, ellemme ole jossain välissä oppineet katsomaan sanojen taakse. Meidän pitäisi osata se...

Betonipuolue

2008-09-10T14:37:00.005+03:00

Pääministerin asuntopoliittisia linjauksia on ihasteltu viikon alkupuolen ajan. Äänessä ovat olleet ainakin minun havaintojeni mukaan ne, jotka eivät kannata Vanhasen puutarhakaupunki-ideologiaa. Ja miksipä ei, on siinä sen verran ilmaa välissä todellisuuteen verrattuna.

Jos minkäänlaista asuntotuotantoa ei tahdota saada aikaiseksi pääkaupunkiseudulla, miten sen paremmin Vanhasen visioimaa pientaloasutusta? Pulahan ei ole niinkään pientaloista, vaan kohtuuhintaisista asunnoista, joissa voisivat asua muutkin kuin perinnön saaneet, vakituisessa virassa istuvat ylemmät toimihenkilöt.

Itä-Helsinki on usein se asumisen alin helvetti, johon viitataan suoraan tai vihjaillen silloin, kun puhutaan rakentamisen ja asumisen epäsuotavista tavoista. Harva puhujista lienee asunut täällä, huristanut läpi korkeintaan tai tehnyt eksotiikkamatkan paikalliselle ostarille. Asumisen asiantuntemusta se ei valitettavasti tuo.

Kuitenkin on paljon ihmisiä, jotka eivät muuta pois vaikka voisivat. Ihmisiä, joilla on maksetut asunnot ja vakituiset työt ja ehkä jo pois muuttaneet lapsetkin, mutta jotka silti allokoivat resurssinsa mieluummin näihin kuin alkavat maksaa asuntoa "paremmalla alueella" tai paremmassa talossa.

Kerrostaloasumista on niin monenlaista. Kun ensimmäisiä elementtilähiöitä alettiin rakentaa Suomeen, kokeiltiin ja ideoitiin monta asiaa (siksi varhaisia elementtejä on lähes mahdoton porata...). Pihojakin suunniteltiin, eikä rakennettu taloja niin tiuhaan kuin nosturi mahtuu kääntymään kuten myöhemmin.

Lähiöiden vanhimmat osat ovatkin usein viihtyisämpiä kuin uudemmat - ei voi ottaa yhtä taloyhtiötä ja sanoa että tällaista on betonilähiössä. "Grynderien ahneus" on sanapari, joka nousee esille puhuttaessa epäonnistuneimmista, pellolle rakennetuista laatikoista. Sopii miettiä, kenen ahneus nyt aiheuttaa asuntopolitiikan ongelmia.

Nämä kaikki ovat valintoja. Voidaan tehdä niin tiivistä kerrostaloasumista, että se muistuttaa kantakaupunkia, mistä jotkut pitävätkin - tämä tuntuu olevan nykyinen suuntaus. Voidaan toisaalta jättää metsikköä väliin, kuten ennen, vaikka se ei taida tehokasta maankäyttöä ollakaan.

Varmaa on se, että ainakaan pääkaupunkiseudulla ei voida lähteä siitä, että jokainen ostaa oman "viheralueensa" jolle pystyttää talonsa. Useimmilla ihmisillä ei ole siihen kertakaikkiaan varaa. Ja vaikka moni kyselyissä nimeää ensisijaiseksi asumistoiveekseen omakotitalon, kollektiivista tuskatilaa tuskin syntyy siitä, että ihmiset saavat sopivan kokoisia koteja siedettävän matkan päässä työpaikoistaan ja varsinkin palveluista.

Ei hävetä kuulua betonipuolueeseen, koska puolueemme ajaa asumisen eikä unelmien asiaa. Se vain jaksaa hämmentää, että Jan Vapaavuori kuuluu samaan "puolueeseen"... Kaiketi liikemaailmakin on huomannut, että työntekijöillä pitää olla varaa asua, tai sitten niille pitää alkaa ihan tosissaan maksaa liksaa.

Vaalikampanja avattu

2008-09-06T22:26:00.004+03:00

Oli meitä siellä Narinkkatorilla nyt sentään vähän enemmän kuin tv-uutiset antoivat ymmärtää - kuvausryhmä vain oli paikalla, kun iso osa ehdokkaista vielä ajelutti kansaa ilmaiseksi ysin ratikalla.

Oma asemani vaaleissa ja vaalikampanjassa on aika kiinnostava: kuulun iän puolesta ehkä jossain määrin nuorisoon, mutta koska en ole opiskelijapolitikoinut tai muuten heilunut järjestöissä, en tunne ikäisiäni vasemmistoliittolaisia juurikaan. Toistaiseksi, määrä kyllä on lisääntymään päin.

Varsinkaan en kuulu puolueen ns. perinteiseen taustaryhmään sen paremmin perheeni kuin ammattini tai koulutukseni puolesta. Meitä yliopistotyyppejä on toki heilunut vasemmistossa maailman sivu, eipä silti.

Kuitenkin tunnen olevani oikessa porukassa. Olin viime viikonloppuna Vasemmistoliiton syysseminaarissa Siikajärvellä, mikä oli ihan mukavaa. Jos tärkeintä on olla samaa mieltä, niin olen, ainakin keskeisistä asioista ja suurista linjoista. Eri mieltäkin saa kuulemma olla, jos oikein valtuustoon pääsee ja kaiketi varsinkin jos ei pääse :-)

Politiikassa pitempään (eli ylipäänsä) mukana olleet tietysti puhuvat konkretiaa siinä missä me tuoreet tapaukset filosofoimme hieman mainion Ihmisten puolue-sarjan tapaan. Kaikella on aikansa, oletan. Joka tapauksessa olen tavallaan iloinen, etten ole aiemmin lähtenyt tälle tielle.

Nuorempana olisin miettinyt liikaa ryhmään sopeutumista ja samanlaiseksi tulemista. En usko, että sellaisin miettein kannattaa ainakaan avata suutaan julkisesti. Joten hyvä näin ja nyt.

Mitä siis tavoittelen vaaleissa? Valtuustopaikkaa, tietenkin. Vaikka mieleen tulee gradua tehdessä kohtaamani Hesarin kuolinilmoitus jostain 1930-luvulta: naispuolisen vainajan tittelinä oli "entisen kansanedustajaehdokkaan leski". Onhan näitä mainesanoja jaossa, juu.

Vasemmistoliiton kuntavaalilauseesta

2008-09-05T14:48:00.005+03:00

Kuultuani, millä otsakkeella valitsemani puolue lähtee vaaleihin, olin ensin ihmeissäni. Samaa vanhaa, laimea lause. Sitten mielikuvitukseni lähti liikkeelle, ja aloin saada lauseesta irti yhtä ja toista.

Sydän- ja verisuonitaudithan ovat monen tekijän summa. Elämäntavat ovat asia, johon meidän sanotaan voivan vaikuttaa eniten. Mutta miksi tupakoitsijoiden lapset alkavat polttaa ja juoppojen lapset juoda? Mikä yhteiskunnallinen mekanismi siinä on takana, ja voisiko asialle tehdä jotain?

Ruokailutottumukset ja liikunta ovat samoin asioita, jota pidetään rationaalisen päättämisen alueena. Vaan onpa moni lääkärikin ylipainoinen, vaikka tietoa riittää - ja onhan sitä meillä kaikilla. Mahdollisuudet terveellisiin elämäntapoihin tuntuvatkin riippuvan siitä, miten koemme muuten voivamme vaikuttaa elämäämme. Ja elämänhallinta on kovastikin elintaso- ja ammatinvalintakysymys.

Geenejä voi aina syyttää, ja ajatella ettei niille mitään voi - vielä. (Kuulemma seuraavissa olympialaisissa voidaan jo tavata geenidopingia.) Mutta on sellaisiakin tutkimustuloksia, että isovanhempien kokemat kovat ajat vaikuttaisivat vielä lastenlastenkin terveyteen. Jos näin on, vanha kunnon huono-osaisuuden kasautuminen alkaa näyttää todella rankalta...

Itse uskon ennen kaikkea stressin vaikutuksiin yleensäkin terveydessä. "Muista verenpaineesi!" Totta vieköön. Hyvä stressi antaa voimia ja tuo uusia ideoita, mutta ei se kauan kestä. Huono stressi on ihmisen omien vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella ja kestää ja kestää. Esimerkiksi jatkuva säästäminen ja leikkausten odottaminen aiheuttavat stressiä - vai miksi työntekijät kaikkoavat kunnallisista palveluista?

Tässä hankalasti ja monimutkaisesti kuntavaaliohjelmaa. Elämänhallintaa, parempia työoloja, vaikutusmahdollisuuksia. Näihin uskon, näiden puolesta olen valmis tekemään työtä.

Tavataan huomenna ysin ratikassa!