Lähetin allaolevan kommenttikirjoituksen Hesariin liittyen tämänpäiväiseen Sari Näreen ja Jenni Kirveen debattikirjoitukseen. Saa nähdä julkaisevatko ja kuinka lyhennettynä...
"Sari Näre ja Jenni Kirves, useammankin sodan kokemushistoriaa valottavan teoksen kirjoittajat ja toimittajat, kirjoittavat Helsingin Sanomissa 16.11. suomalaisista vaietuista sotatraumoista. He tekevät rohkeita oletuksia ja yleistyksiä, joista osan korjaa dosentti Martti Turtola. Joitakin nimenomaan Näreen ja Kirveen edustamaan tutkimustapaan liittyviä ongelmia on myös hyvä tuoda esille. Kuulun itsekin väljästi ottaen samaan sodan historian koulukuntaan, mutta en voi kritiikittä hyväksyä kaikkea kirjoituksen sisältöä.
Suomalainen sotahistoria on todellakin ainutlaatuista. Mikään muu maa maailmassa ei käynyt veristä sisällissotaa vuonna 1918 tai taistellut Neuvostoliittoa vastaan vuosina 1939-40 ja 1941-1944, sekä Saksaa vastaan 1944-45. Sen sijaan lähes kaikki muut maailman maat ovat kokeneet samanlaisia raakoja sotia, monet myös omalla maaperällään. Monet maat ovat sodassa tälläkin hetkellä. Sodan kokemus ei ole maailman mittakaavassa millään lailla ainutlaatuinen. Samoin sodista vaikeneminen tai niiden muiston vaalimisen yksipuolisuus ovat pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Suomalaisen yhteiskunnan väkivaltaisuus on todellinen ilmiö, mutta verrattuna muuhun maailmaan sen selityksenä eivät yksin tai edes pääasiallisesti voi olla sodat tai niiden jälkikuva.
Kansainvälisten vertailujen tekemättä jättäminen on ongelma kaikelle tutkimukselle, mutta erityisesti se nousee esille, kun ajatellaan suomalaisten suhtautumista historiaansa ja varsinkin sotahistoriaan. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana suomalainen isänmaallisuus on kokenut muodonmuutoksen ja sodat ovat alkaneet näytellä siinä entistä suurempaa roolia. Samaan aikaan alkoi Suomessakin vaikuttaa sodan historian uudempi tutkimusperinne, mistä myös Näreen ja Kirveen teokset ammentavat. Alettiin arvostaa muutakin kuin perinteistä, sotatoimiin keskittyvää sodan ajan historiaa. Naishistoria, muistitietohistoria ja mentaliteettien historia tulivat tunnetuiksi suurelle yleisölle, kuten myös osaksi historiantutkimuksen valtavirran tutkimustapaa.
Sota onkin nykyään läsnä suomalaisuudesta esitetyissä argumenteissä huomattavan usein. On kuitenkin hyvä muistaa, että niin historiantutkimuksessa kuin psykiatriassakin on viime vuosina kyseenalaistettu ajatus traumojen purkamisesta. Tavoitteena ollut toipuminen ei välttämättä ole sen ainoa seuraus, vaan traumaattiset asiat tulevat osaksi nykyhetkeä yhä uudelleen. Kansallisessa historiatietoisuudessa sota kääntyy helposti muuksi kuin positiiviseksi ”toipumiseksi”; seurauksena voi olla nationalistista uhoa ja sotien muistoon takertumista, ei elämän eteenpäin menemistä. Jälkimmäinen on kuitenkin usein ollut sodan itse kokeneiden ihmisten tavoitteena, kun he ovat hyvinkin tietoisesti välttäneet sodista puhumista niiden päätyttyä.
Millä tavoin Näreen ja Kirveen kirjoitus poikkeaa hengeltään kirjoituksista, joissa ihastellaan suomalaisten erityistä sotilaallista kuntoisuutta? Entä millä tavoin suomalaisten sotakokemuksen erityisyyden korostaminen ei nimenomaan hyödytä perussuomalaisten kaltaisia ryhmittymiä? Onhan totta, että monilla Suomeen tulevilla pakolaisilla on paljon läheisempää ja jopa omakohtaista kokemusta sodasta. Se ei ole heillä vuosikymmenien takainen piilevä, ylisukupolvinen trauma vaan jatkuvasti seuraava oma muisto. Eikö heidän mahdollinen väkivaltaisuutensa ole vielä paljon ymmärrettävämpää kuin suomalaisten? Mutta jos ajattelemme, että juuri suomalaisten kokemat sodat ovat jotain erityistä ja niistä seuraa aivan omanlaisiaan asioita, emme voikaan tuntea minkäänlaista myötätuntoa toisia sodan kokeneita kohtaan.
Jos perustelemme suomalaisten käytöstä ja pahoinvointia sodan kokemuksella, sivuutamme monet muut, paljon läheisemmät asiat Suomen historiassa. Minne katosi Näreen ja Kirveen maailmasta 1960-luvulle ajoittuva ns. suuri muutto, jossa Suomi viimein toden teolla kaupungistui, ja jota on pidetty tähän saakka yhtenä suomalaisen pahoinvoinnin keskeisenä tekijänä? Unohtuiko 1990-luvun lama, vai onko se liian läheinen asia käsiteltäväksi? Onko toisaalta 1800-luvun kansakunnan rakentaminen liian kaukainen ja monimutkainen asia, jotta suomalaista erikoislaatuista minäkuvaa alettaisiin etsiä sieltä saakka? Vai onko helpompi sittenkin ymmärtää kaikki suomalaisten harjoittaman väkivallan valossa – onhan Lalli, Piispa Henrikin surmaaja hänkin noussut suomalaiseksi sankariksi?
Sodan kokemushistoria vaatii hienovireistä tulkintaa ja myös sen ymmärtämistä, että kokemus on aina sidottu aikaansa ja paikkaansa. Useimmat tutkijat tietävät tämän, samoin kuin sen, että nykyhetki tulkitsee menneisyyttä omalla tavallaan ja omien tavoitteidensa hyväksi. Dosentti Martti Turtola korjaa asianmukaisesti Näreen ja Kirveen esittämiä tapahtuma- ja poliittiseen historiaan liittyviä väitteitä. Hän myös pitää suorastaan mauttomana kouluampumisten vetämistä mukaan. Itse pidän mauttomana yleensäkin vaikkapa ”talvisodan hengestä” puhumista milloin minkäkin, usein aivan toisentasoisen asian yhteydessä. Näin sota trivialisoituu ja normalisoituu osaksi suomalaista puheenpartta. Tämä ei sen paremmin kunnioita sodan kokeneita ihmisiä kuin edistä sota-ajan erityislaadun ymmärtämistä, saati vähennä suomalaisten kokemusta omasta väkivaltaisesta historiastaan.
En voi myöskään pitää varauksettoman kannatettavana Näreen ja Kirveen vaatimusta sodan kokemushistorian ”kartoittamisesta”. Mitään yhtenäistä karttaa ja kulkusuuntaa ei ole odotettavissa, vaan tutkimus etenee omista lähtökohdistaan. Paljastuu todennäköisesti paljon sellaisia kokemuksia, joita ei voida sijoittaa nykyiseen sotien kuvaan, eikä näin ole tarkoituskaan tapahtua. Kaikki tutkimukset eivät sulaudu osaksi suurta kansallista kertomusta, eikä niillä voida suoraan selittää nykyhetken ongelmia, saati löytää niihin ratkaisua.
Traumaattista lienee ollut varsinkin sodan itse kokeneille ihmisille myös se äärestä laitaan menevä suhtautuminen ja kohtelu, jota he ovat viime vuosikymmeninä saaneet osakseen. Sekin on kuitenkin ollut sidottua aikaansa ja kertonut oman aikansa ongelmista. Sodan tuleminen suorastaan muotiasiaksi viime vuosina on tietenkin hyödyttänyt meitä, jotka haluamme tutkia kyseisiä aikoja Suomen historiassa. On kuitenkin varottava uskomasta, että jatkuva sodista puhuminen tekee yhteiskuntamme yhtään sen paremmaksi kuin niistä vaikeneminen."
