torstai 27. tammikuuta 2011

Kenelle juhlia järjestetään...

Edelliseen tekstiin liittyen, Pilvi Torstin kokemus lahjoittajana olemisesta vs. työsuhteisesta tutkijuudesta.

Olin taannoin MPKK:n vuosijuhlassa, johon oli illalliskortin lunastamalla pääsy koko henkilökunnalla. Kysymykseen, mitäs teillä siellä Helsingin yliopistossa oikein on en kyennyt kunnolla vastaamaan. Ollaanhan me iso organisaatio, eikä rahoituspohja ole ollenkaan sama. Silti, koe tässä yhteisyyttä. Kaiketi saamme armosta sanoa olevamme henkilökuntaa, jos nyt edes oikeasti olemme?

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Vapaita suhteita

Sain hiljattain puhelun työasioissa, luentokeikasta oli kyse. Keskustelu alkoi mielenkiintoisesti kysymyksellä, olenko se Ilona Kemppainen, joka oli ennen tutkijana Helsingin yliopistossa. Ei, en ole, olen se joka on edelleen tutkijana Helsingin yliopistossa...

Taannoinen blogitekstini saattoi antaa sen vaikutelman, että olen karistanut po. lafkan pölyt talvisaappaistani. Näinhän ei asia kuitenkaan ole, sekä fyysisesti että henkisesti vaikutan siellä edelleen. Kuukausipalkka vain ei juokse heikäläisten tilien kautta, vaan tulee säätiöltä.

Apurahatutkijoiden asema on seikka, joka on hiertänyt akateemista maailmaa jo vuosia. Onhan näet niin, että vakituisia työtehtäviä (virat on muuten lopetettu) ei riitä läheskään kaikille ja samoin Suomen Akatemian rahoitus riittää työllistämään vain osan tutkijoista, doktorandeista tai väitelleistä.

Maamme lukuisat säätiöt tulevat tässä apuun. Moni ihan kunniallinen väitöskirja on kirjoitettu niiden avulla (wink wink, nudge nudge). Väittelyn jälkeen pitäisi joidenkin mielestä päästä "oikeisiin töihin" eli eroon tästä rahoitusmuodosta. Ehkä niinkin, mutta jos tutkijana toimimisen ehto on, että näin käy, aika moni jättäytyy alalta pois, ehkä turhaan.

Vuoden 2009 Koneen säätiön bileissä Hanna Nurminen sanoi puheessaan sen hyvin (ja tämä ei nyt ole rahoittajatahon nuoleskelua vaan asian toteamista): jos tutkimusrahoitus on vain yliopistojen ja Akatemian tehtävä, tutkittavista asioista rajautuu pois paljon uutta ja sellaista, mikä ei sovi virallisiin tiedepoliittisiin tavoitteisiin. Tästä on aikaa enkä tehnyt muistiinpanoja skumppalasi kädessä, mutta ajatus oli jokseenkin tämä.

Miten apurahatutkija sitten suhteutuu yliopistoon? Kysymys työtilojen jakamisesta on ollut masentavaa veivausta jo pitkään. Pidän ihan hyvänä linjauksena, että ilman rahoitusta ei pidä työtilaakaan itsellään pitää. Mutta onko muutaman kuukauden katko syy heittää ihminen ulos? Tieteellinen työhän ei katkea välittömästi rahoituskauden päättyessä, vaikka kunnon ay-hengessä tietysti pitäisi. Ollaan me niin outoja.

Samoin en pidä kovin epäreiluna sitä, että kuukausipalkkalaiset - esimerkiksi Akatemian rahoittamat - ovat etusijalla työtiloja jaettaessa. Sitä sen sijaan en ymmärrä, miten voitaisiin perustella se, että apurahatutkijoille ei lähtökohtaisesti annettaisi lainkaan työtiloja. Monet heistä eli meistä opettavat ja olisi hyvä olla tavattavissa jossain yliopiston tiloissa. Tämä ei ratkea minimoimalla tuntiopetusrahat.

Toisekseen, tutkijayhteisö on paljon muutakin kuin palkkaa yliopiston tilien kautta nauttivat henkilöt. Tiedeyhteisöön tulisi voida kuulua muitakin kuin tiettyjen tahojen arvostamia huippututkijoita. Tutkijanuran eri vaiheessa olevia henkilöitä, eri aiheiden tutkijoita. Kansainvälisestä vaihdosta puhutaan paljon, tehdään vähemmän. Monimuotoisuutta on kuitenkin myös se, että vähemmän hohdokkaat ja huipulta huipulle kirmaavat, silti pätevät tutkijat ovat mukana antamassa panoksensa opetukseen ja keskusteluihin.

Joka tapauksessa ei olisi loogista, että apurahatutkijat jäisivät kategorisesti työtiloitta, mutta heidän julkaisunsa ja muut tekemisensä laskettaisiin yliopiston tulokseen. Kunnia otettaisiin mutta mitään ei annettaisi. Samoin työtiloista maksamiseen sisältyy se ongelma, että apurahat ovat muutenkin pieniä, eikä niihin ole toistaiseksi sisällytetty työtilojen vuokraa. Jos näin tehdään, siirtyy rahaa säätiöiltä yliopistojen taskuun ja jaettava apurahakakku pienenee vastaavasti.

Miksi se työtila sitten on niin tärkeä? Kaikillahan on jo kone kotona. Totta kyllä, niin minullakin ja mukava työpöytä sen lisäksi. Kyse onkin juuri tuosta yhteisöstä, ajatusten spontaanista vaihdosta, miksei myös periaatteesta. Ketkä kaikki saavat yliopiston X tutkijan nimikkeellä esiintyä ja ketkä ovat vain omintakeisia tietokirjailijoita.

Yksi, pieneltä vaikuttava mutta kyseisiä ohjelmia tuntevien mielestä erittäin pätevä syy olla apurahatukija on tietenkin se, että työaikaa ei seurata Solen kautta eikä matkalaskua tarvitse tehdä SAP:illa...

maanantai 24. tammikuuta 2011

Testattua vanhemmuutta

Kukapa ei rakastaisi testejä! Jaakko Lyytisen Hesarin kolumnista poimin mukavan republikaanisen vanhemmuustestin, jossa skoorasin sentään 80 prosenttia. Jos saa alle 85 prossaa pitäisi kuulemma olla huolissaan, mutta enpä taida olla...

Tuo republikaaninen on oma tulkintani, tehty testikysymysten perusteella. Ne näet painottavat useaan kertaan aktiivista hengellistä kasvatusta ja ulkoista uskonnonharjoitusta. Suomalaiseen maailmankuvaan tämä ei oikein istu. Saisi itse asiassa istua paremminkin: uskonnottomana en jaksa ymmärtää, miksi muidenkin pitäisi osallistua evankelis-luterilaiseen uskonnonharjoitukseen julkisissa laitoksissa. Joka tapauksessa, maamme oloissa harva päässee huolestuksestaan tämän testin perusteella.

Vanhemmuudelle on monta mittaria. Me helppojen lasten vanhemmat koemme, ettemme tee oikein mitään ja silti menee hyvin. Jotkut eivät jää odottelemaan lapsen ominaislaadun ilmenemistä vaan varustautuvat kuin isompaankin taisteluun sekä tiedollisesti että välineellisesti.

Vanhemmuus tunnetusti peilaa omia uskomuksiamme hyvästä elämästä ja onnellisesta ihmisestä. Siitä, että useimmat menestyneet ja/tai onnelliset ihmiset ovat hyvinkin vaihtelevista taustoista ei vanhemmuuskeskustelussa juuri piitata. Varma on aina varmaa ja paras on koettaa antaa kaikki, mitä se kaikki itse kunkin mielestä on.

Jossain muinaisessa amerikkalaisessa viihdeohjelmassa esiteltiin paikkakunta nimeltä Humble Beginnings, josta oli lähtöisin puolet kongressiedustajista ja kaikki Yhdysvaltain presidentit. Hyvä vitsi, mutta mahtaako tämä ajattelu liittyä juuri tuohon uskontoon? Mitään muuta ei ollut, mutta kirkossa käytiin... Suomessa uskonnon rinnalla ja sijasta esiintyy työnteko. Harmi vain, että se ei ole täysin linjassa nykyaikaisen osallistuvan vanhemmuuden kanssa.

Mahtaako tuo testikään ihan looginen olla - aktiivisen uskonnollisen elämän rinnalla korostetaan lapsen oman persoonallisuuden ja vahvuuksien tukemista. Uskontohan ei lähtökohtaisesti estä näiden asioiden toteutumista, mutta tosielämässä moni kokee syvästi uskonnollisen kodin ja kiinteän uskonnollisen yhteisön ahdistavana - eikä kasvata omia lapsiaan sinne päinkään samalla tavalla...

tiistai 11. tammikuuta 2011

Tutkijanelämää

Toista viikkoa vapaana tutkijana ja olotila alkaa löytyä. Tekemistä on enemmän kuin tarpeeksi, deadlineja ja hoidettavia asioita. Miten ehdin ikinä olla vielä yliopistonlehtorinakin?

Ratkaisu jättää opetushommat (päivätyönä) toistaiseksi ei ollut viime syksynä helppo. Olisihan minulla jatkaessani ollut ainakin jonkinlaista saumaa myös vakituiseen työsuhteeseen, mitä pidetään tässä maailmassa erityisen tavoiteltavana ja mikä yliopistoissa ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Olin kuitenkin niin puhki, että lopulta vaihtoehtoa ei ollut. Kiehtova tutkimusaihe ja kasvavat verkostot takaavat sen, että pysyn tarpeeksi kiireisenä tässä hulvattomassa vapaudessanikin.

Yliopistojen nykytilasta ja henkilökunnan uupumisesta puhutaan paljon. Yhteiskuntahistoriassa työilmapiiri on vähintään kohtalainen, monessa asiassa jopa erinomainen. En voi kuin kiittää kollegoitani yhteistyöstä päättyneiltä osin, monessa suhteessahan se edelleen jatkuu. Hyvästä tahdosta ja kavereista huolimatta minäkin väsyin.

Keskeinen tekijä oli varmasti tehtävien laatu, mihin vaikuttaa yhteiskuntahistoriassa amanuenssin puuttuminen sekä tenttijöiden suuri määrä. Opettajalla ei ole aikaa eikä tilaisuutta kehittää opetusta, kun aika menee hallinnon pyörittämiseen, opinto-oppaan päivittäminen herkullisimpana esimerkkinä. Tämä on kuulemma poistumassa, hienoa jos näin on.

Määräaikaisuuden ongelmana on samoin tuo kehittäminen. Miten muuttaa mitään, kun ensin aika menee opetellessa ja sitten alkaakin jo pätkän loppu häämöttää? Vuosi on lyhyt aika akateemisessa opetuksessa ja suunnitelmien on oltava valmiina jo edellisenä keväänä. Sitten uudistustaan saakin opettaa kerran tai pari. Motivoivampiakin tilanteita lienee ollut.

Opiskelija-opettaja-suhdeluku on suomalaisissa yliopistoissa ja korkeakouluissa keskimäärin järjetön, varsinkin jos halutaan pullistella huippuyliopistoina. Tästä seuraa ensiksikin kirjatenttipainotteisuus, massaluentojen yleisyys ja muun opetuksen vähäisyys. Opettajien voimat eivät riitä kaikkeen ja yksittäisen opiskelijan ohjaus jää muutamaan tapaamiseen, jossa muistellaan kuka mahtoikaan olla kyseessä, puolin ja toisin.

Tästä aiheutuneita ongelmia ratkomaan on kehitetty monenmoista projektia ja seurantaa ja palkattu suunnittelijaa. Mikäpä siinä, mukavia ihmisiä. Yhtenä ratkaisuna on väläytelty sisäänoton ja sen seurauksena opiskelijamäärien pienentämistä. No, se ei kyllä toteudu koska sittenhän joku ministerin lapsi voisi jäädä ulos ja sitä emme sentään salli. Näin kyynisesti arvellen ja yleensä se on varmin vaihtoehto.

Olisiko liian villi ajatus, että jatkuvien selvitysten sijaan palkattaisiin lisää opettajia? Jos opetuksesta ja ohjauksesta on pulaa, miksei hankita niitä? En muista opiskelijoiden kaivanneen lisää hallintoa opintojaan tukemaan vaan opetusta. Toistaiseksi tehokkuuden nimissä läpi ajettu yliopistouudistus on tuonut vain lisää hallintohenkilökuntaa ja eri tiedekuntiin pelkoa opetustehtävien menettämisestä.

En ole millään muotoa väsynyt yliopistoon kokonaisuutena. Akateeminen tutkimus ja opetus ovat elämäntyöni, jos tässä iässä asiasta jo uskaltaa mitään päätellä. Se, millaiseksi yliopisto organisaationa muuttuu ja miten siinä voin toimia on toinen asia. En kannattanut yliopistouudistusta enkä valtiotieteellisen tiedekunnan nykyistä laitosrakennetta eikä kannattanut moni muukaan. Silti ne haluttiin väkisin toteuttaa. Samaan aikaan tulee julkilausumaa ja yleisönosastokirjoitusta, joiden takana on ihmisiä jotka eivät tajua aiheesta - ja nyt päästän kiukkuni valloilleen ja sanon ruman sanan kuten se on - hevonvittuakaan.

Yliopisto on tieteen tekemistä varten. Toinen sen tehtävistä on asiantuntijoiden kouluttaminen. Kummassakin yliopisto onnistuu ihan hyvin, ja Suomessa vieläpä erityisen tehokkaasti. Jo nyt. Antakaa siis kaikenmaailman yrityspamput ja valtionhallinnon suunnittelijat jo olla, kiusatkaa niitä jotka ovat sen ansainneet.

Tähänkin minä uuvuin, kerta kaikkiaan. Sitten kokosin itseni ja totesin, että minulla on parikin apurahaa takataskussa ja visio ja missio ja mitä kaikkea onkaan siitä, mitä haluan todella tehdä. Ja minähän tutkin, vaikkei se mitään sen kummempaa tuottaisi kuin tietoa ja ymmärrystä ihmisille. Minun Suomeni on sivistysvaltio, jossa saa tehdä muutakin kuin rahaa ja sen puolesta taistelen tekemällä omat hommani aivan erityisen hyvin.

perjantai 7. tammikuuta 2011

Dying with style

(Blogging in English is a New Year’s resolution… kirjoitan edelleen suomeksikin, mutta tutkimuksessa kansainvälisyys on tunnetusti sama asia kuin englannin kieli.)

Lately I have stumbled upon many books about deaths of famous people or deaths that have made the person famous. The way people die may even be more crucial to their posthumous image than their life. Sometimes this is very negative to the bereaved like in the case of suicide. The life of the deceased may be shortened to the fact that the person decided to end his or her life by own hand. Sometimes the cause of death may be, if not particularly wished for, at least more easily accepted like in the case of a soldier’s death in a patriotic family.

In the old days kings and queens actually had power and their deaths meant an heir to the throne must be found. Sometimes the heir even eased the predecessor’s passage to the halls of Heaven. Death was a political question and of course it still is. Killing the wrong kind of politician still is quite popular in some parts of the world. I wonder why random car and suicide bombs have replaced it in many cases; perhaps because it is harder to put into action.

Åke Ohlmarks book Konungen är död lists the deaths of all Swedish kings from the Middle Ages to the 20th century. The author seems to be quite reliable as an academic historian, yet the copy I bought from a second-hand bookshop in Stockholm is filled with angry pencil scribbling. In any case, the book certainly gives an idea on the various ways a king can die. Some deaths are socially and politically useful centuries later, like the worship Charles XII still gets from the extreme right in Sweden.

Dead Famous by Gordon Kerr takes this grave matter even more lightly and entertainingly. His examples are from all walks of life: the only requirement seems to have been the fact that the person was already famous and his or her death was interesting to the general public. And of course that there is a story in it. Conspiracy theories and commemorations follow the famous dead. Elvis and Princess Diana and must be the most obvious examples of this. Luckily few people report seeing the Princess alive somewhere. She haunts her family well enough without it.

The Encyclopedia of Dead Rock Stars is somehow more serious and even humane in its approach to famous deaths (don't let the subtitle "Heroin, Handguns and Ham Sandwiches" fool you). Perhaps this is because the writer, Jeremy Simmonds really loves music and does not want talented people to die. Whatever the reason, this book is, like the others, very useful as a reference book. And of course, there is no point in telling Kurt Cobain shot himself without telling why we should be interested in him in the first place. Most of the artists in this encyclopedia are from the Anglophone world of course, but so are the widest known rock stars anyway.

All of these stories of famous dead people are not so much fun. It’s particularly tragic when people are not first and foremost remembered because of their work, or their death shadows it, like Marilyn Monroe or Sylvia Plath. And does John Lennon’s death relate to his life in any way? What about those poor kids who wanted to "live fast, die young and leave a beautiful corpse"? Who even wanted to die because that way they would be remembered forever - at war or on stage?

I was asked once, unfortunately in public, how I’d wish to be remembered, how immortal I’d like to be. Some people seem to think of that, hence the concept of post-self. Since I’m not terminally ill or having Napoleonic delusions the question is not very acute. Many people say they do not wish to die slowly and become demented during the process. Is the only way to avoid being remembered as a senile old woman to do something so remarkable no one will notice the state you're in? And what would that be if you’re not a rock star or a monarch?