maanantai 27. lokakuuta 2008

Kiitokset ja ei kun eteenpäin

Vaalitulos on tiedossa - Vasemmistoliitto otti takkiinsa ja minä sain 83 ääntä. Edellinen tulos ei ollut odotettu, jälkimmäinen realismin rajoissa mutta kampanjaan nähden myönteinen.

Kiitokset kaikille äänestäneille! Kaikki eivät voineet olla kavereitakaan, joten poliittinenkin viesti sai kannatusta. Vaikka tulos on vaatimaton, siitä on hyvä jatkaa. Aion olla mukana politiikassa täst'edeskin.

Vaalitulosta ja varsinkin sen valtakunnallista tasoa on jo ehditty analysoida. Minusta kyse on ennen kaikkea siitä, mitä ihmiset pitävät tärkeänä ja miten he uskovat sen saavuttavansa. Ei auta sanoa, että usko on perusteeton, vaan pitää osoittaa, mikä toimii paremmin. Ihmisiä pitää kunnioittaa - se on vasemmistolaisuuden perusta.

Päätän vaalibloggailun tältä erää, mutta juttua tulee jatkossakin. On tämä elämä sen verran ihmeellistä!

lauantai 25. lokakuuta 2008

Hyvää herraonnea?

Tietyntyyppisten ihmisten ja varsinkin julkisesti kirjoittavien ihmisten sanavarastossa on kaikenlaista tauhkaa. Yksi näistä on "suomalaisten hyvä herraonni". Sillä tarkoitetaan, sikäli kuin olen oikein tulkinnut, esimerkiksi suhteellisen selväpäisiä presidenttejä, kohtuullisen ei-diktatorisia pääministereitä ja niin edelleen.

Tarvitseeko suomalainen sitten herraa päättämään asioistaan? Kun olen vaalityössä puhunut ihmisten kanssa, he tuntuvat sangen hyvin tietävän omat asiansa ja kaipaavat pikemminkin niille ajajaa, samoin kuin yhteiskunnan kokonaisuuden ymmärtäjiä. Alamaisuudesta ei ole ollut kaksisemmin tietoa - en tosin ole ollut paikalla kun ministerit ovat suvainneet kunnioittaa vaalitilaisuuksia läsnäolollaan.

Joka tapauksessa, näissä kuntavaaleissa valitaan ihmisiä hoitamaan kunnan ja kaupungin asioita. Ei sinne tarvita maailmantalouden asiantuntijoita tai ulkopolitiikan järeintä kalustoa, vaan ihmisiä jotka tietävät millaista elämä poliittisten päätösten jälkeen on. Kokeneilla valtakunnanpoliitikoilla on tietysti suurimmat vaalibudjetit ja kanavia sanomalleen, oli sitä kuntalaisten todellisiin kysymyksiin liittyen eli ei.

Tarkoitukseni ei itse asiassa ole kerätä säälipisteitä omalle vaatimattomalle kampanjalleni. Luotan siihen, että se on tavoittanut monet ihmiset ja herättänyt ajatuksia ja ehkä jopa hyvää mieltä. Sen sijaan mietin näinä päivinä ja tunteina, millaisin miettein ihmiset astuvat äänestyskoppiin. Ollaanko sittenkin alamaisia, vai valitsemassa ihmistä duuniin?

Päätös on sinun, hyvä äänestäjä. Tee se huolella tai kevyin mielin, miten vain. Mutta sinä sen teet.

Hyvää vaalipäivää!

perjantai 24. lokakuuta 2008

Lapset ja nuoret - mutta millä hinnalla?

Jos jotain inhoan, niin niitä sinänsä ihan asiallisiin tietoihin perustuvia laskelmia, joissa selvitetään miten paljon lapsi tulee elämänsä aikana maksamaan vanhemmilleen ja/tai yhteiskunnalle.

Voidaan tietysti laskea sekin, mitä lapsi kasvettuaan parhaassa tapauksessa tuottaa. Päästäänkö plussan puolelle? Mitä tehdään, jos ihminen ei eläissään tuotakaan mitään selkeästi mitattavaa? Näitä asioita kun on kovin vaikea ottaa uusiksi...

Tällaisten laskelmien uutisointi harvemmin kertoo, kuka maksaa ja mitä. Tai sitä, miten saadaan aikaiseksi tuottavia ja tuottamattomia ihmisiä. Mikä on ihanneihminen - sellainenko, josta jokin taho saa kaiken mahdollisen irti?

Yksi vaalilauseistani on: "Ihmisiä ei saa tuhlata." Jospa joskus ajattelisimme niin päin, että tämä maallinen materia on meitä ihmisiä varten, ja jokaista varten. Jos fyrkkaa haluaa, ei lapsia kannata tehdä, ainakaan pitemmällä tähtäimellä.

Sosiobiologiaa tarjotaan selitykseksi varsinkin silloin, kun ilmiöiden taustalla olevia syy- ja seuraussuhteita ei haluta ymmärtää. (En ollenkaan paheksu biologiaan perustuvia selityksiä, niiden idioottimaista soveltamista kylläkin.) Mutta jospa otamme kerrankin eläimellisen lähtökohdan: mitä muuta arvokasta meillä on kuin jälkeläisemme?

Miten suhtaudumme lapsiin, miten kohtelemme heitä? Millaiset mahdollisuudet hyvään kohteluun annamme niille, jotka tekevät työtä lastemme parissa? Olemmeko sitä mieltä, että vain vahvimmat voittajat (eli varakkaimmat) saavat lisääntyä ja antaa jälkeläisilleen hyvän elämän, vai pitäisikö lajin monimuotoisuutta tukea sosiaalipolitiikalla?

Kuten arvata saattaa, olen jälkimmäisen vaihtoehdon kannalla. Olennaista on se, että kaikilla lasten arkeen kuuluvilla ihmisillä on mahdollisuus hoitaa hommansa hyvin ja kokea elämänsä mielekkääksi. Nyt ei tilanne ole tämä, oli kyse sitten kotona olevista vanhemmista, päiväkotien henkilökunnasta tai koulujen opettajista. Kaikki tämä kohdistuu lopulta lapsiin - ja heidän kasvettuaan meihin kaikkiin.

Kunpa voisimme olla ylpeitä siitä, miten kohtelemme lapsia ja nuoria nyt. Kunpa antaisimme heille riittävästi huomiota, niin kotona kuin päiväkodeissakin. Ettemme säästäisi kaikesta kouluissa, oppimateriaaleista kouluruokaan saakka. Että meillä olisi riittävästi väkeä tekemään niitä hemmetin innovaatioita - siihen tarvitaan aika laaja väestöpohja, muutama eliittikoulu ei ole ollenkaan tarpeeksi.

Eläimen lisäksi me olemme ihmisiä. Yritetään olla sitä toisillemme ja varsinkin lapsillemme.

tiistai 21. lokakuuta 2008

Virtuaalimaailmoissa

Näinä aikoina moni kuntavaaliehdokas käy ylikierroksilla. Jokaisella on omat rentoutumiskeinonsa; omaan keinovalikoimaani kuuluvat myös tietokonepelit.

En todellakaan ole pelikansan etujoukoissa, vaan pelaan vanhoja suosikkeja kuten SimCityä (kuntavaaliehdokas, todellakin!) ja Civilizationia. En edes ole erityisen kunnianhimoinen pelaaja, vaan touhuan tuttuja latuja rentoutuakseni, en voittaakseni edes itseäni.

Kaikissa peleissä pitää tietysti hyväksyä pelin säännöt. Pistänkö kaupunkini terveydenhuollon nollille maksaakseni velkani? Tuhoanko tuon naapurikansan saadakseni omalle porukalle elintilaa? Harmittomia valintoja pelien maailmassa kenties - peli ei aina anna noudattaa kovin suurta humanismia...

Pelejä syytetään monista nuorison ongelmista, eikähän jatkuva tappaminen - ja siitä saatu onnistumisen tunne - kovin terveellistä voi olla pitemmän päälle. Yksilöistä tietysti riippuu, mihin se johtaa vai johtaako mihinkään. Mietin vain, millaisia virtuaalimaailmoja ihmisillä on ilman tietokoneitakin.

Olin tänään parissakin kokouksessa, joissa sivuttiin tekeillä olevaa yliopistolain uudistusta. Ilmeisesti tätä(kään) lakia valmisteltaessa ei ole kiinnitetty suurta huomiota organisaation varsinaisiin tehtäviin, yliopistojen kyseessä ollessa opetukseen ja tutkimukseen. Kaipa ne hoituvat, kun hallintoa virtaviivaistetaan. Mutta ketä varten se hallinto olikaan olemassa?

Kunnallispolitiikka menee helposti samaan keinotodellisuuteen. On henkilö- ja ryhmäkohtaisia kysymyksiä ja virkamiesten valmistelemia asioita, joihin sitten otetaan kantaa kykenemättä kyseenalaistamaan sitä, miksi peli on mennyt tällaiseksi ylipäätään.

Politiikan pitää mitä ilmeisimmin olla ainakin joillekin ihmisille ammatti. Meille toistaiseksi enemmän harrastuspohjaisille moni asia tuntuu kummalliselta, mutta eiköhän se ole vain terve tilanne. Joskus pitää katsella todellisuutta ilman papereita, joskus pitää kysyä millä käsitteillä maailmaa hahmotammekaan. Pitää ehkä keksiä vastakäsitteitä, joilla muokataan toistenkin näkemystä todellisuudesta. Ei pidä alistua peleille - ei päättäjien eikä päätösten kohteiden.

Liikenne ja joukkoliikenne

Joukkoliikenteestä ja kevyestä liikenteestä puhutaan yleensä siten, että ne nähdään jollain lailla muusta liikenteestä, ennen kaikkea yksityisautoilusta erillisinä asioina. Pyöräilijöiden omia kaistoja puuhataan. Toisaalla mietitään, miten autoilijat saataisiin joukkoliikenteen käyttäjiksi. Yksityisautoiluun kohdistuu ennen kaikkea keskustelu ruuhkamaksuista.

Autoilijoita varten on olemassa joukko erittäin hyviä sääntöjä, joita kutsutaan liikennesäännöiksi ja niitä tulisi valvoa poliisin. Esimerkiksi bussikaistat on tehty helpottamaan julkista liikennettä, eikä pyöräilijöitä ja jalankulkijoita saisi teuroa miten vain. Nopeusrajoituksetkin tunnetaan ainakin kuulopuheelta.

Uskon, että suurin osa autoilijoista ainakin haluaisi noudattaa näitä sääntöjä. Onko autoja liikaa, vai autoilijoissa oma kaaharoiva alakulttuurinsa, kun tämä ei onnistu? Minulla ei ole ajokorttia eikä perheellämme autoa, joten joudun enimmäkseen arvailemaan tätä asiaa. Tuntemani autoilijat jakautuvat omaa ajotapaansa miettiviin ja niihin, joiden ainoa ongelma tuntuvat olevan muut tielläliikkujat... Miten jälkimmäisiin voitaisiin vaikuttaa?

Ruuhkamaksuista kysytään joka vaalikoneessa. En ihan ymmärrä, miten pelkästään ne voisivat vaikuttaa autojen määrään, vaikka monissa kaupungeissa näin on käynytkin. Voitaisiinko kepin rinnalla tarjota porkkanaa ja tehdä julkinen liikenne huomattavasti autoilua edullisemmaksi ja myös toimivammaksi?

Vasemmistoliitto on pitänyt esillä maksutonta joukkoliikennettä, mikä ei olekaan niin mahdoton idea kuin alkuun voi kuulostaa. Se, että maksuttomuus tekisi jostain asiasta arvotonta ei ainakaan ole mikään argumentti - onhan meillä maksuton peruskoulutuskin ja itse opetan maksuttomassa yliopistossa. Enpä ole huomannut arvostuksen laskua ainakaan jokakeväisissä hakijamäärissä.

Autoilukin maksaa meille kaikille tienpidon ja parkkipaikkojen muodossa. Autojen lisääntyminen se vasta maksaakin. Liikenteen toimimattomuus aiheuttaa onnettomuuksia ja vaaratilanteita, pakokaasut taas vähentävät viihtyvyyttä ja aiheuttavat terveysongelmia.

Liikennekysymyksissä pitää siis katsoa kokonaisuutta. Pyöräily ajoradoilla, poislukien moottoritiet voisi olla mahdollista, jos autoja olisi selvästi vähemmän. Autojen vähäisempi määrä helpottaisi myös liikennesääntöjen mukaan ajamista niillä, joiden on autoa syystä tai toisesta pakko käyttää.

Julkinen liikenne on tässä avainasemassa. Nytkin sitä käyttävät muutkin kuin ne, joiden on tulojensa vuoksi aivan pakko. Mutta jos joukkoon liittyy yhä enemmän niitä, joille se on tietoinen valinta, myös paineet pitää liikenne laadukkaana ja toimivana kasvavat. Palvelujen taso ei siis ainakaan laske, koska käyttäjiksi siirtyy ihmisiä yhteiskunnassa muutenkin ääntä pitävistä ryhmistä. Rahaa tunnetusti alkaa löytyä, kun sitä vaaditaan oikeilla tahoilla.

Liikennekulttuuri on monitahoinen asia - kuten totesin, kilttien autoilijoiden on vaikea toteuttaa omaa ajotapaansa massan keskellä. Massaa pitää siis vähentää selkein toimin. Kaiken hyvän päälle toimimme ilmastonmuutosta vastaan, kun yhä useampi uskaltautuu pyörän päälle ja julkisten kyytiin. Metro on tässä tietysti paras - se ei juutu ruuhkiin!

maanantai 20. lokakuuta 2008

Kontula on hyvä paikka

Juttelin aamulla metromatkalla entisen naapurini kanssa. Hän on näitä herrasmiehiä, jotka hyvänä päivänä ovat todella fiksuja ja mukavia ja muina aikoina tie ei tahdo riittää kävelyyn... Hänkin halusi tietää, eikö Kontula ole mielestäni hyvä paikka asua.

No onhan se, jos sen sillä lailla ottaa. Ostarilla on palvelut, vaikka Kela mokoma otti ja lähtikin. Ulkoilualueita on mukavasti, metro tuo ja vie. Ihmiset ovat pääsääntöisesti kivoja, varsinkin kun heitä oppii tuntemaan. Päiväkotiinkin olemme olleet tyytyväisiä, vaikka alan yleisiä ongelmia esiintyy sielläkin. Väki vaihtuu ja sitä on liian vähän. Ihailtavasti kuitenkin selviävät.

Itäisillä lähiöillä on vuosikymmenien ajalta huono maine, jolle on syynsä. Esimerkiksi Kontula-muistelmia sisältävä kirja kertoo sekä hyvästä että vähemmän hyvästä elämästä. En ollenkaan epäile, että moni on kokenut aiheelliseksi muuttaa pois ja äkkiä, koska naapureita ei ole kertakaikkiaan enää voinut kestää ja lasten kaverit ovat olleet menossa todella huonoon suuntaan. Väitän silti, että toisenlaisiakin kokemuksia on.

Miksi esimerkiksi asunnon aikanaan aravalainalla ostaneet, nyt jo iäkkäät ihmiset eivät ole muuttaneet pois saman tien kun se on ollut mahdollista? Maksettu asunto, lapset jo omillaan, mikä estää muuttamasta jonnekin oletetusti rauhallisemmalle ja arvostetummalle alueelle? Ehkä se, että Kontulassa ei olekaan niin suurta vikaa että muuton vaivan viitsisi nähdä.

Näitä kanta-asukkaita on paljon. Hehän pitävät monesti taloyhtiöitä pystyssä talkoissa ja hallituksissa. Uutta väkeä tulee myös koko ajan. Meidänkin taloyhtiössä on enimmillään asunut 700 ihmistä ja vähimmillään 350. Suunta on taas ylöspäin, kun lapsiperheet valtaavat jälleen perheasunnot. Omien lasteni kavereiden ja heidän vanhempiensa, samoin kuin naapureideni perusteella sanoisin, että kontulalaiset eivät ole muuttumassa ainakaan huonompaan suuntaan.

Lähiöillä on monta puolta. Yksi on se, että kun on paljon ihmisiä, joukkoon mahtuu kaikenlaista. Varsinkin, jos erilaisia ongelmallisiksi koettuja ihmisiä asutetaan paljon samalle alueelle, se alkaa jossain vaiheessa näkyä. Tässä asiassa kuitenkin pätee sama kuin kemiassa: määrä tekee myrkyn. Tästäkin syystä kannatan asuinalueiden monipuolisuutta. Kontulassa sitä mielestäni on. Pitää tietysti myös olla tottumatta erilaisiin ongelmiin ja nähdä, missä on auttamisen ja kehittämisen paikka.

Ketkä sitten ovat todellisia ongelmia? Ex-naapurini on mukava ihminen, vaikka aina hänen kanssaan ei tule mentyä niin herkästi juttelemaan. Maahanmuuttajia moni pitää lähtökohtaisesti ongelmana, mutta eivät he ole yhtenäinen ryhmä. On rankasti töitä painavia yrittäjiä fiksuine lapsineen, kuten myös niitä, joiden on vaikeampi löytää paikkaansa. Pelkän porraskäytävän nimitaulun perusteella ei voi sanoa, kannattaako taloon muuttaa.

On tärkeää, että kaikki kaupungin alueet nähdään tasavertaisina. Asukkaiden ääntä on kuunneltava myös silloin, kun heillä on hyvää sanottavaa. Kontulalaisilla tuntuu olevan vahva kotiseutuylpeys, josta täytyy pitää kiinni. Siitäkin huolimatta, että ensikertalaisen silmään ostarimme vaikuttaa jopa pelottavalta. Samoja ilmiöitä tosin näkee kaikkialla missä asuu enemmän ihmisiä - ne vain tuntuvat yksilöiden, eivät alueiden ongelmilta, kun asuntojen neliöhinta on tarpeeksi korkea...

perjantai 17. lokakuuta 2008

Mikä vasemmistoa vaivaa?

Tommi Uschanovin melko tuore pamflettikirja on kiinnostava. Ensiksi se on hyvin kirjoitettu, ei erityisen paasaava ja hän puhuu useaan otteeseen arvostavasti laitoksemme professorista Pauli Kettusesta :-) Ja muistuttaa taloushistorian tärkeydestä ja historian yleensäkin.

En lähde tässä erittelemään Uschanovin jokaista teesiä tai arvostelemaan kirjaa; sen ovat monet muut jo tehneet. Kerronpa kuitenkin näin vaalien alla sen minussa herättämistä ajatuksista.

Pidin kirjassa siitä, että se tuo esille monia minuakin ihmetyttäneitä asioita. Kuten sen, miten omaa elämäntapaansa ja arvomaailmaansa täysin ylivertaisena pitävät ihmiset voisivat saada laajaa poliittista kannatusta, elleivät he tunnusta vähemmän valveutuneiden ihmisten arvoa. Tai miten yhteiskunnallinen valta-asema saavutettaisiin talonvaltauksella ja kasvissyönnillä.

On tärkeää, että on erilaisia yhteiskunnallisen toiminnan tapoja ja oman elämän järjestämisen tapoja. Mutta varsinkin nuori, akateeminenkin vasemmistolaisuus tuntuu monesti unohtaneen sen, miten saadaan kannatusta: esittämällä argumentteja ja toimintamalleja, joihin voivat samaistua muutkin kuin omat kaverit. Pelkkä oikeassa oleminen ei riitä, eikä se, että elämäntapa olisi kaikille parahiksi, kunhan muutkin vain sen itse tajuaisivat.

Uschanov nostaa esimerkiksi kierrättämisen: se on yleistynyt ja tullut monille ihmisille ihan normaaliksi toiminnaksi, vaikka vielä vähän aikaa sitten sitä pidettiin hihhulien hommana. Ihmeteltiin, mitä se biojäte on eikä ymmärretty pahvin ja paperin eroa. Nyt on toisin, ja niin voi olla moni muukin asia. Mutta ripaus myyntimiehen elkeitä ei ole pahitteeksi hyviäkään asioita ajettaessa.

Vastasin eilen vaalimökillä heiluessani Helsingin kauppakorkeakoulun opiskelijoiden kyselyyn. "Onko Vasemmistoliitto sittenkin yrittäjäpuolue?" No samalla lailla kuin Kokoomus on työväenpuolue - ei kunnon ihmisten yrityksiä elättää itsensä pidä paheksua vaan kannustaa. Pitää kuitenkin tehdä ero, kuten Uschanovkin tekee, yrittämisen ja osakkeenomistamisen välillä.

Millaista varallisuuden muodostumisen tapaa suosimme esimerkiksi verotuksessa? Osakeyhtiöillä ei varmaankaan ole, kuten Björn Wahlroos jokin aika sitten nasevasti kiteytti, vastuuta muille kuin omistajilleen. Se minua kiinnostaisi tietää, millainen vastuu vaikkapa pörssinoteeratuilla hoiva-alan yrityksillä on muille kuin osakkeenomistajilleen.

Uschanov on jaksanut lukea Marxia huomattavasti enemmän kuin minä, mutta muistan minäkin sen, millaista ihanneyhteiskunnassa pitäisi olla. Työ ja raadanta eivät olleet sitä, mihin 1800-luvun kirjoittajat ihmiskuntaa halusivat viedä - kuitenkin sosialismista tuli juuri sitä, mistä haluttiin eroon. Nyky-yhteiskunnassa annetaan ymmärtää, että ennennäkemätön vaurautemme on mahdollista vain tekemällä entistä enemmän töitä. Ja ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä.

Se, että osa ihmisistä menee täysin haaskuun puutteellisten lähtökohtien ja heikosti toimivien tukimuotojen takia ei herätä riittävää keskustelua eikä varsinkaan analyyttista sellaista. Puhutaan syrjäytymisestä, mutta tarvitaanko sen tai muiden ongelmien ratkaisemiseen aina jokin erityinen "projekti", johon haetaan EU:lta rahaa ja jatko on hämärän peitossa? Eikö inhimillisen yhteiskunnan rakentaminen ole perustoimintaa, jonka tulee näkyä myös perusrahoituksena?

Tämä on se, mitä itse haluan "markkinoida" kaikille: ihmisiä ei saa tuhlata. Ei ylisuurissa lapsiryhmissä, aliresursoiduissa kouluissa, liian kireälle vedetyillä työpaikoilla - eikä väliinputoamisen mahdollistavalla sosiaaliturvalla. Jokainen ihminen on tärkeä, vaikka hän ei aina kykenisikään tyydyttämään osakkeenomistajien tarpeita.

Ja miksikö ihmiset ovat tärkeitä? Nyt tulee pelotteluosuus: jos huono-osaisuuden periytyminen jatkuu, syntyy erittäin helposti yhteiskunnallista liikehdintää joka yrittää ratkaista asian. Sitä voidaan sanoa mellakoiksi ja riehunnaksi, mutta syyt ovat syvemmällä ja monesti selkeissä, aikanaan kovinkin rationaalisiltä näyttäneissä poliittisissa päätöksissä.

Maksammeko mieluummin veroja vai vartiointiliikkeille kotiemme turvallisuudesta? Autammeko ihmisiä ajoissa vai vasta sitten, kun moniongelmaisuus on ehtinyt jo toiseen ja kolmanteen polveen? Onko meidän näkökulmastamme erilainen ihminen - etnisen taustan, varallisuuden tai elämänkulun osalta "toinen" - arvokas vai jonnekin pois silmistä sijoitettava ongelma?

Vaalimökillä minulta kysyttiin muutakin. Eräs elämän nestemäisiin nautintoihin perehtynyt herrasmies halusi tietää, missä se vara oikein on, jos sitä ei ole? Hyvä kysymys, totesin hänelle ja totean muutenkin. Jossain vaiheessa tulee aina maksun aika, ja päätösten seuraukset tulevat tunnetuiksi. Ei voida pelkästään sanoa, että keskimäärin meillä menee hyvin. On kaikkien - oltiin sitten yrittäjiä, osakkeenomistajia, keskituloisia palkansaajia, kansaneläkeläisiä, opiskelijoita - etu, että meillä on yhteiskunta, jossa ihmisillä on mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä ja tuntea olevansa arvokkaita.

tiistai 14. lokakuuta 2008

Asuntopolitiikkaa

Kuten kaikki varmaan tiedämme, asuntoministerimme uskoo asumisen ongelmien hellittävän ensisijaisesti asuntojen tarjontaa lisäämällä. Sillähän ne hinnat ovat ennenkin laskeneet, kunnes asuntojen tuottajat hoksaavat mistä on kyse. Kaiketi porkkanan lisäksi on keppiäkin tarjolla heille.

On kuitenkin monia ihmisryhmiä, joita vapaiden markkinoiden ongelmat ja ilonaiheet eivät koske. Tulojen ja/tai elämäntilanteen vuoksi heillä ei ole varaa ns. kovan rahan asuntoon. Sosiaalista asuntotuotantoa onkin oltava markkinahintaisten asuntojen rinnalla - ja esim. kaupungin vuokra-asuntojen asumiskustannusten pitää myös pysyä "sosiaalisina".

Viime viikkojen puutarhakaupunkikeskustelussa on vähemmälle huomiolle jäänyt se, miten kallista on ylläpitää palveluja pientalovaltaisella alueella. Juttelin lauantaina erään Kontulan todellisen kanta-asukkaan kanssa, joka totesi alueen kyllä kasvaneen, mutta onpa palvelujakin joka lähtöön.

Kaikki eivät siis sure kerrostalojen änkeämistä omakotiparatiisiinsa! Voi tulla jopa toimivaa joukkoliikennettä. Olen tietysti elämäni aikana tavannut sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät moista prolemeininkiä asuinalueelleen edes halua. Näkökanta sekin, joskaan en soisi sitä pääkaupunkiseudulla toteutettavan. Kannattaa kuitenkin aina muistaa, että heitäkin on, vaikkei vaalimainoksista uskoisi.

Asuminen, palvelut, joukkoliikenne ja työvoiman saatavuus kietoutuvat kaikki yhteen. Rakennammeko niin, että oma auto on pakko olla? Vanhasen fantasia siitä, että työpaikatkin olisivat lähellä kotia ei vastaa todellisuutta. Samassakin firmassa voi olla useita toimipisteitä eikä työntekijä suinkaan aina saa valita, missä niistä työskentelee.

Työntekijöillä pitää olla myös varaa asua kohtuullisen matkan päässä työpaikastaan. Vaikka duunia tehdään pitkin kehäteitä, moni työpaikka sijaitsee edelleen Helsingin keskustassa tai sen tuntumassa. Varsinkin kaupungin työntekijöiden tilanne on absurdi: ei välttämättä ole varaa asua kaupungissa joka maksaa palkan.

Samoin palveluiden tulee olla helposti saavutettavissa. Mikä on kipuraja terveyskeskusmatkalle, entä kouluun tai päiväkotiin? Saako kauppareissu kestää tunteja? Keiden ehdoilla keskitetään ja tehostetaan? En pidä pääkaupunkiseudun yhdistämistä ollenkaan huonona vaihtoehtona, mutta se ei saa johtaa muutaman jättimäisen "palvelukeskuksen" syntyyn. Näyttäähän moni asia isolla kartalla erilaiselta ja pienten terveyskeskusten helminauha kovin tehottomalta...

Asuntopolitiikalla voidaan vaikuttaa niin ilmastoon kuin kaupunkilaisten viihtyvyyteenkin. Tiivis rakentaminen säästää esim. kaupunkiluontoa kaikkien käyttöön, ennemmin kuin että jaettaisiin tarpeeksi varakkaille se ruhtinaallinen 500 neliön tontti joka nykyisessä "omakoti"rakentamisessa on arkipäivää.

Uusista asuinalueista pitää myös tehdä sosiaalisesti monipuolisia. Sitä hokee jokainen, että samaan kerrostaloon ei saa keskittää kaikkia ongelmaihmisiä. Eikä samalle alueelle - varsinkin lapsille on tärkeää nähdä kaikenlaista elämää.

Kaupunki on ihmisten ja asioiden kohtaamispaikka. Tätä tarkoittaa ehkä vähän epämääräiseltä vaikuttava vaalilauseeni "Helsinki on kaikkien kaupunki!" Kaikki eivät ainoastaan mahdu tänne, vaan kaikki ovat tavalla tai toisella tärkeitä. Me teemme tämän kaupungin!

maanantai 13. lokakuuta 2008

Kampanjointia

Vaalimainokset ovat tulleet metroonkin. Valinnanvaraa on, ja toinen toistaan onnistuneempia vaalilauseita. En pystynyt lähtemään tuohon kelkkaan (siis metroon? :-) mukaan. Laskeskelin, että viidellä tonnilla pystyisi näkymään kaikilla keskeisillä paikoilla päivälehdistä ylikulkusiltoihin. Kymppitonnilla vaikuttaisi jo ihan poliitikolta.

Onneksi vaalityötä on muutakin. Kontulan ostarilla oli lauantaina tihkusateesta huolimatta mukavaa. Kontulalaiset ovat fiksua väkeä jolla on kiinnostavia mielipiteitä. Ehdokas sai evästystä asiaan jos toiseenkin, kiitos siitä! Ja äiti-ihmisestä vaan on niin mukavaa jakaa lapsille ilmapalloja.

Keskiviikkoinen Vaaliexpress oli ihan kiintoisa kokemus, hieman sekava tosin. Suorat lähetykset tietysti ovat aina. Pahoitin mieleni ja osoitin toimittajalle ohjelman jälkeen mielipahani siitä, että lopun lukiolaisjaksossa vain pojat saivat sanoa todellisia mielipiteitä ja arvioida ehdokkaita. Ei hyvä.

Vaikka sama se on aina - kun jokin ryhmä nostetaan esille, siitä yllättäen löytyy poikapuolisia ihmisiä edustamaan. Tytöt pääsevät mukaan vasta "tyttöjen aiheissa" jos ollenkaan. Meitä oli yleisössä monia jotka kiinnittivät huomiota samaan. Juttelin narikassa yhden mukana olleen tytön kanssa - hän muistutti Ressun olleen alunperin poikakoulu, mutta ei ole enää. Totta vieköön.

Tällaista julkisuus on: nuoria edustavat pojat, eivät tytöt ja lapsiperheitä äidit, eivät isät. Älkää uskoko kaikkea mitä näette ja luette! En minäkään, vaan tiedotusvälineiden seuraamisen lisäksi juttelen todellisten ihmisten kanssa kasvokkain. Vaalimökillä nähdään!

keskiviikko 8. lokakuuta 2008

Tänään TV2:ssa: Vaaliexpress

Tänään alkaa klo 19.20 TV2:ssa Vaaliexpress-ohjelma, jossa olen yleisössä Vasemmistoliiton edustajana. Paavo Arhinmäki hoitaa puheet, mutta jos muistan oikein edellisistä ohjelmista niin mikrofonia tungetaan myös meidän riviehdokkaiden naamaan tilaisuuden tullen. Katsotaan koituuko moinen osalleni.

Todella nopeaa toimintaa jyväskyläläiseltä painotalolta, sain viime viikolla tilaamani vaalikortit eilen. Ei kun jakamaan, ensiksi varmaan lauantaina Kontulan ostarilla, missä meillä on teltta klo 11-14. Tervetuloa!

tiistai 7. lokakuuta 2008

Päihdekuntoutujien asuntolasta

Pro Töölö-liike pyytää kuntavaaliehdokkailta vastauksia kantakaupungin alueelle suunniteltaviin asuntoloihin liittyen. Alla perusteluni ja sen jälkeen vastaukseni.

"Hei,

olen Vasemmistoliiton kuntavaaliehdokas Helsingissä, numerolla 387. Ohessa vastaukseni. Perustelen vastauksiani, vaikka sille ei erikseen ole annettu tilaa.

Päihdekuntoutuminen ei ole sama asia kuin akuutti päihdeongelma. Kuntoutujilla on halu päästä eroon päihteisestä elämäntavasta, ja heille on annettava siihen tilaisuus.

Asuntola asumismuotona on hyvä monelle sellaiselle, jonka kosketus ns. normaaliin asumiseen on katkennut. Asuntolassa on myös mahdollista antaa kunkin tarvitsemaa tukea nopeasti ja saada myös vertaistukea. Vaihtoehdoista se, että asunnottomat asutettaisiin yksittäisiin asuntoihin sopisi joillekin heti, ja asuntola-asumisen onkin tarkoitus olla välivaihe, ei koko elämän kestävä tilanne.

Kontulalaisena olen saanut kokea useammassakin taloyhtiössä, että päihdeongelma ei ratkea pelkällä asunnon antamisella, vaikka asunnon puuttuminen onkin monen ongelmista vaikeimmasta päästä. Toisaalta asuntojen tai asuntolan sijoittaminen alueille, joilla asuu moniongelmaisia ennestään tuskin tukee asunnon tarvitsijoita paremmin kuin asuntola kantakaupungissa.

Olen kuullut asuntolavastaista argumentaatiota siihen vedoten, että Töölössä on jo Kisahallin putka. Mutta eikö asuntolan tarkoitus ole juuri vähentää putkankävijöiden määrää? Kyse ei siis ole päihdeongelmaisten määrän absoluuttisesta lisääntymisestä alueella, vaan ongelmaan puuttumisesta. Tästä pitäisi olla iloinen eikä vastustaa hanketta.

terv. Ilona Kemppainen

1. Onko mielestänne oikein keskittää 2/3 uusista paikoista akselille Töölö-Kallio?
kyllä ( x ) Ei ( )
2. Tuletteko toimimaan aktiivisesti Sininauhasäätiön Ruusulankadulle suunnittelemaa asuntolaa vastaan?
kyllä ( ) Ei ( x )
3. Helsinkiin ollaan perustamassa vaikeasti asutettaville 750 uutta asumispaikkaa, joista yli 500 kantakaupunkiin. Onko päihdeongelmaisten keskittäminen kaupungin keskustaanmielestänne perusteltua?
kyllä ( x ) Ei ( )"

maanantai 6. lokakuuta 2008

Opetusryhmien pienentäminen = ongelmien ratkaisu

Päiväkotien ja koulujen opetusryhmien koko on kestoaihe, joka nousee esille vähän jokaisten vaalien alla. Mitään kummempaa asialle ei tapahdu, koska todellista halua ja ymmärrystä asiasta puuttuu.

Ehdotan, olematta kasvatustieteen asiantuntija, päiväkotiryhmän maksimikooksi alle 3-vuotiailla 10 lasta, 3-6-vuotiailla 15. Peruskoulussa maksimiryhmä voisi olla samoin 15, lukioissa ja ammattiopetuksessa 20.

Seuraavassa lyhyesti hyötyjä, joita pienemmistä ryhmistä on.

1) Lapset ja nuoret jaksavat paremmin, kun hälyä on vähemmän. Vaikka ryhmä koostuisi höyhensiipisistä enkeleistä, kymmenien ihmisten samanaikainen läsnäolo tuottaa aina oman kohinansa.

2) Niin nopeammin kuin hitaamminkin oppivat voidaan ottaa huomioon pienessä ryhmässä, samoin erityistarpeet. On hyvä oppia tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa ja ottamaan huomioon toisetkin, mutta rajansa silläkin, kuinka monta ihmistä pitää kyetä ottamaan huomioon. Tasokursseja haikaillaan ja omaa lasta pidetään tietysti erityislahjakkaana, mutta jo hetki opettajan aikaa auttaisi nopeaoppisia jaksamaan muiden kanssa.

3) Opettajien ammattitaito tulee paremmin käyttöön, kun heillä on aikaa muuhunkin kuin poliisintoimeen. Moni vaihtaa alaa juuri siksi, että työ ei ole sitä mihin koulutus on valmentanut. Vika ei vältämättä ole vain koulutuksessa, vaan myös työoloissa.

4) Pieni ryhmä ei poista ihmisten välisiä ongelmia, kuten kiusaamista. Pienemmässä ryhmässä on kuitenkin helpompaa saada äänensä kuuluville, jos ei kiusaamista hyväksy - kuten osa lapsista ei koskaan hyväksy. Samoin opettajilla on edes jonkinlainen mahdollisuus käsittää tilanteen todellinen luonne, koska he tuntevat lapset paremmin ja tietävät myös ryhmän dynamiikasta yhtä ja toista.

Lisääkin voi keksiä, tässä nyt aluksi. Miksi siis ei näin loistavaa asiaa ole jo toteutettu kaikkialla? Tässä syy:

1) Se maksaa.

On vaikea laskea uskottavasti, miten kalliiksi tulee tuhlata lapsia ja aikuisia huonosti toimivissa kouluissa ja päiväkodeissa. Kova se hinta kuitenkin on. Talouspoliittinen filosofiani menee jokseenkin niin, että pitää käyttää rahaa jotta voi säästää rahaa. Toiminnan jatkuvuus on tärkeää, eivät vain komealta kuulostavat "projektit" jotka päättyvät ennen kuin ehtivät kunnolla alkaakaan.

Sen me tiedämme, mitä maksavat erityiset ongelmien ratkaisuksi tarjotut hätäaputoimet. On helpompaa antaa satunnainen summa tällaisiin kuin esitellä iso ja raskas koulutoimen kokonaiskönttä. Siksi on niin tuskallista tehdä sitä, mitä pitäisi.

Ai niin, tietenkin suuria opetusryhmiä tukevat jotkut tutkimustuloksetkin. Eivät kuulemma haittaa oppimistuloksia. Niinpä niin. Toiset tutkimukset kertovat, että oppimistuloksekkaat koululaisemme viihtyvät koulussa huonosti. Olisiko tässä jokin yhteys?

sunnuntai 5. lokakuuta 2008

Vaalihommia

Vaalikoneitahan riittää - viimeksi tein IRC-gallerian ja Animalian ja Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen vaalikoneet. Ei tädistä nuorisoa saa, mutta rehellisesti voi aina vastata.

Tilasin ns. vaalikortteja, joita voi jakaa lämpimikseen vaalitilaisuuksissa. Tarkoitus olisi "jalkautua" (aivan kuin ratsastaisin tai autoilisin enimmät ajat!) ainakin ensi viikonloppuna Kontulassa ja muutenkin.

Nakki viuhui yleisöksi TV2:n Vaaliexpress-ohjelmaan. Paavo Arhinmäki saa pitää puheet, minä ja viisi muuta sitten istumme taustalla ja edustamme puoluetta kukin tavallamme.

Olen myös alkanut pitää rinnakkaista vaaliblogia Uuden Suomen sivuilla. Laitan sinne oleellisimmat tänne tulevat tekstit - tämä blogi on kuitenkin tärkein ja useimmin päivitetty.

torstai 2. lokakuuta 2008

Tasavertaisuus lain edessä

Johanna Korhosen tapaus Lapin Kansassa ihmetyttää monia. Ennen kaikkea siksi, että eikö muka päätoimittajatasolla tiedetä ihmisten yksityiselämästä ihan riittävästi. Ilmeisesti ei. Ja voiko seksuaalinen suuntautuminen vaikuttaa työhönottoon - no takuulla, vaikka ainahan sitä muita syitä keksitään.

Muistelin vain takavuosien kohua Eva Dahlgrenin naissuhteesta. Suomalaisjulkkikset siunailivat iltapäivälehtien kiertokyselyissä, miten niitä rakkauslauluja nyt oikein on kuunneltava. Eivät kaikki, mutta yllättävän monet. Aivan kuin rakkaus ja parisuhde olisivat jotenkin erilaisia kumppanin sukupuolen mukaan. Mitä nyt olen asioista ihmisten kanssa puhunut, asia on päinvastoin. Samat ongelmat ja ilonaiheet on kaikilla. Ammatillisessa suoriutumisessa en varsinkaan ole havainnut eroja.

Fiksummat ovat neuvoneet näissä vaaliasioissa, että kannattaisi profiloitua Setan suuntaan, koska Tiia Aarnipuun vetäydyttyä on paljon Vasemmistoliiton äänestäjiä, jotka eivät ehkä ole vielä löytäneet omaa ehdokastaan. Jotenkin vierastan tällaista äänten kalastelua, koska elän kliseisessä heteroperheessä enkä ole aihepiirin asiantuntija muutenkaan. Siitäkin huolimatta seuraava lausunto on paikallaan:

Jos minut valitaan, tulen edistämään kaikkien perheiden tasapuolista kohtelua ja puuttumaan kysymyksiin, joissa eriarvoisuutta voisi syntyä. Yleensäkin kaikilla ihmisillä pitää olla oikeus elää haluamallaan tavalla ja tuoda esille omaa ominaislaatuaan. En ymmärrä enkä siedä sitä, että ihmisiä arvotetaan jotenkin huonommiksi vain siksi, että he tekevät samat asiat hieman eri tavalla.

Suomessa on näistä asioista lait säädettynä, joten niitä on noudatettava. Ja mistä ei ole lakia, siellä noudatetaan oikeutta ja kohtuutta.

keskiviikko 1. lokakuuta 2008

Minkäs sortin sosialisteja sitä ollaan?

Otsikon kysymyksen saa kuulla jossain vaiheessa jokainen, joka tunnustautuu jonkin vasemmistopuolueen kannattajaksi, saati jos ryhtyy ehdokkaaksi vaaleissa. Vasemmistopuolueilla onkin kunniakas linjaerimielisyyksien ja sisäisten ja keskinäisten kädenvääntöjen historia takanaan. Mutta mitä vasemmistolaisuus on nyt?

Kaiketi on toisenkinlaisia historiantutkijoita, mutta minulla ei ole kovin romanttista suhdetta menneisyyteen. En etsi sieltä vastauksia nykypäivän ongelmiin, taustoja ehkä mutta en neuvoa ja johdatusta. En ihaile montaakaan menneisyyden henkilöä, varsinkaan poliitikoista en fanita ketään. En edes ketään vallankumousjohtajaa, en edes t-paidan vertaa.

Menneisyyden vasemmistolaisille politiikka oli olemassa tulevaisuutta varten, sen verran olen valmis tulemaan vastaan punavihreitä romantikkoja. Mutta siinäpä se löydettävissä oleva apu onkin. Pitää katsoa, millaiseksi yhteiskunta on muuttumassa ja samaan aikaan hahmottaa, millaiseksi sen pitäisi muuttua. Ja miten nämä kaksi ympätään yhteen. Muinaisten taistelulaulujen laulaminen ei paljoa lämmitä, kun isketään palveluseteli käteen ja sanotaan että olla hyvä vaan.

Nykyisessä markkinaliberaalissa yhteiskunnassa toimiminen on kovin erilaista kuin hyvinvointivaltion rakentaminen sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Samoin omalla sukupolvellani ei ole sotaveteraani-isiä pilkattavana, vaan mukavia kavereita esittäneet lössykkävanhemmat, joista irtioton tekeminen ei ole ollenkaan niin yksinkertaista. Onko se tarpeen, en tiedä. Ainakin irtiotto siitä, mitä vasemmistolaisuus on jossain historiallisessa tilanteessa ollut on välttämätöntä.

Historiantutkijana en ole romantikko, poliittinen ajatteluni on sangen maanläheistä. Huomaan, etten ole missään korostanut sivistyksen suunnatonta merkitystä ja kulttuurin kosmista ylevyyttä - Helsingissä niitä piisaa joka tapauksessa, en näe niitä polttavimpina ongelmina vaikka yliopistohörhö olenkin. Siitä, mikä on tärkeää, lisää lähipäivinä.

En voi sanoa etten olisi minkään sortin sosialisti. Feministinä olen ennen kaikkea ihmisarvofeministi ja humanisti. Olisinko sitten sosialistina tulevaisuusorientoitunut lähialuesosialisti, mene ja tiedä. Vallankumous on tietenkin tehtävä, mutta sen soisi näkyvän siellä missä ongelmatkin ovat. Ne ongelmat, joita ihmiset oikeasti kohtaavat joka päivä.