Miesruumis ja sankaruus

Jos käy elokuvissa kerran kahdessa vuodessa, kannattaako mennä katsomaan The Wrestler? Just se leffa, jossa Mickey Rourken sanotaan tehneen paluun huipulle. Golden Globe jo tulikin. Saa nähdä miten Oscar-raatiin uppoaa.

Niin että kannattiko? En tiedä. Darren Aronofsky ei päästä ihmisiä helpolla, tämäkin elokuva jäi verkkokalvoille pyörimään. Tuskin kuitenkaan ahdistun siitä vuosien päästä kuten Unelmien sielunmessusta...

Jos on nähnyt yhden urheilusankarileffan (en tiedä onko showpaini urheilua mutta kerronnan suhteen elokuva oli urheilusankarileffa) on nähnyt ainakin useimmat niistä. Oma suosikkini tällaisista hahmoista on Monty Pythonin Ken Cleanairsystem. "Every morning he runs twenty miles. Nobody knows why."

Vaikka olenkin joutunut katsomaan kaikki Rockyt ja monta muutakin miesruumiin rääkkäämistä kuvaava elokuvaa - velipoika katseli vielä nyrkkeilydokumenttejakin lajia harrastaessaan, auts - niin silti tuijotin suu auki The Wrestlerin kuvauksia painimatseista. Mitä kaikkea ihmiset haluavat nähdä toisten tekevän itselleen ja toisilleen. Veren on lennettävä, vaikka se olisikin sovittu juttu.

Mickey Rourken sankaruutta filmimaailman näkökulmasta on tietenkin sekin, että hän uskaltaa olla elokuvassa ruma monella tavalla. Ohitusleikkausarpi ei ole ketään kaunistanut, sen lisäksi että Rourken oman kamppailulajiuran jälkeiset "kauneus"leikkaukset eivät tehneet ihan sitä mitä piti. Roolihahmon työnteko lihatiskillä on nerokas oivallus sinänsä - niissäkään vetimissä ei moni ole edukseen.

Naisruumiin kohtalo vertautuu miehen vastaavaan: Marisa Tomein esittämä strippari alkaa olla työuransa päätepisteessä (vaikka meikämamman näkökulmasta onkin erittäin edustava...). Elokuvaa voisi käyttää ammatinvalinnanohjauksessa: miten kauan kannattaa yrittää tienata vain kropallaan. (Unelmien sielunmessua kuulemma on käytetty huumevalistukseen, osuva valinta.)

Tarinansa puolesta The Wrestler ei ole mitenkään poikkeuksellinen elokuva. Näyttelijänsuoritukset ovat hyviä, mutta ovatko ne ihmeellisiä, en osaa sanoa. Sitä jään odottamaan, miten Hollywood tulkitsee elokuvaa pääosia esittävien näyttelijöiden, varsinkin Mickey Rourken suhteen. Onko nöyränä poikana takaisin tuleminen palkinnon arvoista?

Minulta on usein kysytty, mihin tarvitaan sankaritarinoita. Lopulta The Wrestler ei ole sellainen, vaan pikemminkin se leikittelee lajityypillä, jos rujoa menoa nyt voi leikittelyksi kutsua. Sankari halutaan nähdä riippumattomana ja kaiken yläpuolella olevana, mutta "Randy the Ram" on lopulta strippariin vertautuva "nigger of the world" (tämä on Lennon-sitaatti).

Jossain määrin kyseessä on siis jopa luokkatietoinen elokuva. Kaikki miehet eivät tunnetusti hallitse maailmaa, vaikka näyttäisivät siltä ja hetken aikaa olisivat tavalla tai toisella huipulla. Heitäkin käytetään hyväksi, ennen kaikkea toisten miesten toimesta, mutta pääsee elokuvassa nainenkin hetkeksi siihen asemaan.

Toisaalta voi arvella, että showpainin kaltaisiin hommiin ryhtyviltä ei koulu ole välttämättä sujunut ihanteellisesti. Siihen on monta syytä, yhtenä ehkä oppimisvaikeudet. Ainakin päähenkilön keskittymiskyky ja pitkäjänteisyys ovat keskitasoa heikompia, mikä ei ole eduksi ihmissuhteissa. Painiyleisö on kehno korvike: sehän haluaa verta, verta, verta... Sitähän sankarien pitäisi aina vuodattaa, tavalla tai toisella.