Luokkatietoisuudesta

Hesarin kuukausiliitteen juttu luokka-aseman periytyvyydestä oli tavallaan kiinnostava. Kenestä nyt mitäkin tulee ja tuleeko vielä lapsistakin.

Gunnar Suolahti tutki jo aikanaan pappissäätyä 1600- ja 1700-luvuilla ja havaitsi, että köyhänkin perheen pojasta saattoi tulla pappi, mutta ilman suhteita ja rikkaita sukulaisia hän päätyi niin köyhään seurakuntaan, että seuraava polvi ei enää opintielle päässyt.

Nykyään tämä on hoidettu niin, että koulutus ei enää takaa herran asemaa, vaan vauraus ja yhteiskunnallinen valta hoituvat muuta kautta. Yliopistolain uudistuksen voi ymmärtää yhdeksi osaksi tätä prosessia: siellähän on nykyään kaikenmaailman duunarien kakaroita, pitää laittaa yrityselämän herraskaisempi väki niitä vähän paimentamaan...

Luokka näkyy kuitenkin myös yksityisemmissä asioissa, kuten perheessä. Jo lapsensaanti-ikä kertoo naisesta paljon. Oma äitini häpesi nuoruuttaan hiekkalaatikolla, ei niin etteivät sekä hänen äitinsä että anoppinsa olisi ehtineet samaan jamaan vielä nuorempina - ja samassa marssijärjestyksessä. Kuten minunkin anoppini - lika barn leker bäst vaikka miehen kanssa pääsimmekin asiaan vasta yli kolmekymppisinä.

Nykyäänkin paheksutaan "teiniäitejä", usein kysymättä, onko nainen itse asiassa halunnutkin lapsia jo nuorena. Ja miten hän todellisuudessa pärjää ja mies samoin. Lapsenhoitohan ei mitään rakettitiedettä ole eikä vaadi erityistä elämänkokemusta, vaikka monet ylemmän keskiluokan äidit (tai kyseiseen luokkaan havittelevat) yrittävät sen sellaisena esittää.

Lapsen saaminen alle 20-vuotiaana on kuitenkin yleisessä tietoisuudessa varma syrjäytymisen merkki - jos ei ole jo niin pian on ja lapsi samaten. Todellisuus ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Lähtöluokka määrää sen, miten tällaiset asiat ketäkin koskevat.

Kuten Kate Fox on analysoinut brittiläistä luokkayhteiskuntaa, Suomessakin tuntuu olevan kolmen kerroksen väkeä, joskin vähemmän tunnistettavasti.

"Työväenluokka" (lainausmerkeissä, koska se sijaitsee työväenluokan paikalla mutta ei aina perinteisessä mielessä ole sitä - Thompson on luettu!) pitää asioiden tekemistä nuorena luonnollisena, eikä pitkä, kolmekymppiseksi jatkuva koulutusputki kuulu suunnitelmiin.

Tuilla eläviä nuoria perheitä kritisoitaessa kritisoidaan siis selkeästi tiettyä yhteiskunnan ryhmää ja sen lisääntymisstrategiaa. Tähän kannattaa kiinnittää huomiota. Joillekin toisille tuet sen sijaan suorastaan kuuluvat - mutta sehän on aivan eri asia.

"Keskiluokka" on Suomen suurin luokka, ja aina kovin peloissaan, että muuttuu takaisin "työväenluokaksi" tai ettei olekaan "yläluokkaa". Siksi perhe on niin traaginen asia. Oma kasvinperhe jätti ehkä toivomisen varaa, mutta omista kakaroista viimeistään pitää tulla euroopanomistajia ja prinssieverstejä. Siitähän se ihmiselämän onni lähtee? Koulutuskeskustelut ovat tämän luokan ominta alaa, milloin ei haukuta toisen tien valinneita (ks. yllä).

"Yläluokka" on vaikeimmin määriteltävä asia, koska siihen kuuluu osa koulutetuista, osa varakkaista ja osa asemansa perineistä - mutta kuka ja mistä? Lapset kuuluu kasvattaa enemmän tai vähemmän vapaasti, ja jostain kumman syystä heistä lopulta tulee vähintään yhtä ihmeellisiä kuin vanhemmistaan.

Johtuneeko siitä, että heille puhutaan perheessä kolme kertaa enemmän kuin työväenluokassa... tämä on Tiede-lehden tieto, en ole havainnoinut sen kummemmin. Tosin meidänkin esikoinen käyttelee jo lauseenvastikkeita. Ihan äidin sydän sulaa.