Ikä kaikki

Asioiden yhdistely on monesti hauskaa, mutta usein saa myös asiattomuuksiin menevän nälvijän maineen. Tulipa vain mieleen tämä allaoleva, kun eläkeiän nostamisesta puhutaan.

Kuten esimerkiksi pienten lasten vanhemmat tietävät, ihmisen on kovin vaikea olla kahdessa paikassa samaan aikaan tai edes tehdä kahta asiaa kovin hyvin. Monelle mainitussa elämäntilanteessa olevalle isovanhempien apu on korvaamatonta.

Mutta jos mummo painaa duunissa seitsemänkymppiseksi, milloin hän ehtii auttamaan, kun lapset pitäisi hakea päivähoidosta ja kokous venyy? Mummopa on omassa kokouksessaan.

Lapset pitäisi tehdä aikaisintaan neljänkymmenen korvilla, jos oletetaan, että omat vanhemmat ovat malttaneet odottaa kolmekymppisiksi; jopa myöhemmin, jos nuorilla on ollut kiire. Tämä ajatus ei siis perustu siihen, että olettaisin kaikkien isovanhempien haluavan tai kykenevän hoitamaan lapsenlapsiaan omien kersojen painaessa uraa, vaan siihen, minkä olen nähnyt tavalliseksi ja ihan toimivaksikin käytännöksi.

Joku isovanhempi on jopa mennyt möläyttämään, että lapsenlasten kanssa on hauskaa ja hoitoapua annetaa enemmän kuin mielellään. Ja näkeehän tuolla raitilla ihmisiä, joiden ei voi vakavalla naamalla uskoa saattaneen rattaissa työntelemänsä piltin omin voimin alulle. Julkinen sektori ei todellakaan pysty jeesaamaan joka välissä. Pikemminkin erilaisissa keskusteluissa ne, joilla ei tätä isovanhempisektoria ole käytettävissä, nostetaan erityisiksi reppanoiksi.

Samaan aikaan toisaalla: lapset suositellaan tehtäväksi jo parikymppisenä, koska hedelmällisyys on naisella (ja kyllä muuten miehelläkin) silloin parhaimmillaan. Miten samaan aikaan valmistuttaisiin korkeakouluista nopeasti ja nuorena on minulle mysteeri. Ainakaan isovanhemmat eivät pysty auttamaan, elleivät ole olleet viisikymppisen viriilejä lapsenhankkijoita aikanaan.

Ei kun hetkinen. Isoisovanhemmistahan tässä tietenkin on kyse. Nopeutta sukupolvien kiertoon jne. Mitenkään muuten ei näitä kansakunnan pelastamiseksi suunnattuja erilaisia toiveita ja uhkauksin ryyditettyjä suosituksia voi ymmärtää.

Ajassa, tilassa ja populaarimusiikissa

Satuin kanavasurffailun lomassa TCM-kanavalle, jolta tuli Elviksen vuoden 1972 kiertueen dokumentti. Tuttu muoto, osin tuttua musiikkia (Elvis ei ole koskaan ollut erityinen suosikki) ja yllättävän kova meno.

Nykyihmiselle Elvis on traagisesti ennen aikojaan kuollut narkkari, joka teki muutaman hyvän biisin 1950-luvulla ja myi sitten itsensä Hollywoodiin, nai alaikäisen tytön ja lopun aikaa veti huumeita kaksin käsin. Eikö vain, en taida liioitella yhtään. Elvari on jossain Marilynin rinnalla "live fast, die young"-osassa enkelikuoroa eikä edes jättänyt kaunista ruumista.

Kuitenkin vuonna 1972 tämä moniongelmainen tapaus oli ainakin lavalla hyvässä vedossa, ei vielä neljääkymmentä (s. 1935) eikä edes turvonnut "normaalin" ikäisensä kokoiseksi. Samaan aikaan nuoremmasta polvesta oli henkensä heittänyt esimerkiksi tunnettu ja edelleen paikoin palvottu kolmikko Jimi, Janis ja Jim.

Eli siitä surkuteltavuudesta voi olla montaa mieltä. Elvistä kuuntelemaan tulleilla, vähän keski-ikäisemmän charmin ystävillä saattoi olla suoraastaan omahyväinen olo: katsokaa miten tämä pistää menemään ja jalalla koreasti (melkein spagaatin piru vie lavalla). Saattoi olla ylimääräistä nostatusainetta, mutta eipä se outo ajatus ole ollut esiintyjille ennen eikä jälkeen.

Tämän jutun pointtina ei ole taivastella kenenkään pätevyyttä päihteidenkäyttäjänä, muusikkona tai molempina, vaan sitä, miltä maailma kunakin aikana näyttää ja miten näkymä muuttuu aikojen kuluessa. Elävänä ihminen on eri asia ja musiikki etenkin. Kuolleista tulee mitä tulee, kun aika menee ohitse ja joidenkin kohdalla luulee palaavansa takaisin.

Minulle Elvis on ollut aina kuollut - ensimmäinen muistoni hänestä on (liekö edes oikea muisto?) tv:ssä näkemäni ohjelma - uutiset tai dokumentti - hautajaisista. Elävää kuvaa ei ollut, joten se korvattiin piirroksilla, hieman suljettujen ovien takana käytävien oikeudenkäyntien tapaan. Kauniita akvarelleja. Kai asiasta on kotona puhuttu, kun se on niin muistiin jäänyt. Isälläni oli hieman vuoden 1972 Elviksen kaltainen kampaus jonkin aikaa...

Mutta aika pitkään Elvis oli erittäin elävä hahmo, ennen 1960-luvun murrosta ja sen jälkeenkin, rockin alkuajoista punkin syntyhetkiin saakka. Se on noin niinkuin historiantutkijanakin hyvä pitää mielessä. Aika lomittuu, asiat eivät ole vain hetken vaan pitkään ja ne merkitsevät eri ihmisille eri asioita. Taisi mennä vähän yleisluontoiseksi. Tätä pitää taas miettiä.