Misseistä ja markkinoista

Naisten päivänä kirjoitan asiasta, jota olen viime aikoina miettinyt paljon. Ostin syksyllä Lontoosta hupaisannimisen kirjan Why Women Have Sex. Erittäin hauska, lämmin ja tutkimustietoon perustuva kirja, jota voi suositella kaikille riippumatta siitä, mitkä omat motiivit ovat kulloinkin olleet. Cindy Meston, toinen kirjoittajista (toinen on David Buss), on ollut WHO:n komiteassa määrittelemässä naisen orgasmia. Kyllä, verovaroilla…

Kyseinen teos, kuten monet muutkin viime aikoina, ottaa esille seksuaalisen kilpailun käsitteen. Monesti unohtuu, etteivät ainoastaan miehet kilpaile keskenään naisista (ja naiset sitten vain valkkaisivat parhaat), vaan myös naiset kilpailevat miehistä. Esimerkiksi Sinkkuelämää-sarja on minusta niin epäuskottava siksi, että siinä naiset harvemmin tavoittelevat samaa miestä – eihän se ystävyyden ihannetilanne ole, mutta kerrankos tuota on sattunut.

Naiset käyttävät myös moninaisia (sic) keinoja parantaakseen omaa asemaansa tässä tavoittelussa. Yksi niistä on toisen naisen maineen pilaaminen. Seksuaalisesti vetovoimaisista naisista kerrotaan perinteisesti epäilyttäviä juttuja, jotka samalla korostavat omia positiivisia puolia. Kilpailija voidaan myös leimata tyhmäksi, arvomaailmaltaan vastenmieliseksi tai muulla tavoin ainakin joidenkin miesten mielestä epäkiinnostavaksi.

Meston ja Buss ottavat myös esille sen surullisen nykymaailman tilanteen, että media tuo erilaiset julkisuuden henkilöt niin lähelle meitä. Naiset kokevat kilpailevansa missien ja mallien kanssa, ja vaikka se kirjan ja tämän jutun aiheen vierestä onkin, samoin miehet miettivät joutavanpäiväisiä erilaisista kuuluisuuksista.

Naisten keskinäinen solidaarisuus on asia, josta en ainakaan minä ole viime aikoina saanut silmiini kovin montaa juttua. Koen sitä monestikin tosielämässä, mutta mikään trendiasia se ei ole. Pikemminkin naiset ovat jakautuneet omiin ryhmiinsä, joiden intressit eivät useinkaan kohtaa.

Pitäisikö niin olla? Onko nyky-yhteiskunta kyennyt hajottamaan sukupuolitietoisuuden, kuten on hajotettu luokkatietoisuus? Eikö naisilla ole yhteisiä kokemuksia ja yhteisiä intressejä, vai ovatko nekin hajonneet oman edun ja tehokkuuden tavoitteluun?

Olemme oppineet näkemään esimerkiksi prostituoidut moninaisena ryhmänä, josta ei ole olemassa vain yhtä tarinaa. Emme pelkästään paheksu heitä emmekä yrittäne joukolla pelastaakaan jokaista - ajatus seksuaalisesta kilpailusta on painettu taka-alalle. Voisimmeko seuraavaksi alkaa nähdä muutkin naiset samalla tavoin? Vaikkapa missit ja mallit. Ei vain halveksittavina, ihailtavina tai säälittävinä, vaan jonain siltä väliltä. Ettemme sekoittaisi aikamme joskus omituisia kauneusihanteita omiin kilpailuasetelmiimme, joissa nämä naiset kuitenkin harvemmin todellisuudessa esiintyvät.

Paljon puhutaan siitä, millaista on kasvaa naiseksi yhä epärealistisemmassa kauneuden maailmassa. En kuitenkaan jaksa uskoa, että retusoidut mainoskuvat vaikuttavat tytön itsetuntoon yhtä paljon kuin vinoutunut kauneus- ja seksipuhe omassa arjessa, omassa perheessä ja lähipiirissä. Saako olla kaunis, saako nauttia omasta ihanasta itsestään, vai pitääkö aina olla jotain muuta ja parempaa – vai eikö saisi olla nätti ollenkaan, koska vaikuttaa tyhmältä ja ”huonolta naiselta”?

Sillä on väliä, mitä julkkiskaunottarista sanotaan, erityisesti suhteessa heidän ulkonäköönsä ja muihin ominaisuuksiinsa. Ei siksi, että he itse useinkaan saisivat tietää siitä, mitä juputamme omissa porukoissamme. Vaan siksi, että meidän olisi hyvä miettiä, mitä oman elämämme asiaa peilaamme toisten morkkaamiseen, ja mitä se tekee tälle maailmalle, jossa elämme.

Seksuaalinen kilpailu ei minusta ole mikään verissä päin käyty taisto, ja markkinoita on monia, luullakseni myös jokaiselle joku jossain. Naisten päivänä voisimme nostaa maljan myös naisten keskinäiselle solidaarisuudelle, ei vain naisille yleensä. Emme ehkä ole yhtenä rintamana (jälleen sic) miehiä vastassa, mutta emme toisiammekaan.

Viivi Pumpanen on sisaresi.

Ropakantaa

Sain eilen puhelun töihin. Kohtelias ja ystävällinen herra oli kuunnellut ilmeisesti Kansanradiota, jossa soittaja oli väittänyt "kaatua"-sanan tulleen Suomessa käyttöön vasta jatkosodan aikana ja olleen herrojen keksimä. Muuten olisi puhuttu kuolemisesta vaan. En kuullut itse ohjelmaa, joten en voi kommentoida sitä, vaan soittajan siitä antamia tietoja.

Soittajan ajatuksessa oli montakin virhettä, joista keskeinen on tietenkin tuo kaatumisen "keksiminen". Sana on käytössä ainakin kaikissa tuntemissani eurooppalaisissa kielissä, fall, tomber, fallen jne. Milloin se on tullut käyttöön, beats me, mutta ainakin Suomessa sisällissodan aikaan se oli peruskielenkäyttöä. Keksivätkö herrat sen silloinkaan, tuskinpa. Runoilijoita saamme syyttää monesta asiasta sodassakin, varsinkin ja viimeistään 1800-luvulla.

Minulle asia on valjennut niin, että suomalaisen kunnon "ropakannan" alku oli välirauhan aika - talvisodassa kylvettiin ehkä siemenet mutta muuten oli muuta puuhaa. Oi että sitä pappien ja lottien harjoittamaa sankarivainajien ja sodan glorifiointia, mitä on vastaan tullut. Runeberg (sic) oli suuri visionääri ja suomalainen sotilas on aina ollut jalo, kristillinen ja uljas. Verrattuna tiedätte kyllä keihin ainakin. Jatkosodan alettua tämä apparaatti sitten viritettiin riemusodan vaatimalle taajuudelle. Ei ihme, että rintamalla kyllästyttiin aiheeseen perin juurin vuoteen 1942 mennessä.

Se, miten sankarivainajuuden ihanuuden ajatus on ehtinyt itse kunkin tajuntaan on toinen asia. Aikalaiskokemuksessa on hyvinkin voinut näyttää siltä, että vasta jatkosodassa päästiin kunnolla vauhtiin sankarimyyttien pystyttämisessä. Yhdestä asiasta olen kuitenkin melkoisen varma: sotien aikana luodaan melko vähän uutta kulttuurisesti, tai ainakaan aivan uudet asiat harvoin tulevat yleiseen tietoisuuteen. Ihanteissa hyödynnetään aiempaa kuvastoa, ja se, mikä on todella ollut tuloillaan sodan aikana pääsee tosipäin esille vasta sodan päätyttyä.

Sota on kuitenkin näppärä, kompakti ajanjakso puhuttavaksi - tai ainakin oli ns. vanhojen sotien aikaan. Jos joskus kerkiäisin lukea Juha Siltalan uusimman, voisin kirjoitella muunkin kuin esipuheen perusteella. Siinä Siltala kuitenkin sanoo jokseenkin laittamattomasti eli näin: menneistä sodista puhumalla ratkotaan nykyisiä ongelmia, etäännytetään ne turvallisesti kauemmaksi - tai miten sen oikea psykohistorioitsija nyt sanoisikaan. Onko korviketoiminta enää pop niissä piireissä?

Tunteiden tunteminen on tärkeää, mutta jos nykyhetkessä ei ole mahdollista kohdata niitä tunteita, jotka olisivat luontevimpia, voidaan ottaa historia avuksi ja mennä sinne kokemaan ne. Näin ymmärrän Siltalan viestin ja jotain tuollaista olen uumoillut omissa sotajutuissani ja varsinkin niistä käydyissä keskusteluissa.

On ihan oikein uskoa, että monet kielenkäytön kiemurat ovat ropakantaa ja yritystä huijata meitä johonkin, mikä ei ole sitä miltä näyttää. Mutta ei etäännytetä ajatusta kymmenien vuosien taakse, vaan mietitään yksin ja yhdessä sitä, millaista "newspeakia" meille taas tänään puhuttiinkaan.