Melko laiskasti, vaikka sinänsä kiinnostuneena Hesarin suomalaisen saattohoidon tilaa koskevaa keskustelua seuratessa ovat mieleen jälleen nousseet kuolemankulttuurin alueelliset erot.
Ensimmäiset saattohoidon ohjeethan annettiin Lääkintöhallituksen toimesta Suomessa jo 1982. Suomalaisen sairaalakuoleman historiaan nähden ajankohta on hämmentävä, jopa huvittava, koska alle parikymmentä vuotta aikaisemmin sairaalassa kuoleminen oli ylipäänsä alkanut yleistyä. Mahdollisiin ongelmiin haluttiin ilmeisesti puuttua saman tien, olihan sairaalakuoleman ongelmista pidetty ääntä muualla länsimaissa samaiset pari vuosikymmentä ellei kauemminkin.
Saattohoitopaikkojen määrässä mallioppilaan rooli ei enää tunnu kiinnostavan. Liekö kyse terveydenhuollon rahoitusongelmista, välttelevästä asenteesta kuolemaa kohtaan sairaalalaitoksen piirissä vai todellakin siitä, että "kuolevat haluavat elää" eivätkä ryhtyä kuolemaan oikein tosissaan.
Anssi Peräkylä totesi vuonna 1990 julkaistussa tutkimuksessaan Kuoleman monet kasvot, että suinkaan kaikkia yleisinä länsimaisen kuoleman totuuksina pidettyjä ongelmia ei suomalaisista sairaaloista löytynyt. Kuoleman tosiasiaa ei systemaattisesti salattu kuolevalta eikä hänen omaisiltaan. Viimemainittuja ei suljettu hoidon ja todellisen tilanteen ulkopuolelle, vaan läheiset nähtiin pikemminkin sairaalankin voimavarana esimerkiksi mieltä rauhoittamassa tai hoitotoimenpiteisiin sopeutumista edistämässä.
Tutkimatta itse asiaa tai tuntematta tarkemmin muiden tutkimuksia (saa vinkata!) vaikuttaisi siltä, että anglosaksisissa maissa jos ei yleinen niin ainakin tunnettu "kuoleman kohtaaminen" ei ole sellaisenaan rantautunut meille. Kuoleva voi ehkä suunnitella kuolemaansa ja toivoa paikalle tiettyjä henkilöitä, mutta useammin lähtö tapahtuu kuitenkin hiljaa ja ilman isompia seremonioita. Hieman samaan tapaan kuin lapsen syntymästä ei kaikesta huolimatta ole tullut koko perheen juhlaa, joka tallennettaisiin hetki hetkeltä muillekin ihasteltavaksi, kuolema on kuitenkin yksityinen asia, jossa pätee toteamus "ei tehrä tästä ny numeroo".
Vaikka inhoan sinänsä sanaa "surutyö" - tunteet eivät ole työtä eikä niitä saateta tuosta vain ahkeroimalla loppuun - on suremisen prosessia mahdollista helpottaa tekemällä kuoleman olosuhteet mahdollisimman siedettäviksi niin kuolevalle kuin omaisille. On vaikea käsittää, miksi tähän ei pyrittäisi kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Kaikki kuolevat eivät ehkä tahdo "kokea omaa kuolemaansa" niin tietoisesti, mutta kyse ei ole vain heistä, vaan koko siitä yhteisöstä, jossa hän elää ja jolle jää muisto ja mielikuva kuolemasta. 1980-luvulla, jolloin Peräkylä tutkimustaan teki, tämä tuntui olevan sairaaloissa havaittu asia. Onko niin edelleen?
Jotenkin tulee sellainen mielikuva, että hyvän alun jälkeen on tuudittauduttu siihen, että asia on jo hoidettu. Olisi kiinnostavaa kuulla hoitoalan ihmisten näkemyksiä - ovatko EU:n suositukset oikeassa vai meikäläinen yleinen käytäntö? Itse en ole oikein mitään mieltä, muuta kuin että aikaakin saisi olla ja onko se sairaalassa makuuttaminen nyt niin kauheaa, jos ei ihminen hyvinkään voi.
