Feminismi ei ole pelastanut maailmaa

Otsikko on huolella valittu, sikäli että se tuntuu olevan uutinen aina joillekin ja välillä. Asiaa ruotii melko onnistuneesti Katariina Mäkisen juttu sivustolla Megafoni.net. Minun ei siis tarvitse kirjoittaa niin pitkästi, vaan keskittyä muutamaan ydinkohtaan ja mielessäni viime aikoina pyörineeseen kysymykseen.

Joitakin, jätetäänpä nimeltä mainitsematta heidät, oletettuja miesaktivisteja tuntuu jatkuvasti järkyttävän se seikka, ettei feminismi ole tehnyt heidän(kin?) elämästään yhtä auvoa ja onnelaa. Että miesten keskinäiset hierarkiat ovat yhä olemassa, ja että monet naiset edelleen tunnistavat ne. Naisten sompailu näiden hierarkioiden keskellä - ilahduttavan usein kuitenkin hieman vaihtelevammissa ympäristöissä - tulkitaan feminismin ja varsinkin hierarkioissa heikommin pärjäävien miesten pettämiseksi.

Feminismi ei valitettavasti ole kyennyt muuttamaan maailmaa niin paljon, ettei perhetaustalla, henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ja silkalla sattumalla olisi paljonkin vaikutusta ihmisen elämään. Aina välillä saa kuulla ja lukea miehen esittämänä ajatuksen, jonka mukaan olisi parempi, jos naiset hallitsisivat maailmaa kokonansa kaikkineen. Koska naisilla ei ole monia miesten kielteisiä ominaisuuksia, on toiveelle esitetty perustelu. Tiedä häntä, minusta ikävät piirteet eivät ole sukupuolisidonnaisia eikä oma "kenterini" ole niistä vapaa - ei tosin niin demoninenkaan kuin joskus kuulee väitettävän.

Nykyfeminismi ei kaiketi enää lähde väittämästä, että naiset ovat lähtökohtaisesti parempia ihmisiä ja moraalisesti korkeammalla tasolla? Vai onko tämä 1800-lukulainen ja moneen kertaan eri yhteyksissä - myös niissä "en ole feministi mutta"-porukoissa - päivitetty ajatus jollekin edelleen vakaasti kannatettu uskomus? Sitä kyllä näkee, että lasten synnyttäminen tekisi ihmisestä supersankarin ja kaikkeen kykenevän. Se nyt ei ainakaan pidä paikkaansa...

Paljon ilmestymisaikanaan kohuttu Anna Kontulan pamfletti Tästä äiti varoitti, jonka hiljattain sain luettua (historiantutkijoilla ei ole kiire), on sikäli mielenkiintoinen, että siinä puhuu ihmisryhmä joka on minulle sangen vieras. Olenhan itse kotiäidin/kosmetologin tytär, eikä minulle todellakaan ole paukutettu naisasiaa lapsesta lähtien. Suhteeni feminismiin ja miessukupuoleen on siis osin, mutta ei kokonaan toisenlainen kuin Kontulan kuvaamalla naisella.

En ole ollut mukana missään feministisessä järjestössä enkä tiedostanut oikein tosissani, vaan pikemminkin elänyt parhaan järkeni mukaan. Kaikenlaista hullutusta on tullut vastaan ja rakenteellista väkivaltaakin, jossa koomisinta tai traagisinta on ollut se, että olen usein itse saanut aikaan tilanteet, joissa sukupuolijärjestelmä on kauneimmin toteutunut. Maailma ei ole muuttunut niin paljon, ettei mies kuin mies tilaisuuden tullen pyyhkisi jalkojaan kynnysmattoon. Tästä äiti ei varoittanut, olisi pitänyt tajuta itse.

Historiassa onkin mielenkiintoista se, miten hitaasti muutokset tapahtuvat. (Minusta on tulossa todellinen Braudel-fani.) Tuntuu, että toistamme samoja virheitä yhä uudelleen, emmekä näe, miten maailma on muuttunut ympärillä. Siksikin monet "keskustelut" sukupuoleen ja varsinkin seksiin liittyen jaksavat ihmetyttää. Kontula puhuu kolmannen polven feministeistä, joille maailma ei ole sama paikka kuin äitien sukupolvelle. Olen seuraillut ns. takaiskukeskustelua jo vuosia, ja kaiketi osa esimerkiksi naisten tälläytymiskierteestä voidaan panna senkin piikkiin. Samoin jonkinlaisena backlashina voidaan pitää äitiyden suunnatonta korostamista eri medioissa, joka on erityisesti amerikkalainen ilmiö, mutta josta on rippeitä ropissut Suomeenkin.

Suurin osa naisista haluaa edelleen parisuhteen miehen kanssa, vaikkei ehkä ehdoilla millä hyvänsä. Feminismin kiistaton saavutus on, ettei tällainen suhde ole enää naiselle välttämätön ylipäänsä elämisen saati yhteiskunnallisen aseman saavuttamiseksi. Vihjailut ja viittaukset voidaan jättää sivuun ja kysyä, pitääkö naisella aina olla mies, jotta hän voisi elää hyvää ja normaalia elämää? Vastaus on ei, ainakin jos sattuu olemaan Kontulan ilmausta käyttääkseni "kylläinen valkoinen nainen".

Maailman ongelma onkin siinä, että kaikilla asiat eivät ole yhtä hyvin. Se ei tarkoita, ettemme me länkkärinaiset saisi edelleen valittaa, jos meitä kohdellaan huonosti ja jos yhteiskunta - tai läheisemme - painostavat meitä kohtelemaan huonosti itse itseämme. Sama epätasa-arvoisuuden ongelma koskee tietysti suurinta osaa miehistä. Sukupuoli on vain yksi ihmisiä erottava tekijä, kuten se on aina ollut. Sääty-yhteiskunnan aikoina tuskin saattoi puhua jostain yhteisestä "naiseuden kokemuksesta" eikä siitä aina voi puhua vieläkään. Mielestäni Kontula käsittelee tätä asiaa hyvin vaikkapa prostituutiosta kirjoittaessaan: ihminen, joka ei ole ollut siinä valintatilanteessa ei voine arvostella tällaisen valinnan tehnyttä.

Samaan aikaan, kun voitonmaksimointia ja täydellisyyden tavoittelua talouselämän korkeimmilla paikoilla ihaillaan, paheksutaan syvästi, kun saman tekevät yhteiskunnan alemmilla puolapuilla pärjäilevät. Miksei ihminen saisi muuttaa maasta toiseen paremman elämän perässä? Miksei saisi valita huonoista vaihtoehdoista parasta itsensä elättämisen suhteen? Miksei ihminen saisi ottaa selvää, mihin kaikkiin sosiaalitukiin hän on oikeutettu? Miksei saisi haluta parasta mahdollista puolisoa, vanhempaa lapsilleen, parasta mahdollista seksiä?

Miesasia, josta alussa mainittu Megafoni.netin juttu puhuu, on hyvä asia, koska naisten ei todellakaan pidä joutua hoitamaan miestenkin asioita. Sosiaaliturva perustettiin aikanaan lasten vuoksi ja perheitä varten, mutta se ei saa perustua ajatukseen naisesta ainoana vanhempana eikä syrjiä yksineläviä. Sen sijaan näitä "minua ei otettu pienenä poikaporukoihin ja syytän siitä lopun ikäni feministejä"-tyyppejä ei ole tarpeen kuunnella. Asia nyt ei vain mene niin ja valittakoot suoraan "alfakoiraille" jos uskaltavat.

Feminismi ei ole pelastanut maailmaa, mutta se on tehnyt siitä huomattavasti mukavamman paikan elää monille naisille ja miehille. Tiedostaa voi monin tavoin ja monia asioita ja parhaimmillaan se voi tapahtua jopa heteroseksuaalisessa parisuhteessa yhdessä. Tästä saamme kiittää niitä naisia, jotka eivät ehkä korostaneet seksin iloja kokopäivätoimisesti, mutta loivat sen tilan, jossa voidaan keskustella ihmisenä olemisesta myös asiallisesti, stereotypioita välttäen. Nyt elämme toista aikaa ja pohdimme toisia kysymyksiä, mutta pyrkimys tasa-arvoon, kaikilla tasoilla, on ihanne, josta kannattaa pitää kiinni.

Introspektio ja introversio

Meille 80-luvun nuorille vielä yritettiin opettaa, että ihmisiä ei saa arvioida ulkoisen olemuksen perusteella - nykyään toivo lienee heitetty. Se, miltä näyttää on yksi asia, mutta se miltä kuulostaa ja miten usein on toinen.

Nykyinen psykologia on tässä asiassa edistynyt kovasti, mistä syystä hämmästyin lukiessani netissä Sleep-lehdessä kuulemma julkaistusta artikkelista. Sen mukaan ekstrovertit eli ulospäinsuuntautuneet ihmiset, vastoin odotuksia, väsyvät jatkuvassa seuranpidossa enemmän kuin introvertit eli sisäänpäinkääntyneet ihmiset. "Sisäänpäinkääntyneet ihmisethän eivät koko ajan kulje suuna päänä vaan istuvat omissa ajatuksissaan."

Toivottavasti tutkimusta ei ole toteutettu näistä lähtökohdista ja jutun yleissävy on seurausta huolimattoman ja ennakkoluuloisen nettitoimittajan sähellyksestä. Onhan ainakin minun näkymässäni samalla sivustolla seuraavana juttu, jossa kerrotaan professori Liisa Keltikangas-Järvisen käsityksiä sosiaalisuudesta.

Keltikangas-Järvisen useissa kirjoissaan esittelemä temperamenttipsykologia on ainakin minun mielestäni toimivaa. Olenhan puhelias introvertti, minkä mikä tahansa persoonallisuustesti todistaa. Introvertti ei näet suinkaan aina ole hiljaa seurassa, vaan voi olla hyvinkin äänekäs - silloin kun sattuu olemaan seurassa. Minulle rakas ihminen puhuu "sosiaalisuuskiintiöstään" - voiko asian sen paremmin sanoa. Ekstrovertti taas voi olla ujo tai pelkästään ylimielisyyttään hiljaa, mutta nauttia muista ihmisistä aivan eri tavoin kuin introvertti koskaan osaa.

Intro- ja ekstrojuttuja olen pyöritellyt pienen ikäni, mutta uudempikin tapa jaotella ihmisiä kahteen on kiinnostava. Testaapa linkistä, oletko analyyttinen vai holistinen oppija. Tämän voi tietysti arvioida päältäkin vaikkapa työtoverista, ystävästä tai muusta ihmissuhteesta. Koetin löytää siedettävää linkkiä aiheesta (innostuin siitä kuulopuheen perusteella kun toinen holisti oli mennyt kuuntelemaan esitelmän) mutta ei noista kasvatustieteilijöistä saa selvää. Sanat puhukoot puolestaan.

Tutkimusmetodien opettaminen on minulle vaikeaa juuri tästä syystä: tutkimusprosessi on jossain päässäni ja pystyn kertoilemaan siitä kaikenlaista, mutta analyyttisestä ihmisestä se vaikuttaa vain sekavalta. Analyyttinen ihminen taas ei mielestäni pääse koskaan asiaan: suuuuriin linjoihin, todellllisiin merkityksiin. Joihin hänen mielestään menen liian pian enkä tajua asioiden vakavuutta. Tai jotain.

Näitähän voi nykyään testailla netissä vaikka miten paljon ja joskus jopa ilmaiseksi. Joidenkin mielestä moiset testit ovat astrologiaan verrattavaa tavaraa siinä suhteessa, että ihmiset alkavat sovitella itseään eri tyyppeihin ja tulkitsevat itseään sen mukaan, mistä sattuvat pitämään. Ehkä niinkin. En minäkään joka kerta saa samanlaisia tuloksia noista Briggs Myers-tyypeistä. Yhteistä tuloksille on kuitenkin aina se, että ensimmäinen kirjain ei ole E.