Aika-ihmiset

Äitienpäivä pisti taas miettimään sitä, mistä vanhemmuudessa oikeastaan on kyse. Joskus näet tuntuu, että monetkaan aiheesta käytetyt puheenvuorot eivät vastaa omia kokemuksiani.

Arki lapsen kanssa on monta asiaa: erilaisia huoltotoimenpiteitä, kysymyksiä vailla vastauksia, halimista ja ihmettelyä. Monesti tunnutaan keskittyvän tuohon huoltopuoleen eikä siinä sinänsä mitään. Ihmisten kohtaamista ja läsnäolon kokemusta on joka tapauksessa vaikea pukea kielelliseen muotoon. Siellä ne kuitenkin ovat.

Aika on aikuisten lempiasia, joka lapselle on useimmiten vaikea käsite. Kuitenkin tässä maailmassa on elettävä välillä kellonkin mukaan, oli elämänsä järjestänyt muuten miten hyvänsä. Joillekin (varsinkin lapsettomille) on kuin punainen vaate puhua "lapsen päivärytmistä", ja onhan se tosiaan yksi tapa tehdä itsestään ja lapsistaan maailman napa.

Meidän perheessä nämä asiat sujuvat melko joustavasti, mutta yksi kellon sekoittaminen merkitsee toista. Eli jossain vaiheessa on saatava nukuttua ne päiväunet ja ruokaa nassuun kuitenkin. Siksi elämme mieluiten omaan tahtiin tai paremman puutteessa päiväkodin - iloisetkaan tapaamiset ystävien ja sukulaisten kanssa eivät aina palvele kokonaisuuden etua.

Aikuisen on vastattava näistä kelloasioista, vaikka joskus tuntuukin, että ne ovat enemmän omaa mukavuudenhalua kuin lapsen tarpeisiin vastaamista. Miten lapsi kokee oman kiukuttelunsa ja väsymyksensä? Riippunee siitä, mitä siitä seuraa; railakkaimmat aikuisten reaktiot opettavat lapsen aivan varmasti olemaan tunnistamatta omia tunteitaan. Jos aikuinen ei tiedä, miksi tekee asioita, miten lapsikaan voisi sitä ymmärtää?

Olen viime aikoina kahlaillut läpi Philippe Arièsin tuotantoa, myös lapsuuden historiaa, vaikkei se oma erikoisalani ainakaan toistaiseksi ole ollutkaan. Paljonhan on painotettu sitä, kuinka Ariès kertoo lapsuuden kehittymisestä länsimaisessa yhteiskunnassa. Ehkä niinkin, mutta eikö hän samalla kerro aikuisuuden tarinan?

Missä vaiheessa aikuisuudesta tuli lapsille sopimaton ja vaarallinen asia? Oliko lapsilta kielletty aikuisuus vain 1800-luvun porvariston keksintöä? Joutaako se mennä samaan nopeatempoisen kulutusyhteiskunnan kloaakkiin kuin itsensä esitteleminen ja pysyvät työpaikat? Vai tarkoittiko aikuisuus nimenomaan uudenlaista kykyä määrätä itse ajastaan? Oliko kellon lisääntyvä valta vain teollistumisen ja kaupungistumisen merkki ja edellytys - yhtä aikaa vapaus ja vankila?

Ainakin jossain määrin vapaana tutkijana ajan hallinnointi on minulle olennaisen tärkeää: kukaan muu ei tule aamulla istuttamaan minua tietokoneen ääreen ja sanomaan, että kirjoitapa nyt sitä yhtä artikkelia ja iltapäivällä voit vilkaista sitä toista. Ja muista se kokous huomenna. Toisaalta tällaiseen kykeneminen tuottaa mukavan harhaisen tunteen omasta elämänhallinnasta. Minä päätän, mitä teen ajalla, jonka apurahan antaja edellyttää olevan ansiotyöstä vapaata - hurraa.

Lapsi ei tunne tällaisia reunaehtoja, vaan olettaa voivansa tehdä ajalla mitä huvittaa. Toisaalta ihminen on yhteisöllinen eläin ja rakennettu pitämään jonkinlaisista rajoituksistakin. Jos jotain olen äitinä huomannut, niin sen, että lapsen kanssa pitää pelata reilusti. Lapsen on voitava olettaa tiettyjen asioiden tapahtuvan päivän aikana, mielellään tietyssä järjestyksessä. Muuten menee hermo ja pikku nuppi sekaisin eikä kellään ole kivaa. Lasta on turha rangaista siitä, että hän ei ymmärrä mitä on tapahtumassa ja reagoi tilanteeseen lapsen tavoin. En minäkään tätä heti hoksannut - lopulta kuitenkin.

Arièsin rakastamassa traditionaalisessa yhteiskunnassa aika oli, kuten tavataan sanoa, syklistä. Samat rutiinit toistuivat ainakin useimpien elämässä päivästä toiseen, vuoden kierron mukaan. Lapsen oli helppo tulla tällaiseen maailmaan ja pelkästään tarkkailemalla oppia, miten se toimii. Poikkeuksia saikin ihmetellä ja säikkyä, ja niitä varten oli olemassa rituaalien ja uskomusten järjestelmä. Pelkoa ja pakokauhua tunsivat aikuisetkin, kun rutiinit menivät radaltaan.

Nyky-yhteiskunnassa tällaista toistamista ei ole pakko noudattaa. Monet ovat tietysti ns. päivätöissä ja rytmittävät elämänsä vapaapäivien ja lomien mukaan, tv-ohjelmista puhumattakaan. Kirotaan rutiinia, halutaan vaihtelua. Toisilla vaihtelua on liikaakin. Ihanteena pidetty duuni, jossa "yksikään päivä ei ole samanlainen" on muuttunut painajaiseksi, koska kyse ei olekaan vapaudesta vaan hallitsemattomasta muutoksesta. Olennaista onkin, kuka päättää. Pomon määräämä vaihtelu ei ole ihan yhtä kivaa kuin omiin ratkaisuihin perustuva.

Vanhemmuus on ainakin tähän saakka tuntunut lopulta helpolta hommalta; saa nähdä, muuttaako toisen lapsen lähiviikkoina tapahtuva syntymä asiaa. Koska olen voinut hyvin pitkälle määrätä omasta ajankäytöstäni, ei "arjen pyörittäminen" ole ollut mitenkään ylivoimaista. Mieheni on ns. normaaleissa päivätöissä, mikä omalta osaltaan rytmittää elämää. Kahden haahuilijan taloudessa elämä voisi olla paljon tuskaisampaa.

Olisi epäreilua olla totuttamatta lasta tiettyyn, melko samanlaisena toistuvaan päivärytmiin. Aikuisenkin ihmisen elämä on helpompaa, kun luodaan rutiinit ja eletään enimmän aikaa niiden mukaan. Aikuinen on tosiaan "aika-ihminen", mutta sellainen ihminen on. Jos ihmisen luontaiseen rytmiin opettaminen on sitä pahaa ja rajoittavaa kasvatusta, niin antaa mennä vaan...

Ja hassuinta koko hommassa on, että lapsen päivärutiinit ovat tehostaneet omaakin ajankäyttöäni. Tämän perheelliset kollegani lupasivat jo esikoisen odotusaikana, ja se on pitänyt. Kuka tässä taas kasvattikaan ja ketä.