Kieli

Muutama vuosi sitten perustimme kavereiden kanssa lukupiirin. Sen toiminta on huomattavasti hiipunut viime aikoina, mutta jaksamme välillä edelleen keskustella kirjallisuudesta sähköpostitse, vaikka emme enää samoja teoksia luekaan.

Minulla on uudemman kirjallisuuden suhteen ongelma, jolle on Huonon kirjallisuuden seuran ”antilogiassa” Mallusjokelainen sielunmaisema ja muuta paskaa annettu oikein nimikin: mutaforistit. Lukekaa itse. Kyse on lyhyesti sanottuna voimakkaiden ja ennen kaikkea omaperäisten (eli käsittämättömien) vertauskuvien käytöstä. Antilogian nimenomaisessa tekstissä tunnutaan vaanittavan erityisesti runoilijoita, mutta proosassa vasta piru onkin irti.

Joillekin ystävilleni asia ei ole ongelma. ”Tylsää kieltä”, saattavat sanoa teoksista, joissa minulta pääsee helpotuksen huokaus: tätä voi sentään lukea. Kun nyt satun tykkäämään asioista ja haluan saada selville, mistä kirjassa edes suunnilleen on kysymys. Tai lauseessa, jos niikseen tulee.

Runoja nuorempana värkänneet romaanikirjailijat, kuten Kjell Westö, Jari Tervo tai Hannu Niklander kykenevät välttelemään ”mutaforia” aika hyvin. Joku Markku Pääskynen ei edes yritä. Riku Korhostakin yritin lukea, mutta ei saatana. Mahdollisesta omasta rajoittuneisuudestani kertoo, että Korhonen on puuhannut Huonon kirjallisuuden kanssa hänkin. Niin tai näin, lukijana ongelmani on todellinen.

Tieteellinen kirjoittaminen on tietysti se, millä leipäni tienaan (ei niin että monestakaan jutusta mitään maksettaisiin, mutta noin laajemmassa mielessä). Se onkin oma lukunsa, koska siitä on niin monenlaisia käsityksiä. Meitä nuorempia tutkijoita (onneksi) evästetään ja editoidaan välillä rankastikin. Lempisanat, lauseenrakenteet ja muut humpuukit saavat hyvien refereiden ja varsinkin päätoimittajien käsittelyssä kyytiä. Meno tietysti vaihtelee julkaisusta toiseen; olen kuitenkin oppinut rakastamaan ruoskaa ja pettymään, jos sitä ei tulekaan. Itsekö tässä pitäisi kaikki osata?

Joskus tietysti ote lipsuu itse kultakin. Varsinkin vanhempia kirjoittajia tunnutaan käsittelevän silkkihansikkain tai ei ollenkaan; nimiä mainitsematta, luen juuri teosta jossa puhutaan toistuvasti ”venättä” ja olisihan se koomista ellei se olisi niin ylimielistä. Toisella laidalla tieteellistenkin kirjoittajien kenttää ovat ne, jotka eivät enää usko possessiivisuffiksiin ja kongruenssiin. Jos ette tiedä, mitä ne ovat, opetelkaa.

Nuorison kielenkäytöstä ollaan jatkuvasti huolissaan, mutta minä en ole. Sinänsä. Enimmäkseen. Tenttivastauksissa ja esseissä saan eteeni alle kolmekymppisten, monesti jopa alle kaksikymppisten tekstejä, ja niissä kyetään kyllä asioiden ilmaisemiseen sujuvalla suomella. Aina tosin ei, vai mitä pitäisi ajatella ihmisestä, jonka mukaan yhteiskunta ”materialisoitui” 1800-luvulta alkaen. En tenttikirjasta löytänyt mainintoja scifistä enkä spiritismistä. Tämäkin opiskelija on kaikesta huolimatta fiksu ihminen, kovin vain ihastunut konsulttikieleen, joka peittää enemmän kuin sanoo ja joskus saa lukijan hirnumaan ääneen. Bingo!

Satunnaisia lapsuksia suurempi ongelma on yleinen tyylitajun puute, johon törmää yhä useammin. Ei siis tajuta sanojen sävyä, vaan paiskotaan menemään näppäriltä kuulostavia sanontoja ja lauseparsia. Onko sillä sitten niin väliä, mitä yhdessä harjoitustehtävässä lukee? Eipä juuri, mutta jos ei koskaan hio hienovaraisempaa tyyliä, ei sitä myöskään opi. Jossain vaiheessa aikuista elämää pitäisi kuitenkin osata sijoitella sanansa sulavasti.

Mikä sitten on hyvää suomea? Teoksessa Helsinki kieliyhteisönä paljastuu, miten puolikielistä ”suomenkielinen” eliitti oli vielä 1900-luvun alkupuolella. Tuolloinhan kehiteltiin reklaamin tilalle mainos ja niin edelleen. Kodeissa puhuttiin kuitenkin melkoisen ruotsinsekaista suomea. Pari vuotta sitten, jos oikein muistan, nimekkäiden kirjalijoiden ja oliko vielä tutkijoidenkin joukko kirjoitti aiheesta Hesariin. Näinhän se on, että fennomaanien sinänsä söpö nimen- ja kielenvaihto oli myös suurta vallankäyttöä.

Suomesta tehtiin eliitin sivistyskieli, mutta samalla se tavallaan riistettiin kielen luontevilta käyttäjiltä, kun taas mainittu eliitti oli kielenkäyttäjinä kankeaa ja yltiönormittavaa porukkaa. Ei niin etteikö jokseenkin näin olisi tehty kaikkialla maailmassa. Kuitenkin, kun puhutaan siitä mikä on oikeaa ja hyvää suomea, yksiselitteistä vastausta ei ole. Joka tilanteessa on omat tarpeensa. Itsetehostus on näistä suurimpia...

Onko liikaa vaadittu romaanilta, että sen yksittäisen lauseen ymmärtää ilman filosofian tai kirjallisuustieteen perusopintoja? Ehkä on. Tieteellisen tekstin tunnusmerkki taas ei ole hämäräperäisyys (ei, sosiologit, se ei tosiaan ole se) vaan pyrkimys välittää tietoa tehdystä tutkimuksesta. Kyse on siis välineestä, ei päämäärästä.

Kuinkahan kauan suomeksi vielä julkaistaan tieteellistä tekstiä? Kunpa jaksaisin kerätä näitä leikkeitä, mutta samaisessa Erkon tuutissa oli hiljattain juttu englannin kielen etenemisestä maailmassa, sangen positiivisessa sävyssä. Voipi käydä noinkin, mutta se tietää monta sukupolvea puolikielisiä ja kulttuurisesti alakynnessä olevia ihmisiä. Enkä tosiaan usko, että kielikylpypäiväkoti auttaa tähän yhtään mitään.