Tyhmä taulu

Suurlähettiläät-yhtyeen sanoituksista valittaminen on tietysti yhtä reilua kuin rollaattorin varastaminen mummolta, mutta joskus ei vain jaksa. Bändi, joka on tuonut suomalaiseen kulttuuriin säkeet "olen pieni ihminen enkä sille mitään voi" ja "ei haittaa vaikka kesällä heität mua ampiaispesällä" on tällä kertaa putkauttanut ilmoille biisin Tyhjä taulu.

Laulu kertoo, jos se kykenee mistään kertomaan, lapsesta, jolla on elämä edessään. Okei, suomenkielinen iskelmä- ja popmusiikki on täynnä tätä skeidaa muutenkin. En vain jaksa käsittää, miten tähän maailmanaikaan joku kuvittelee lapsen syntyvän maailmaan ilman ominaisuuksia, kirjoittamattomana lehtenä, jonka maailma (hyvää tarkoittavat vanhemmat?) sitten täyttää todellisuudella. Suurlähettiläiden kesivertokuuntelijaa eivät tietysti sen suuremmin rasita ihmistieteiden viimeisimmät virtaukset, tuuli vain viuhuu mukavasti korvien välissä.

Ei kai tuo Suurlähettiläiden biisi olisi niin ärsyttänyt, ellei Radio Suomi, jota kesällä tulee kuunneltua, olisi täynnä vastaavaa jolinaa. Kylätie on hiljainen ja siskot veikat odottavat jossakin kaukana - josta oltiin niin saatanan kovaa aikanaan lähdössä mutta kunpa pääsisi takaisin. Maaltapaon dilemma siis: kun ei voida käytännön syistä elää yhdessä paikassa, sinne pitää kuitenkin haikailla kun siellä oli se (muka) huoleton lapsuus ja onnenmaa... Kepun bulvaaneja kaikki tyynni.

Voisin nähdä tässä jotain sinivalkoista, ellei toinen näppylöiden aihe kesäradiossa olisi juuri tämä "suomalaiskansallinen". Suofutis varmaan sitä jossain määrin on, mutta kun joka hilipatipippaloista pitää saada esille se suomalaisuusaspekti. Ihan kuin suomalaiset olisivat keksineet kesän. Jossain määrin kai ovatkin, ainakin diskurssina ja hien pintaan nostavana huhkimisena.

Kuolema on tätä nykyä kirjailijoille ja toimittajille kova juttu, keino olla viksu ja syvällinen. Että voi sanoa jotain tärkeää - turha kai mainita, että aiheesta alkaa olla kaikki sanottu paitsi ne mielenkiintoiset asiat. Lapsuus taas on tuolla iskelmärintamalla hianoo, varsinkin kun se rinnastuu aikuisen epäonnistumisiin ja maalle kaipaamiseen. Samaa juurta kaiketi ovat nettikeskustelujen vakiohuokaukset väsyneiltä äideiltä: kun lapset on kuitenkin pieniä niin lyhyen aikaa. No onneksi ovat, ei kukaan lopun ikäänsä jaksa valvoa ja arvailla, sanoiko se nyt kukka vai kakka. Ellei sitten pääse nauttimaan dementikon hoitamisesta.

Tekisikin mieli löytää tästä suurten ikäluokkien salaliitto, ellei se olisi vähemmän omaperäistä nykyään. Onhan näet niin, että maailman ainoa tärkeä ikäkausi ja kokemus on viime vuosikymmenet ollut se, jossa nämä porukat sattuvat olemaan. Nyt ne ovat keksineet virkeän vanhuuden kun se alkaa häämöttää, ja kuolema kolkuttelee ovella. Dekkaribuumi on kaiketi samaa sarjaa, voidaan ajatella ettei luonnollista kuolemaa olekaan...
Lapsuus on kuitenkin siitä nasta vaihe elämässä, että silloin vanheneminen on hauskaa. Ei kai kukaan sure kuusivuotissynttäreitään ja muistele onnen aikoja nelivuotiaana, vai onko lapsuus jo lyhentynyt tähän mittaan? Tästä syystä lasten kanssa myös on hauskaa. Ainakaan kukaan ei valittele elähtäneitä murheitaan ja surkuttele edessä olevaa kurjuutta. Lapsi uskoo vielä ja jaksaa vaikka mitä. Eikä sen uskon ole pakko kadota minnekään, viisaimmilta se ei katoakaan. Yleensäkin ne, jotka saavat jotain aikaankin eivätkä vain sääli itseään - ja kykenevät jopa säälimään muita - katsovat eteen- eivätkä taaksepäin. Joku sanoo sitä sieluttomuudeksi, minä olen vanhemmiten alkanut sanoa sitä järkevyydeksi ja elämänmyönteisyydeksi.

Onko kaiho oopiumia kansalle ja kaukokaipuu ja menneisyyden haikailu keino pitää jengi ruodussa? Ettei vain huomattaisi, että nykyhetkelle voisi tehdä jotain. Tämän on tainnut kirjoittaa joku aikaisemminkin, mutta vanha kommarihan minä olenkin... ja sitä elähtänyttä sukupolvea, joka tietää ettei se ole kommunikaattori...