Lukupiirit ovat muodissa - kuten akateemisille helsinkiläisnaisille sopii, oman ystäväpiirini lukuinnostus on jo hiipunut kun ajoissa aloitimmekin. Tai luemmehan me, emme vain jaksa kokoontua asian tiimoilta.
Anna-Mari Sipilä kirjoittaa tämän päivän Hesarissa sinänsä osuvasti, että jos kohkaa lukemisestaan hirveästi, ei kyllä oikeasti ehdi lukea mitään. Totta toinen puoli. Tunnen minäkin näitä kirjasnobeja, joille ei kelpaa mikään inhimillisesti ymmärrettävä, vaan taidetta sen olla pitää. Nobel jo pilaa kirjailijan kuin kirjailijan...
Kirjoittelin tuossa aiemmin kielestä ja kuinka eri asioita me siltä odotamme. Sama pätee tietysti kirjoihin yleensäkin. Itse olen lähinnä viihdytettävä naatti - kovin vaikea rakenne ja taidokas kielenkäyttö saavat kirjan jäämään kesken. Samoin sisällön on paras olla jotenkin juuri minua kiinnostavaa. Ei auta vaikka maailman kärsimys olisi kuinka nasevasti lasautettu juuri tässä teoksessa. Kansanmurhista ja perhehelveteistä lukevat enimmäkseen muut.
Yhdenlaista snobismia tietysti tämäkin. Esittäessäni, etten muka etsi kirjallisuudesta egonkohotusta vihjaan samalla, että ns. hyviä kirjoja lukevat ovat sen tarpeessa. Ja luenko minä sitten niin huonoja kirjoja muka, viimeksi meni Juha Seppälän Ei kenenkään maa. Siitä lisää ehkä joskus. Karmeinta snobismia on tietysti se, että kahden pienen lapsen äiti ehtii lukea mitään!
Kirjallisuus Sipilän kuvaamassa muodossa muistuttaa hyvin paljon seksiä. Senkin pitäisi olla nautinnon lähde ja vastata yksilöllisiä tarpeita ja mieltymyksiä, mutta niin vain kaikkien pitää lopulta nauttia samoista asioista. Ja määrä korvaa sittenkin laadun. Sen ainakin olen huomannut, että kaikkein tarkimmin seksiä analysoivat ne, joilla sitä vähiten elämässään sillä hetkellä on...
Toisaalta kirjallisuus ei ole vain yksilön asia. Fiktio on fiktiota ja siksi jää, mutta toisaalta tarinat kuvaavat myös maailmaa jossa elämme. Ja sitä voi ja pitää analysoida, kunhan muistaa että jutut on juttuja. Moni on saanut yhteiskunnallisen herätyksen vaikkapa Väinö Linnan tuotannosta, mikä on tietysti hienoa. Hereillä pysyäkseen kannattaa kuitenkin kurkistaa kirjan ylikin.
Ns. pervoluenta on vain yksi tapa laajentaa kuvaa kirjoista ja kirjallisuudesta, vaikka queer-tulkinnat herkullisia ovatkin. Mitä tapahtuu vaikkapa tutuille tyttökirjoille? Joidenkin mielestä kaikkinainen analysointi tappaa tunteen ja vie nautinnon, mutta oman kokemukseni mukaan niin kirjallisuudesta kuin seksistäkin kannattaa välillä puhua. Selviää ainakin se, miten erilaisia me ihmiset olemme. Ja sehän on taiteen perimmäinen tarkoitus?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti