Niin, palatakseni edellisen jutun teemoihin. Kuten Atte Oksanen toteaa viimeisimmässä Naistutkimus-lehdessä, maskuliinisuuden määritteleminen on tieteellisesti vaikeaa ja ainakin ihan kesken. Ei tuo feminiinisyyskään ihan valmis ole, eipä silti.
Tuolla ulkona eli tosielämässä ei tällaisia ongelmia tietenkään ole. Mistä muusta syystä oltaisiin huolissaan lesboparien lasten "miehen mallin" puutteesta ja siitä, että kouluissa on opettajina vain kilttejä tyttöjä? Jotka ovat aika rankkoja akkoja, kuten taannoin todistelin, mutta eivät kuitenkaan koskaan - saanko fanfaareja - miehiä.
Edellisessä kirjoituksessa päädyin pohtimaan aikuisuuden ja lapsuuden suhdetta jälleen kerran ja sankareita erityisesti. Onko sankaruus maskuliinista, entä lapsellista? Ihaileeko aikuinen ihminen mitään, vai voiko hän sallia itselleen sen, ainakin rajatussa määrin?
Urheilun lapsellisuus on tietenkin kyseenalaista, sen verran tosissaan sitä tehdään. Oliko Annemari Sandell lapsellinen piipahtaessaan äitiyslomalta hakemassa Suomen mestaruuden Kalevan kisoissa? Tuskinpa. Eikä Selänteen ole tarvinnut ihan nuoruuden tai varhaiskeski-ikäisyyden innolla kiekkoa pelailla. Näissä kuvioissa liikkuu paljon arvostusta ja rahaa, aikuisia asioita.
Huomiotaherättävää on muuten se, miten Sandellin mestaruutta on käsitelty. Sehän on skandaali, pitäisihän aktiivisesti treenanneiden aina vasta synnyttänyt päihittää. Ei tullut sitten kellekään mieleen, että urheilijanaisissa, kuten miehissäkin, on lahjakkuutta ja lajiin soveltuvuutta yksissä enemmän kuin toisissa. Sankaruutta sekin, että edes viitsii lähteä juoksentelemaan imetysten lomassa. Mutta tätä puolta miespuoliset urheilutoimittajat tuskin tuntevat saati ajattelevat. Ennemmin hehkutetaan sitä, että Pitkämäki heitti kuten ennenkin.
No, naisten sankaruus ja toisaalta naisten tekemisten arvioiminen ovat hankalia juttuja. Olin viime keväänä parissa tilaisuudessa, joissa asian sekavuus tuli hyvin esille. Sankaruusprojektin kanssa olemme tätä sukupuoliaspektia pohtineet paljon ja monelta kantilta. Yhteiskuntahistorian laitoksen sukupuoliteemaryhmässä taas Matleena Friskin esitelmä sukupuolivalistuksen murroksesta sai myös ajattelemaan asiaa. http://www.valt.helsinki.fi/yhis/sukupuoli.htm
Nainenhan esiintyy varsinkin nationalismin kontekstissa kahtalaisena. On suojeltava, avuton kotinainen ja toisaalta kansakunnan moraalia kannatteleva, osin symbolinen puolijulkinen nainen (assosiaatiot vapaat). Kumpikaan näistä ei kanna itsessään sankaruuden merkkejä, vaan tulee todeksi toisten kautta, toisten eli miesten ajatuksissa ja tekojen kohteena ja oikeuttajina.
Miesten sankaruus kuitenkin yleensä irtoaa naisista, kun oikein tosissaan ruvetaan sankaroimaan. Kuten Otto Rank toteaa, sankarilla ei yleensä ole perhettä, vaikka sankarin tarinassa perheellä voi olla oma roolinsa. Sankari on kuitenkin yksinäinen hahmo, jonka teot selittyvät maailman rakenteella ja ovat mittakaavaltaan kosmisia. Todelliset ihmiset ja perheet eivät oikeasti liity niihin, vaikka sankari sanoisikin tehneensä kaiken lastensa vuoksi tms. Samat asiat voisi tehdä ilman niitä lapsiakin, jotka muiden samankaltaisten oikeuttajien lailla tulevat vasta jälkikäteen mukaan sankaruuden kuvaan.
Sankaruus on siis totista ja yksinäistä puuhaa. Lapsellista? Kenties niille, joiden koulutus, poliittinen kanta tai silkka coolius edellyttävät, etteivät he pidä kosmisia selityksiä ja elämää suurempia tekoja juuri minään. 1900-luvun loppupuolella yleistynyt asenne jos mikä.
Mielestäni juuri näitä ihmisiä varten ovat antisankarit - ihan sankarin oloiset tyypit, jotka kuitenkin tavalla tai toisella sanoutuvat irti maailman järjestyksestä ja asettavat sen kyseenalaiseksi. Voidaan puhua "lännemyytin purkamisesta" http://www.elitisti.net/database.php?id=51&page=2 tai sotilasihanteiden katoamisesta. Samoin vanhemmuuteen liitetyt kriisit ja kyseenalaistukset kuuluvat selvimmin toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, 1960-luvulle varsinkin.
Onko antisankari maskuliininen? Eikö hän vastusta kaikkea sitä, mitä kunnon mieheltä odotetaan: vastuunkantoa, kirkasotsaista isänmaallisuutta ja mitä niitä nyt onkaan. Vai onko kirkasotsainen vastustaminen sittenkin maskuliinisinta? "Kuolleet kalat uivat virran mukana" tai jotain.
Jos tämä pohdinta vaikuttaa keskeneräiseltä, niin se on sitä. Ainakaan feminiininen antisankari ei ole. Vaikuttaakin siltä, että nämä tyypit tappelevat keskenään maskuliinisuuden kentällä, eikä naisilla tai ainakaan feminiinisyydellä (joka ei tosiaan ole sama kuin naiseus) ole paljon jakoa siihen.
Niin maskuliinisuuteen kuin sankaruuteenkin tuntuu kuuluvan vähintään yhtä paljon asioiden tekemättä jättämistä kuin tekemistä. Samoin on tietysti feminiinisyyden laita: hieno nainen ei kiroa eikä juo kirkasta viinaa, vaadi samaa palkkaa samasta työstä tai puhu miehen puheen päälle. Naisen on varottava tällaisia asioita ennen kaikkea siksi, ettei miehille tule paha mieli ja maskuliinisuus vaarannu.
Kaikkein pahiten maskuliinisuus on tietysti vaarassa siellä, missä on eniten naisia. Siksihän miehet eivät voi enää ruveta opettajiksi: liikaa naisia. Yliopistoissa ei juuri ole sankaritutkijoita, elleivät he sitten ole juuri kosmisten, perheettömien sankarien kaltaisia. Tähän liittynee sekin, että oman satunnaisotantani perusteella ns. miehisillä aloilla olevien miesten ruoansulatus kestää huomattavasti suulaampia akkoja kuin nykyään feminiinisiksi leimattujen. Kun on jossain mies, ei kaikkialla niin tarvitse. Helpottaa kai sekin, että tietää saavansa täältä ikuisuuteen parempaa liksaa kuin naispuolinen tohtori?
Ihaillaan siis Teemua ja pidetään Annemaria satunnaisena juoksentelijana. Maskuliinisuuden hauraus on näet maailmamme haurautta. Vain Teemu kannattaa harteillaan kansakuntaa ellei peräti ihmiskuntaa. Ja Teron on paras heittää hyvin Osakassa, tai kurkihirsi majastamme murtuu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti