Hilpeä otsikko Olavi Paavolaista mukaillen (Risti ja hakaristi, Lähtö ja loitsu). Ei tämä niin hauska päivä ole ollut, mutta minkä ihminen huumorintajulleen mahtaa.
Olin eilen "tyttöjen kanssa ulkona". Olimme vuokranneet Furuvikin rantasaunan, joka oli ehdottomasti edullisen hintansa väärtti. Merinäköala lauteilta ja luonnonrauhaa, auton ikkunasta näkyvät pitkospuut kelpaavat minulle sellaiseksi. Kun kukaan ei ole menossa naimisiin eikä muutenkaan päästä yhdessä saunomaan, niin pitää keksiä tällaista. Ihanan aktiiviset ystävät, joiden kanssa saamme moista aikaiseksi.
Saunan jälkeen menimme syömään Graniittilinnaan, mikä oli pettymys, jos vertaa nostatettuihin huikeisiin ennakko-odotuksiin. Varsinkin savusilliä sisältänyt alkuruoka oli oudon mauton, ehkä se olisi pitänyt tarjoilla lämpimämpänä? Tuli niistä safkoista kyllä täyteen. Jos olimme jaksaneet odotella vuoroamme, olisimme kai vielä laulaneet karaokea Tenkassa. Emme jaksaneet, kotiin puolenyön jälkeen.
Ihan leppoisa aamu sai ikävän käänteen, kun huomasimme papukaijamme kuolleen yön aikana. Mikään suuri yllätys tämä ei ollut, koska eläin oli ainakin 35-vuotias. Muistin kyynelten keskellä sen, mitä opiskelukaverini Eerik kysyi aikanaan koiramme kuoltua 15-vuotiaana: "Olisko sen sit pitänyt elää kakskytvuotiaaks?"
Lemmikkieläimen kuolema on asia, johon on aikuisena, muutaman läheisen ihmisen kuoltua ja synnyttyä oppinut suhtautumaan aika tyynesti. Ne ovat kuitenkin vain eläimiä. Tunnistan kaksinaismoralismin silti: listin tuholaisiksi katsomiani eläimiä surutta, mutta pienen papukaijan kuollessa vollotan ääneen. Ne muut eivät ole eläneet mukana koko tietoista elämääni, ne eivät ole toisaalta tuhonneet tavaroitani ja toisaalta kujertaneet rapsutuksestani. Siinä se ero on.
Vaikka nopea toiminta kirpaisikin, päätimme viedä vainajamme saman tien eläinlääkärille, joka toimittaisi sen tuhkattavaksi. Perheenjäsentä ei voi kohdella miten tahansa. En tiedä miten muuten tämä voisi päättyä kuin että laitamme pienen uurnan muiden muistojen joukkoon hyllyn päälle. Ei ole sellaista kotia ja kontua, jonne tuhkan haluaisimme sirotella, kaikki on näiden seinien sisällä millä on merkitystä.
Pitää löytää kellarista tilaa tarpeettomaksi jääneelle häkille. Pitää lakata miettimästä iltaisin, laittoiko joku linnun peittoon ja onko sillä ruokaa ja juomaa. Lattialla ei enää ole siementen jätteitä eikä seinillä hedelmien roiskeita; Hesariakaan ei tarvita sinne häkin pohjalle. Yhdessä eläminen on lukemattomia pieniä tekoja, ja niistä syntyy kaipaus.
Ystävättäret juttelivat illan aikana kuolemanjälkeisestä elämästä, ja kuinka on mukava ajatella, että ihmiset (ja kaiketi eläimetkin) tapaa vielä joskus. En tiedä tuosta, taidan nykyään uskoa lähinnä kuolemanjälkeiseen olemassaoloon, mutta en elämään. Kyllä se värikkäin vaihe on tällä puolella, ja sen asian kanssa on vain tultava toimeen.
Vaikka ikävä onkin, harvalta menee kaikki yhden elävän olennon kuollessa, edes tärkeän ihmisen. Ei näillä tarinoilla mitään opetusta yleensä ole, mutta ympärilleen katsominen ja todellisten tarvitsijoiden näkeminen on aina paikallaan. Vaikka niiden toisten, joilla on melkein yhtä suuri suru.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti