Tiede-lehden uusimmassa numerossa dosentti Veijo Hietala pohtii median merkitystä kansakunnan luomisessa. Joulukin etenee television ja ehkä myös radion tahtiin, perinteisine ohjelmineen ja kuuluttajien välihuomautuksin varustettuna.
Meiltä jäi joulurauhan julistus väliin, kun päiväkävely venähti pitkäksi. Ei sillä niin väliä, ohjelma muistuttaa vuodesta toiseen itseään ja nehän ovat jumalauta turkulaisia siellä...
Olimme juuri puolenpäivän aikaa ohittamassa paikallista Kontukrouvia. Se on melko rauhallinen korttelikapakka, jossa ihmiskohtalot kulkevat kohti vääjäämätöntä toteutumistaan ilman että meidän muiden tarvitsisi olla asiasta erityisen kiihtyneitä.
Joulurauhan julistusta sielläkin katsottiin, osa seisaaltaan. En mene vannomaan että virsiä olisi veisattu ohjelman tahdissa, mutta kollektiivinen kokemus oli joka tapauksessa menossa.
Sitä minä vain, että kuinkahan moni muu ohjelman katsoja tajuaa sen koskettavan myös lähiöräkälöiden vakituista asiakaskuntaa? Että tämä fantastinen kansakunta tosiaan kokoontuu yhtenä miehenä, naisena ja hermafrodiittina näiden perinteisten symbolien äärelle?
Pikemminkin ne, jotka mieluummin nähdään nykysuomalaisuuden ilmentäjinä - nuoret, kauniit, koulutetut, kansainväliset - ovat valmiita luopumaan joutavista rituaaleista ja kokemaan joulunsa omaehtoisesti. Isänmaa ei merkitse heille sanana mitään erityistä, elleivät he ole koulutuksensa lomassa oppineet diskurssianalysoimaan sitä puhki parilla terävällä viillolla.
Joskus tuntuu, että kansallisella kuvastolla, rituaaleilla ja merkityksillä pidetään ruodussa nimenomaan nämä vähemmän ihanteelliset tapaukset. Kun saa sentään olla suomalainen ja ylpeä jääkiekosta ja Kimistä, miksi ihmetellä elämänsä kulkua ja asioidensa tilaa. Tai muiden, jos oma pämppäily on enemmän harrastuspohjaista. Ostetaan taas pullo Suomi- tai Leijonaviinaa ja mäyris Karjalaa vielä seuraksi, johan elämä alkaa ja onni aukeaa.
Joskus mietin myös, missä vaiheessa suomalaiset eivät ole olleet kahtiajakautunut kansa. Joskus 1800-luvulla oli eliitin ihannekansa, sen kuvan murros ja sitten 1918, valkoinen Suomi maailmansotien välillä ja sotien jälkeen porvarillisen Suomen hiljainen pettymys kun ne pirut pääsevät hallituksiin ja korkeakouluihin. 1990-luvulla keksittiin A- ja B-kansalaiset ja nyt viime aikoina ei ole noussut esille mitään erityisen hemaisevaa termiä. Kohta kaiketi taas, jos taantumaa pukkaa.
Koskahan krouvien, pubien ja baarien kanta-asiakkaat hoksaavat, että he eivät sittenkään kuulu kansakuntaan jonka nimissä mielellään uhoavat? Eivätkä ole koskaan kuuluneetkaan. Suomi-viinapullo on istutettu käteen, jos yritystä mukaan pääsemiseksi on ilmennyt.
Pohtii yks porvarisrouva, joka ei halua muuttaa maalle ja/tai muurien suojaan eikä pistää lapsiaan erikoiskouluun, vaikka juuri sitä kai pitäisi haluta että olisi kunnon ihminen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti