Päivän lehdessä Mirkka Lappalainen kiivailee peruskoulun ja lukion historianopetuksen puolesta. 1800-lukua edeltävä Suomen historia kun on lukion kursseissa valinnaisuuden varassa. Hän vetää esille vanhan kunnon sivistyskansakortin: pitää tuntea oma historia, että sellaiseksi pääsee.
Oikeassahan Mirkka on (en tunne häntä kuin näöltä, mutta rohkenen sinutella dosenttia koska hän on muistaakseni minua nuorempi :-). Sivistyskansat tosiaan tuntevat oman historiansa ja nimenomaan tuntevat sen omakseen.
Mutta suomalaiset eivät olekaan sivistyskansaa vaan sivistetty kansa. Historia ja kulttuuri on opetettu kansalle ylhäältä päin fennofiilien ja -maanien hätäisenä projektina 1800-luvun loppupuolella. Usein opettajien äidinkieli ja heidän vanhempiensa kulttuurinen kiintymys oli ruotsi (isolla tai pienellä alkukirjaimella). Tämä ei ollut heidän vikansa ja pyrkimys oli vilpitön - yhtä kaikki suomalaisuudesta tuli kovin teoreettinen konstruktio.
"Valkoisen äidin pojat" tekivät mitä voivat, mutta hieman liian perusteellisesti ja kiireessä. Sitä perusteellisuutta on sitten setvitty sodissa ja talouselämän karikoissa, alkoholipolitiikasta puhumattakaan. Saavatko suomalaiset, siis koko porukka, päättää itse mitä he ovat? Vai pitääkö se aina käydä kysymässä joltain ulkopuoliselta?
Viime vuosikymmeninä on herätelty suomalaisten oman historian tuntemusta, "historiaa alhaalta", muistitietohistoriaa jne. Mutta miksi perkeleessä se menee isoisän ja -äidin sotamuisteloiksi melkein aina? Sodathan ovat oopiumia kansalle jos jokin, kun niistä on kulunut sukupolvi tai pari. Eivätkä ne ole "kansan omaa historiaa" vaan epätoivoinen pyrkimys esittää, että meidänkin paskasakki sentään on ollut mukana suomalaisuudessa edes hetken.
Tämä tulee nyt aika erikoisessa tyylilajissa ja paatoksella. Yrittäkää ymmärtää, tunnen asian syvästi. En tiedä, mitä voisin tehdä antaakseni suomalaisille heidän oman historiansa. Mikä on minun omaa historiaani suomalaisena? Tunnenko 1700-luvun suurmiehet omikseni? Entä keskiajan Suomen? Ihan kotitarpeiksi kaiketi. Joskus 1700-luvulla äitini isoisän esi-isä tuli Ruotsista... onneksi sentään muu suku on syvältä korvesta. Ettei kukaan pääse sanomaan.
1900-luvun historia on minunkin historiaani 1970-luvulta alkaen. Omia muistoja, kokemuksia, joskus aika erikoisesta vinkkelistä mutta mukana olin. Vaatii aikaa, niin yksilön kuin yhteiskunnankin, että siitä saa selvän. Fernand Braudel oli oikeassa sanoessaan, että aika on historioitsijoiden erikoisala. Joskus mietin, voiko yhteiskuntaa tutkia vakavasti kuin historian alalla - eihän nykyhetkestä ota hullukaan selvää että mistä on kyse.
Ehkä minä voin sen verran tehdä, että puran näitä suomalaisuuden konstruktioita ja yritän selvittää, mistä kaikesta tuossa mainitsemassani projektissa ja varsinkin sen perälaineissa on ollut kyse. Tässä hengessä toimii myös projektimme Keksityt sankarit - tekstini ovat tietysti omiani ja vastaan niistä itse.
"Eurooppalainen ihminen", mainitsee Lappalainen lukion historian kursseista. Tsiisus. Äänestin kyllä aikanaan EU:hun liittymisen puolesta ja ihan nasta paketti se on minusta edelleen. Kaikissa liitoissa pitää kuitenkin säilyttää oma identiteetti eikä vain toivoa, että se suurempi ja mahtavampi osapuoli antaa sen, mitä itseltä puuttuu. (Tämä on ilmainen parisuhdeneuvo, ottakaa nuoret oppia.)
Oma identiteetti on kuitenkin itse koettua, omista lähtökohdista, eikä sitä voi tuoda muualta tai edes antaa mukavien, innokkaiden ihmisten luoda sitä fantasioidensa pohjalta. Valitettavasti.
Kirjoitin aiemmin erään popparin lausuntoon liittyen, että historia on turhaa luettavaa. Niin onkin. Se pitää elää, ja myös ymmärtää elävänsä koko ajan auki kirjoittuvassa historiassa. Ei ole yhdentekevää, millä aikajanalla me koemme olevamme. Suomalaisen surkeuden ja viinakurjuuden aikajanalla vai itsetuntoisen, olemassa oikeutetusti olevan kansan aikajanalla?
Tunne vastuusi, kun puhut suomalaisuudesta ja sen historiasta. Teet niitä koko ajan itsekin puhuessasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti