Pitkän miettimisen perästä minäkin olen muodostanut mielipiteen siitä, kuinka suhtaudun Ylen suunnittelemaan kuoleman tositelkkariin. En tykkää, mutta hieman eri syistä kuin mitä on tullut tähän asti vastaan.
Hyvä maku on makuasia ja voi joku olla niin telkkarinkipeä, että suorastaan nauttii kuolemisesta kameran edessä. Kuka noista tietää, tosin uskon myös että suurin osa osallistujista katuu mukaan menoaan jossain vaiheessa.
Olen viime aikoina taas sattuneesta syystä lukenut vanhaa romantikkoa Philippe Arièsia, ja luulen, että hänen kuvaamansa talonpoikainen kuolema seinään kääntymisineen ja sosiaalisista kontakteista vetäytymisineen olisi "minun juttuni". Tuskin haluaisin jutella isompia ja vastailla samoihin kysymyksiin yhä uudelleen - saattaisin näet olla sairas ennen kuolemaani. Onneksi kaikkein läheisimmillä on järki päässä ja kyky lukea potilastietoja itsekin.
Kykenisikö televisio välittämään tästä mitään? Televisiossa pitää selittää asiat ja jaaritella joutavia - kovin kaurismäkeläisiähän nämä suomalaiset tv-tähdet tuntuvat olevan eikä se oikein istu formaattiin. Kuva ei kerro tunteista välttämättä mitään, ja mitäpä meidän toisten tunteista aina tarvitsisi tietääkään.
Vastustan tällaisia tositelevisio-ohjelmia juuri siksi, että televisio ei kerro siitä mikä on oleellista. Sama juttu kuin pornossa: seksissä on hauskinta ihan muut asiat kuin jatkuva asentojen vaihtaminen ja uusien kumppanien saapuminen "sattumalta" paikalle. Toisaalta taiteellisempi ilmaisu kuvaa seksiä nykyään jopa väkivaltaan rinnastuvana, otsa (ja mikä muu lie) rypyssä väännettävänä pakkopullana - jotta kaikki tietäisivät että ne teki sitä, kun ketään ei saa panna arvailemaan.
Eikä tämäkään vielä mitään, mutta yllättävän suuri osa ihmisistä elää tätä pornon todellisuutta ja vertaa omaa elämäänsä siihen. Ulkoisesti matkiminen onkin mahdollista - ainakin sen yrittäminen - mutta koska kuvissa ei ole sisällä mitään, siinä ei ole mitään järkeä.
Tositelkkarin pitäisi tietysti olla "totta", mitä pornon ei muka ajatellakaan olevan. Mutta en usko, että ihmisten medialukutaito riittää näiden finessien havaitsemiseen. Pikemminkin löydämme pian kuolinvuoteiden ääreltä syvästi asiantuntevia kuolemisteja, jotka analysoivat kutakin kuolemisen vaihetta ja pohtivat, onko tuo juttu nyt sama kuin siinä yhdessä jaksossa.
Samaan aikaan oikeat ihmiset ja todelliset tunteet siirtyvät muualle, ainakin henkisesti. Turha hössötys ja ulkokohtainen "osallistuminen" aiheuttavat paljon kärsimystä, mitä tällaiseen taipuvaiset ihmiset eivät yleensä tajua lainkaan. En haluaisi, että heille annetaan lisää rakennusaineita vinoutuneelle, telkkarin ja muun median hallitsemalle maailmankuvalleen.
Toinen uutinen viime ajoilta on hautajaismusiikista tehty tutkimus (siskosten nimi pakenee mielestäni, anteeksi nyt vaan). Kirkoissa kun ei saa soittaa mitä vain, pitää olla kristillistä.
Heräsin suunnittelemaan omia hautajaisiani - meidän uskonnottomien kohdalla kun asu on vapaa. Eräs sukulainen on pohtinut, eikö isoimmat bileet pitäisi pitää tuhkauurnan kera. Olen samaa mieltä. Kun ruumista ei tarvitse siunata sen kummemmin, uurnanlasku (oikein kunnon maahanpanijaiset) on tärkein toimitus. Kristityillä polttohaudattavilla tämä onkin hankalaa, kun arkku jää alttarille ja joku sitten tipauttaa uurnan joutessaan hautaan.
Kun ei tarvitse miellyttää kirkkoa, voi hautajaisissa soittaa mitä vain isojen poikien lauluista Siionin virsiin, ihan fiiliksen mukaan. Ja vainajan - vaikkei hän siellä ole, hänen muistokseen ne bileet järjestetään. Siksi toivon, että vakaumustani kunnioitetaan silloinkin, kun en enää ole itse paikalla. Jos joku yrittää raijata tomumajaani kirkkoon, lupaan kummitella vaikken edes usko siihen...
(Mieheni alkoi houria jotain rannasta ja laivoista, mutta en usko että viikinkihautajaisia saa järjestää kovinkaan monen kunnan alueella. Näin vakavissa merkeissä meillä...)
Toivoisin omista hautajaisistani mahdollisuuden mukaan hauskoja. Jos saan elää niin vanhaksi haahkaksi kuin kuvittelen, suurta tuskaa kukaan tuskin enää tuntee poismenostani. Hautajaisissahan aletaan jossain vaiheessa yleensä nauraa ja puhua ihan muusta kuin kuolemasta ja surusta. Niin pitääkin. Yhteisö järjestyy uudelleen, opitaan vähitellen olemaan olemassa ilman sitä, joka äsken kuoli. Eivät hautajaiset lähimainkaan riitä siihen, mutta ovat ainakin yritys oikeaan suuntaan.
Jos kuolisin nyt? Toivoisin, että kaikki kunnioittaisivat mieheni kykyjä vanhempana eivätkä tulisi sekoilemaan meidän perheeseen. Eräs tuttu äiti meni kerran laukaisemaan, että hän toivoisi muunkin perheen kuolevan jos hän kuolisi, "koska ne ei tuu toimeen ilman mua". Aikamoinen minäpöhö, tuskin edes hänen puolisonsa niin avuton on...
Vanhempana oleminen on jatkuvaa kuolemanpelkoa, mutta ei niinkään oman kuoleman vaan noiden hemmetin riiviöiden. Lapsi uskoo haavoittumattomuuteensa, vaikka juuri äsken ulvoi kipua pudottuaan samalta tuolilta... Vauva ei tajua sitäkään vähää vaan tutkii, touhuaa ja uskaltaa.
En usko, että pitkäaikaissairaiden tositelkkari kertoo tästä kaikesta yhtään mitään. Mutta antaa itseään fiksuina pitävien hurskastella pitkin mielipidepalstoja. Itse lähetin Hesariin tämmöisen, katsotaan julkaisevatko.
"Yleisradion suunnittelemaa, kuolemaa käsittelevää tositv-ohjelmaa on sekä vastustettu että kannatettu. Viimeksi Erkka Mykkänen piti ohjelmaa mielekkäänä (HS 21.1.2008).
Olen tutkinut suomalaisen kuoleman historiaa yli kymmenen vuoden ajan. Jo ennen tätä olin kuullut lukemattomia puheenvuoroja ”kuoleman kohtaamisen” tärkeydestä ja siitä, kuinka länsimainen nykyihminen on vieraantunut kuolemasta. Aihe on siis melkoisen kulunut, eikä siihen ole viime aikoina kuulunut uutta. En usko, että Ylen ohjelmakaan tähän pystyy. Olemme vieraantuneet kuolemasta, ei sille mitään voi.
Sosiaalihistorioitsijana en voi kuin onnitella länsimaisia ihmisiä tästä kehityksestä. Tartuntataudit, heikko ravitsemus ja lääketieteen vähäiset auttamismahdollisuudet tekivät kuolemasta entisaikain ihmisille arkipäivää. Kuolema oli pakko kohdata ja siitä oli selviydyttävä tavalla tai toisella. Uskonto oli suosittu tapa hahmottaa kuolemaa, joskin se saattoi luoda myös pelkoa – ”kaikki eivät päässeet taivaaseen” vielä melko hiljattain.
Olen päätynyt pitämään Ylen suunnittelemaa ohjelmaa kielteisenä asiana. En siksi, että siitä olisi sen kummempaa haittaa kuoleville itselleen. Meitä on niin moneksi, ja harva pääsee katumaan kuolintapaansa, näin uskon.
Ongelmana on ihmisten heikko medialukutaito. Televisiota ja muuta mediaa pidetään todellisuuden kuvaajana, vaikkei se ole tässä tehtävässään juurikaan onnistunut.
Televisio kyllä määrittää todellisuutta paljonkin. Ihmiset katsovat Idolsia ja luulevat tietävänsä jotain musiikista, Pikku julmureita ja heistä tulee lastenkasvatuksen asiantuntijoita. Suuriksi rakastajiksi tullaan katsomalla pornoa ja laihdutusohjelmia katsomalla suorastaan laihtuu itsekin.
Moni älähtää jo, että ovathan ihmiset tätä fiksumpia. Jotkut ovat, toiset eivät. Usein juuri ne, joilla on todellisuuskäsitys pahiten hukassa juuttuvat television taikalaatikon ääreen tiukimmin. Kuolemankin suhteen kävisi juuri näin: ne, joiden on vaikeinta suhtautua kuolemaan ripustautuisivat tv-ohjelman antiin ja uskoisivat, että tässä se nyt on. Todellisuus pakenisi edelleen kaikkia määritelmiä, kuten se aina tekee.
Saisimme kyllä nähdä monia kiusallisia tilanteita, kun hyvää tarkoittavat ja kuolemaohjelmansa huolella opiskelleet amatööri”auttajat” kävisivät kuolevien ja surevien kimppuun. Tällaisia tilanteita näkee välillä jo nyt – kun oletuksena on, että kuolema on samanlaista kuin sitä käsittelevissä kirjoissa, on helppo lähteä kertomaan muillekin, miten he asian kokevat. Samoin oletetaan huolettomasti, että jokainen kuoleman kohdannut tarvitsee apua, ”koska me emme osaa puhua kuolemasta”.
Kuolema on kuitenkin aina henkilökohtainen asia, ja sen kohtaaminen on nykyisessä länsimaisessa kulttuurissa oikeastaan ihmisten kohtaamista. Se taas vaatii hienotunteisuutta ja harkintaa, joskus ei sanoja ollenkaan. Kovaääninen messuaminen siitä, kuinka tärkeää on puhua kuolemasta on monesti tapa olla puhumatta siitä, mikä kuolemassa on kaikkein tuskallisinta. Nimittäin siitä, että se tapahtuu oikeille ihmisille ja siinä katkeavat tärkeät ja ainutlaatuiset ihmissuhteet.
Tällaisia asioita tositelevisio ei nähdäkseni pysty välittämään, eikä sen tarvitsekaan. Onhan meillä todellinen maailma, jossa voimme kokea nämä asiat, tai pikemminkin joudumme kokemaan. Kuoleman aiheuttamaa tuskaa ei kuitenkaan lievitä se, että aihepiiristä kohistaan mediassa, vaan se, että aidosti läheiset ihmiset ovat läsnä ja kuuntelevat tarvittaessa. Siis kuuntelevat, eivät puhu koko ajan itse. Ratkaisu kuoleman käsittelyn oletettuun ongelmaan ei olekaan mediassa vaan meidän jokaisen tehtävänä, kunkin vuorollaan tilaisuuden tullen.
Lopuksi on huomautettava, että ns. suuret ikäluokat ovat tulossa pikku hiljaa kuolemisikään. Viimeistään kymmenen vuoden kuluttua meillä on käsillä melkoiset kuoleman juhlavuodet, jolloin aihetta ei voi paeta vaikka haluaisikin. Todennäköisesti nämä sukupolvet muuttavat kuolemasuhdettamme, kuten ovat aikanaan jo olemassaolollaan muuttaneet koululaitosta, korkeakouluja, työelämää ja populaarikulttuuria. Sitä odotellessa, nautitaan vielä elämästä, ja välillä ilman televisiota!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti