Mieskulttuurin hartaana ystävänä olen seurannut Jere Karalahden saagaa kiinnostuneena jo pitkään. Jostain syystä minusta on tehty Hifki-fani, mikä osaltaan vaikuttaa asiaan (olen jo kuulevinani korvissani huudon "Saipa!", näin ne aatteelliset ristiriidat jakavat perhettä).
Nämä viimeisimmät huumesyytöskäänteet ovat tietysti nostaneet intensiteettiä asiassa. Varsinkin se on tullut selväksi, jos nyt joku sitä vielä epäili, että miehet rakastavat juoruilua. Niin kauan kuin juorut ovat Kotimaa- ja Urheilu-osioissa lehteä eivätkä Viihteen tms. puolella, kyseessä on tietysti aina vakava asia. No huumeet ja järjestäytynyt rikollisuus ovatkin, mutta aika poikakirjamaisesti asioista tunnutaan välillä väännettävän.
Ja jokaisella on mielipide, oman elämännäkemyksensä mukaan. Monilla tuntuu olevan myös pohjaa mielipiteelleen, koska Karalahden kaltainen hahmo on kuin supersankari, ehtii enemmän kuin tavallinen ihminen koskaan ja kaikkihan sen tuntevat tai ainakin mun kaverin serkku. Joillakin on tuttuja huumepoliisissa (tai ainakin yksi samassa urheiluseurassa tuntee yhden) ja kolmansia se on ihan itse taklannutkin joskus takavuosina.
Mikä lienee totuus ja miltä se oikeudessa näyttää, jää nähtäväksi. Itse kukin voi huvitella googlaamalla asian keskeisten toimijoiden nimet, kaikenlaista tavaraa ja väitettä löytyy.
Karalahdesta on vuosien mittaan leivottu niin sankaria kuin roistoakin. Antisankariksi hän antaa ikävän vähän omaa nyyhkytarinaa lehdille, esiintyy jotenkin turhan reippaana ainakin minun mielestäni. Ei niin että haluaisin nyyhkyjuttuja lukea, mutta tunnen suomalaiset makumieltymykset. Pitää "nöyrtyä", pitää "tuntea se häpeä"...
Tunnen myötätuntoa Karalahden perhettä kohtaan siinä missä kuka tahansa, mutta enimmäkseen nämä julkiset tarinat ovat käyteainetta ihan muista asioista käytäville keskusteluille. Yhteydet rikolliseen toimintaan ovat meillä päin vähissä, mutta kouluaikoina tunnettiin ja ainakin tiedettiin kaikenlaisia tapauksia.
Joistakin tuli kunnon ihmisiä ja vakavasti otettavia ammatinharjoittajia, joistakin ei sitten tiedetä... Jotkut tulevat vastaan lehtien nimityksiä-palstoilla ja toiset eivät. Miksi niin on, sitä sopii arvailla. Mikä kääntää elämänkulun kuhunkin suuntaan?
Sitä on mietitty, vaikka eihän noista oikeasti tiedä hullukaan. Omista sukulaisista sentään enemmän ja ihan omista pikku edesottamuksista. Vaikka niidenkin perspektiivi vaihtuu iän myötä - mikä olikaan suurin saavutukseni ja elämäni käännekohta? Jonkinlaista nekrologin kirjoittamista etukäteen näistä aina tulee.
Tämähän kuulostaa aukikirjoitetulta Yö-yhtyeen kappaleelta, mikä ei ole kovin hyvä asia...
Kannattaa muistaa, että sankaruus on aina tarinassa. Ja Karalahdenkin tarina on kesken, jutun lopputulos ratkaisee paljon ja mitä sitten seuraa. Joku urheilu- tai rikostoimittaja kasaa jo kirjaa isänpäivämarkkinoille jos yhtään olen alan verenhimoa oikein ymmärtänyt. Pätkän tarinaa, joka tuntuu vain jatkuvan...
Loppuun biisitoive lätkämiesten makuun: Metallica: ... And Justice for All :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti