Alkaa olla sata lasissa eli seuraava julkaistu teksti on järjestysnumerolla tuo. Muutaman olen poistanut sattuneesta syystä...
Kun viime keväänä aloin viritellä blogin pitoa, en oikein tiennyt miten nimetä se. Päätin sitten käyttää ihan kelpoista nimeä eli omaani, koska itse tähän kirjoitan, satunnaisista aiheista. Pelkkää työasiaa tai politiikkaa ei ollut tarkoitus kirjata, ei toisaalta pelkkää vaippakarnevaaliakaan. Vähän sitä sun tätä on sitten tullut.
Miksi sitten teen tätä? Lukijakunta on vähäinen ja vaihteleva, joskus tutut mainitsevat lukeneensa, harvoin kukaan kommentoi. Oletan vaikenemisen olevan myöntymisen merkki :-)
Jotkut meistä ovat mielipidepalstojen kirjoittajia ja toiset eivät. Joillakin on kuvitelma siitä, että heidän kannattaa korottaa äänensä vaikkei aina olisi niin mitään sanottavaakaan. Kuulun näihin tyyppeihin, ja olen saanut jostain päähäni että se ei ole vain huono asia. Netissä lukijalla on myös valinnanvapaus olla kiinnostumatta ja klikata itsensä toisiin bittiavaruuksiin, joten kanava on siinä mielessä suhteellisen harmiton.
Aina vaalien alla monessa meistä herää halu vaikuttaa asioihin. Jotkut fantasioivat puolueisiin liittymisellä, mutta kyllä se äänestämiseksi jää. Vaalikoneet saavat päättää ehdokkaan. Mielellänihän minäkin olisin jossain mukana, mutta satun pitämään sangen vähän kokouksissa istumisesta, protokollasta ja joutavista kinoista siitä, oliko tämä nyt minkäkin ohjesäännön mukaista.
Saan tällaisista aivan tarpeeksi yliopistossa, eikä se määrä siellä monen mielestä edes ole suuri. Tie politiikkaan on siis mielenterveyssyistä tukossa, ei voi mittään. Pitää tyytyä tekemään vähäistä työtään ja kirjoittelemaan blogia, jota kukaan ei lue...
Netin turvallisuudesta ja liiallisesta paljastelusta on viime aikoina puhuttu paljon. Minua ei haittaisi, vaikka kaikki tietäisivät kaikki asiani, jos "kaikki" vain olisivat mukavia, fiksuja ja hienotunteisia ihmisiä. Jonkin verran on kuitenkin myös häiriintyneitä paskiaisia, ja tämän pienen vähemmistön takia pitää suuren enemmistön olla vähän varpaillaan.
(Miksi muuten kukaan ei syytä niitä, jotka käyttävät tietoja väärin, vaan niitä, jotka tietoja antavat? Kai avomielisyys on pienempi synti kuin toisen identiteetin varastaminen tai tuhoaminen?)
En siis kerro puolisoni tai lasteni nimiä, ja heistä muutenkin vain hajatietoja. Tuo poikien kuva tuossa on hauska, vaikka kai siitäkin joku kahjo keksii vaikka mitä. Joskus sattuu kavereiden tai sukulaisten taholta niin makoisa anekdootti, että on vain pakko kertoa - tutut tunnistavat, muut kaiketi harvemmin. Koetan jättää tyypit niin vähien mainintojen varaan, että juttu toimii omillaan.
Tarkoitus ei ole sen kummemmin mollata ketään, paitsi joskus kyllä tekee mieli ottaa kantaa julkisesti ammattinsa puolesta esiintyvien sanomisiin ja tekemisiin. Luonnollisesti olen itse altis kritiikille sillä tasolla: kun muutaman viikon päästä alan taas luennoida johdantokurssia, joku opiskelija saattaa hyvinkin kirjoittaa että olipas höpöä. Tosin kivampi olisi sanoa naamakkain, niin voin tehdä asialle jotain :-) Koetan antaa rakentavaa palautetta minäkin.
Erityisen rakkaita asioita minulle ovat historia, yliopisto, koulutus yleensä, kaupunki ja varsinkin Itä-Helsinki, samoin talouden ja yhteiskunnan hämmästyttävät kommellukset, näistä olen kai kipakimmin kirjoittanut. Musiikkia on hauska kommentoida vaikken siitä mitään ymmärräkään kuten en kuulemma kulttuurielämästä muutenkaan. No, minusta kuluttajankin näkökulma on arvokas. Sama pätee ruokaan, en ole mikään martta tai gourmandi vaan kotitarvekokki, jossa asuu pikku kemisti ja hullu tiedemies... Lapsista en viitsi juuri kirjoittaa, netissä pyörii sen verran turhautunutta porukkaa että minun oikeassaolemistani ei siihen enää kaivata :-)
Toivottavasti kirjoitukseni tuottavat ihmisille iloa, ehkä niissä joskus on ihan oikeaa tietoakin. Mielensä pahoittaneille esitän pahoittelut ja pyynnön pohtia mielipahan syytä. Osuiko harhaan vai liiankin oikeaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti