Puolitangossa

Kansallinen surupäivä, jälleen kerran.

Sattumalta luen juuri nyt 1980- ja 90-luvuilla kerättyihin mieselämäkertoihin perustuvaa kirjaa Miehen elämää, toim. JP Roos ja Eeva Peltonen. Vaikka kyseessä ovat eri sukupolvien miehet, kirja herättää ajatuksia tänäänkin.

Elämäkerran kirjoittajat ovat tietysti valikoitunut joukko, kuten kirjan artikkelien kirjoittajat toteavat moneen kertaan. Hyvin tuttuja ovat kuitenkin ne miesten tunnot, joissa elämä on pettymys eikä siitä osata oikein syyttää ketään, paitsi ehkä koko maailmaa.

Mika Ojakankaan sinänsä kevyesti luonnosteltu artikkeli "Miehen onni?" on jaotteluissaan oivaltava. Onnellisia miehiä ovat Ojakankaalle "maan mies" ja "reissumies", miehet jotka ovat löytäneet paikkansa maailmassa tavalla tai toisella. Syrjäytyneiksi narsisteiksi hän kuvaa miehiä, joille tätä onnea ei ole suotu.

Kaksi alatyyppiä, nyhjöttäjä ja etsijä kuvaavat niitä miehiä, joiden elämä ei ole sitä mitä sen pitäisi. Kirjoittajat ovat yleensä ehtineet keski-ikään tai sen yli, joten perspektiiviä omaan elämään on enemmän kuin kahdenkymmenen ikävuoden molemmin puolin.

Sitaatti Ojakankaalta hätkähdyttää:

"Juuri tämä tunne, että kukaan ei välitä, näyttää olevan syrjäytyneen suomalaisen miehen todellisena käyttövoimana. Juuri tämän voiman avulla, kyvyn olla kaikkien hyljeksimä, he nousevat aivan uudelle tasolle. He eivät ole ainoastaan epäonnistujia, vaan vallan erikoisia. Ollessaan ei mitään eikä kenellekään he ovat sentään jotain."

Juha Siltalan teos Miehen kunnia puhuu osin samoista asioista. Kyvyttömyys liittyä toisiin ihmisiin, luoda kontakteja ja käyttää omia kykyjään rakentavasti puuttuu monilta ihmisiltä. Myös naisilta, mutta hehän voivat aina tehdä lapsia, joten se siitä? Joka tapauksessa, saamamme kasvatus ei monestikaan auta meitä hyväksymään itsemme ja löytämään paikkamme maailmassa, vaan eristää meidät häpeän kehään.

Jos joskus onnistummekin jossain, sisäämme on asennettu ilkeä pieni peikko, joka muistuttaa että juuri me emme voi koskaan todella onnistua. Älä nyt ainakaan iloitse mistään, se vasta naurettavaa olisikin. Koskaan et voi tehdä mitään sellaista, että voisit levätä ja olla onnellinen. Kukaan ei koskaan hyväksy sinua, koska et ole lähtökohtaisesti sen arvoinen.

Vanhemmat sukupolvet käänsivät tämän tunteen usein itseään vastaan, jättivät tilaisuutensa käyttämättä, olivat väkivaltaisia, alkoholisoituivat ja tekivät itsemurhia. Suosittuja ongelmanratkaisukeinoja nämä ovat edelleen. Joskus tapetaan itsen lisäksi perhekin, ovathan he osa ihmisen häpeää eikä heidän tule siitä enempää kärsiä.

Nuori, nouseva polvi löytää kansainvälisiä esikuvia ja tekee asiat hieman toisin. Ihmisviha on totaalisempaa ja narsistinen kuvio selkeämpi. Vika löydetään helpommin muualta kuin omasta itsestä - lopputuloksena on entistä hirveämpiä tekoja.

Kuinka moni meistä mittaa omaa arvoaan menestyksellä? Kuinka moni ei toisaalta uskalla yrittää moniakaan asioita, koska pelkää epäonnistumista? Kuinka moni meistä on valmis hyökkäämään haaskalle, kun joku todellakin epäonnistuu - vaikka meidän nimenomainen tehtävämme olisi ollut auttaa tätä ihmistä, kotona, koulussa tai työpaikalla?

Väkivaltaa ja sairaita ajatusmalleja ei pidä liittää vain miehiin. Naisiltakin tulee välillä aika levotonta tekstiä, jos katsomme sitä yleisestä psykologisesta näkökulmasta emmekä aina ole vain "suomalaisia".

Me olemme samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin. Me emme kestä kärsimystä sen paremmin tai huonommin, emmekä selviä asioista yksin. Suomen historiassa moni on monta kertaa jätetty selviämään yksin, koska on kuulemma oltu liian köyhiä, kiireisiä tai vaikeudet ovat ihmisen oma vika.

Sanottiinhan evakoillekin monta kertaa että mitäs tulitte tänne, samoin sotaveteraaneille sotien jälkeen että pitikö sinne mennä. Suuri, empaattinen ja yhtä pitävä kansakunta, toden totta. Viime laman jälkiä ei ole korjattu, vaan koulut, terveydenhuolto ja muut yhteiskunnan toiminnot tuskailevat edelleen resurssipulaa. Uusi lama on tulossa, joten mitään parannusta ei tietenkään ole luvassa.

Ollaan edes yksilöinä ihmisiä toisillemme. Lapsillemme, kavereillemme, työtovereillemme, ystävillemme. Sanotaan asiasta, mutta annetaan sitten olla. Ymmärretään toisen ihmisen erityislaatua, vaikka se joskus vaikeaa olisikin. Ollaan sellainen ihmiskunta, että sitä ei tarvitse vihata.