maanantai 15. joulukuuta 2008

Akuankkojen maa

Salibandy ei ole suuri suomalainen urheilulaji, mutta siitä huolimatta maailmanmestaruus on mannaa. Lupasin miehelle syödä hatullisen mitä vaan, jos Suomi voittaa Ruotsin - olen joulun alla syönyt ainakin hatullisen piparitaikinaa, lasketaanko se?

Akuankat ja hannuhanhet on vanha tuttu tapa käsitteellistää suomalaisten ja ruotsalaisten eroja. Tässä tapauksessa kyse on kuitenkin lajin syntymämaan tappiosta, mikä on aina tervehdyttävää urheilussa jos kohta missä vain. En ole huomannut suurta hersyttelyä medioissa, mutta ainakin lajin harrastajia hymyilyttää.

Idols saatiin luriteltua loppuun ja voittajaksi nousi ylivoimaisesti Koop Arponen. Laulutaidoistahan siinä vain on kyse - joopa joo, mutta eikö juuri isänsä menettänyt, kahdessa maassa puolikielistä elämää elänyt nuori mies vetoakin ihmisiin?

Tuollaiseen äänimäärään tarvitaan muutakin kuin fanipohjaa. Vaatimattomuus ja sanojen unohtelu vain lisäävät myötätuntoa. Raksamies vielä. Suomalainen haluaa oikeanlaisen voittajan, liian loistava ei kelpaa.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä huomio. Jos tuosta Idols-esimerkistä jatkaa, niin samankaltainen asetelma oli viimeksikin: Koivunen vs. Meurman. Ensimmäinen (voittaja) kuvattiin taistelijana vaatimattomista oloista, jälkimmäinen sellaisena, jonka ei tarvitse taistella.

Kuvio tuntuu vahvasti dèjà vulta, joskaan en tältä istumalta keksi lisää tapauksia. Myötätunto on erittäin tärkeä asia, mutta kertooko tämä siltikin myös huonosta itsetunnosta? Prameat voittajat alleviivaavat omaa arvottomuuden kokemusta?

Olisi myös kiinnostava tietää, koskeeko tämä ilmiö erityisesti jotakin/joitakin väestönosia.

Ilona Kemppainen kirjoitti...

Ilmiö tuntuu koskevan erityisesti viihdetaiteilijoita. Poliitikko saa syntyä huipulle, urheilijan kannattaa olla hyvä aina vaan. Ilmeisesti iskelmätähdet ovat ne tummien vesien tulkit...