Hitauden ylistys

Loppuvuodesta herätään aina etsimään uutta elämää; nyt on vaihteeksi muodissa hitaamman elämäntavan ihastelu. Niin lehdissä kuin telkkarissakin on ollut aiheesta juttua. Kirjoitan tätä paikassa jossa eivät ole käsillä, lisään linkit myöhemmin jos kiinnostaa.

Erilaiset alkuperäiseen onnen aikaan palaamiset ja takaisin luontoon-liikkeet kuuluvat tietenkin moderniin ja jälkimoderniin elämään siinä missä kansallisvaltiot ja sukupuoliroolitkin. On kuitenkin hyvä huomata, että kaikilla ei ole valinnanvaraa sen suhteen, miten nopeaa kaistaa he ajavat omassa elämässään.

"Oravanpyörästä hyppääminen" on tietenkin mahdollista vain niille, jotka ovat siihen joskus päässeet. Koulutusjärjestelmä suosii tiettyjä taitoja, työelämä hieman toisia. Lienee totta, että tahti on kummassakin koventunut ja tilaa erilaisuudelle on yhä vähemmän.

Lueskelin syksyllä Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoja temperamentista. Osin hänen kirjoitustapansa toistavuus teoksesta toiseen hipoo kuluttajansuojalain rajoja, mutta itse asiassa on asiaa. Viimeistään omat lapset ovat saaneet minutkin huomaamaan, että ihmiset ovat tosiaan synnynnäisesti erilaisia.

Näissä hitausjutuissa sekoitetaan helposti ihmisen tekemisen nopeus ja toisaalta kyky nopeaan elämäntapaan. Itse olen näitä rysäyttäjiä, jotka eivät millään ehdi lukea käyttöohjeita ja lopettelevat toisten lauseita, kun ei siitä tunnu valmista tulevan. Joudun silti minäkin ihmettelemään niitä, joilla on joka ilta jotain menoa, tuhat Facebook-ystävää ja ihan hirmuinen kiire.

Heillä on silti edes jonkinlainen valinnanvara elämäntapansa suhteen. Voidaan välillä hidastaa kun on kokeiltu huipulla olemista ja ehkä maksettu asuntolainakin siinä sivussa. Meidän muiden täytyy vain pakertaa hissuksiin ja toivoa, että se suojatyöpaikka aina jostain löytyy. Toistaiseksi on löytynyt, saa nähdä miten yliopistomaailma vielä tehostuu.

Nopean tekemisen lisäksi minulla niin kuin kaikilla muillakin on se vaiva, että ajattelua ei voi paljoakaan nopeuttaa. Toisaalta se on turvallista: kun tiedän, että artikkelin idea putkahtaa parin viikon päästä viimeistään, voin tehdä muita hommia. Mutta istumalla ja pinnistämällä ei synny mitään - jätän tutun ja osuvan sanonnan nyt lukijan muisteltavaksi.

Jokin aika sitten uutisoitiin myös nuorten masennuksesta. En ole koskaan oikeasti ollut masentunut, mutta se kyllä on usein ahistanut, ettei ole aikaa ajatella. Että pitää aina olla valmis niihin hemmetin dynaamisiin haasteisiin ja varsinkin olla muiden ihmisten saatavilla, silloinkin kun mikään asia ei sitä varsinaisesti vaadi.

Useimmitenhan juuri yksinolo uutisoidaan ihmisten ongelmaksi, mutta jatkuva seuranpitokin voi olla kidutusta vähemmän sosiaaliselle temperamenttityypille. Keltikangas-Järvisellä on sanottava tästäkin. Itsekseen voi keksiä monta asiaa, kaikkea ei tarvitse tehdä tiimityönä.

Sitä odotan kiihkolla ja innolla, millainen ulkopuolinen johtaja meitä mököttäviä yliopistolaisia tulee luotsaamaan tulevaisuudessa. Ovatko vahvuutemme yhtäkkiä heikkouksia, vai hoksaako joku temperamenttitutkijoiden jalanjäljissä, että joka duunissa ei tarvitse olla mediapersoona ja "tulla tosi hyvin toimeen ihmisten kanssa"?

Vähempikin riittää, kunhan varsinainen työ tulee tehtyä. Muita ihmisiä voi arvostaa, vaikka haluaisikin nauttia heidän seurastaan pienempinä annoksina - yhteistyötä voi tehdä, vaikka kokouksia olisi kerran kuussa eikä joka ikinen päivä. Hitautta voi olla sekin, että ihmiskontaktien laatu korvaa määrän.

Kaikille kiireisille lohdun sana luonnontieteen puolelta: ensi yö on sekunnin normaalia pidempi. Nauttikaamme tästä kiireettömyydestä...

Hyvää uutta vuotta kaikille!