maanantai 26. tammikuuta 2009

Lasten kotihoidosta

Asiasta olisi ehkä pätevämpiäkin asiantuntijoita, mutta median lakien mukaisesti parturi-kampaaja Nina Mikkonen on noussut lasten kotihoidon keulakuvaksi viime viikkoina. Aihepiiri on melkoisen kaluttu, mutta oletus ilmeisesti on, että siitä joku edelleen haluaa kuulla ja lukea.

Olen kuullut rouva Mikkosen argumentit omassa lapsuudessani moneen kertaan, ja kuvittelin itsekin jonkin aikaa eläneeni parhaan mahdollisen lapsuuden vain siksi, että äitini hoiti lapsia kotona. Sittemmin olen tutustunut aihepiiriä koskevaan keskusteluun yli sadan vuoden ajalta.

Eivät nämä rouvat juttujaan ihan omasta päästään keksi, vaan niillä on vankka pohja suomalaisen yhteiskunnan ja erityisesti naisten keskinäisissä kamppailuissa. Kannattaa lukea vaikka Ritva Nätkinin kirjoituksia - huomaa, miten samat asiat nousevat esille yhä uudelleen eivätkä edes kovin uudistetussa muodossa.

Lasten kanssa kotona olemiselle on monia syitä ja on monia tapoja toteuttaa se. Lapset ovat erilaisia ja eri aikoina valmiita kokemaan uusia asioita. Jos lapsi todella on herkkä ja arka (eikä vain vanhempiensa mielestä), on päivähoitoon menoa hyvä lykätä jonkin aikaa. Ikävä kyllä tätä mahdollisuutta ei perheillä useinkaan ole, vaan taloudellisista syistä hoitoon mennään kun on pakko.

Yksi syy voi olla puolisoiden yhteisissä ihanteissa, joihin kenties kuuluu talo maalla melko eristyneessä paikassa. Ovathan ne halvempiakin kuin taajamissa sijaitsevat. Halutaan hoitaa lapset kotona ja päivähoitopaikan löytäminen järjellisen reitin varrelta voi olla vaikeaa.

Se, onko tämä jokaisen lapsen etu ja miten esimerkiksi leikkikavereita löytyy on toinen kysymys. Kotona olevalta vanhemmalta vaatii paljon järjestää mielekästä tekemistä varsinkin isommille lapsille. Ilmastonmuutoskin tulee mieleen, koska autollahan näissä perheissä huristellaan, vähintään kahdella.

Ehdottomasti huonoin syy olla kotona on mies: hänen egonsa ja uransa vaatimukset, jotka edellyttävät naiselta täydellistä toiseutta. Tällainen mies pystyy monesti kustantamaan vaimon kotiin ja pitää sitä jopa oikeutettuna vaatimuksenaan. Tällaisissa parisuhteissa naisen on vaikea ylläpitää omia ystävyys- tai edes sukulaisuussuhteitaan, joten lapset eristyvät omaan ydinperheeseensä.

Usein tällaisissa perheissä lapset ovat todellakin kotona, eivät esimerkiksi osana paikallista yhteisöä. Koska isukki on niin menevä, äiti jää lapsen ainoaksi tärkeäksi aikuissuhteeksi ennen kouluun menoa - äidille taas ainoat arjessa läsnä olevat ihmissuhteet ovat lapset. Tämä ei ole hyväksi kellekään.

Lasten etu on monesti perheiden päivähoitoratkaisuissa toissijainen asia. Jos toinen vanhempi - ja äitihän se yleensä on - kertakaikkiaan haluaa olla kotona, siihen eivät lapset pääse puuttumaan. Tämänkin voisi joskus muistaa, eikä vain sitä, että monien lasten on pakko olla päivähoidossa, joskus pitkiäkin päiviä.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Nina Mikkonen on huonokäytöksinen ja sivistymätön. Ruotsalaistutkimuksen mukaan parhaiten pärjäävät lapset, jotka menevät tarhaan alle 1-vuotiaina. Luulen kuitenkin, että ero on niin pieni, että vaikka tarhaan menisi vasta 4-vuotiaana ja vain osa-aikaisesti, sekin riittänee, jos kotona saa hyvää hoitoa ja lapsiseuraa, niin että sosiaalistuu. Toimikoon kukin perhe, kuten parhaaksi näkee. Ei pidä syyllistää koti- eikä uravanhempia.

Siinä Mikkonen kuitenkin on oikeassa, että kotiäitejä on mediakiusattu 60-luvulta asti. Se pitäisi lopettaa. Vaikka joku katkeroituisi omista valinnoistaan, se ei anna hänelle oikeutta haukkua toisten valintoja. Mikkonen voisi kuitenkin opetella kohteliaan keskustelun ja lopettaa tiuskimisen ja huutamisen.

Ilona Kemppainen kirjoitti...

Luulen, että tuo kotiäitien mediakiusaaminen on vähän sama asia kuin sotaveteraanien pilkkaaminen. Itse asiaa on nähty hyvin vähän, mutta siitä vähästä on pidetty niin paljon meteliä, että on syntynyt mielikuva suoranaisesta vainosta.

Lapselle ovat tärkeitä pysyvät ihmissuhteet ja kontaktit niin toisiin lapsiin kuin turvallisiin aikuisiinkin. Hyvässä päivähoitopaikassa on tarjolla molempia. Varsinkin jos vanhempien työssäolo ei tarkoita lapsille ylipitkiä päiviä tai toisen vanhemman lähes osallistumattomuutta perhe-elämään, tilanne on ihan ok.

Kotiäidiksi tai -isäksi sopinee parhaiten ihminen, jolla on omaa sosiaalista elämää ja halua ja kykyä ottaa lapset siihen mukaan.

En pidä tärkeänä lukemattomia virikkeitä ja koulumaisuutta ennen koulua, vaan sitä, että lapselle muodostuu kuva muustakin maailmasta kuin omasta ydinperheestä. Oman vähäisen elämänkokemukseni mukaan kunnallinen päivähoito täydentää kodin kasvatustehtävää tässä suhteessa oikein hyvin.