Julkisissa liikennevälineissä on taas menossa Älä kailota-kampanja. Tavallaan siinä on jotain ideaa, mutta en silti täysin tajua, miksi asiasta pitää olla isot julisteet joka puolella.
Keskiverto vaikkapa metrossa käyty kännykkäkeskustelu kestää minuutin ja käsittelee epämääräistä työasiaa, lääkäriajan hankkimista/peruuttamista tai ostoslistaa. Näistä tuo lääkäriaika voi joskus olla kiinnostava, mutta harvemmin korvaan sattuu mitään muuta kuin muminaa.
Kommunikaattorit sun muut ovat hauskempia, joskaan ei bisnesihmisten viesteistä tällainen toistaiseksi vielä amatöörivoimin johdettu raukka ymmärrä paljonkaan. Ei niitäkään kyllä pahemmin peitellä.
Älä kailota-kampanja keskittyy nettisivuillaan ihmisten omaan turvallisuuteen, mutta julisteista välittyy mielikuva, että kailottaminen häiritsisi ennen kaikkea muita ihmisiä. Tästä näkökulmasta yleinen keskustelukin käydään: voi kuinka taas ärsytti kun joku puhui jossain jotain. Samakin ihminen saattaa toisessa lauseessa huokailla, kuinka suomalaiset ovat niin mykkää kansaa ja bussissa vain istutaan hiljaa.
Kännykkäkeskusteluissa ärsyttävintä on tietenkin se, ettei kuule kuin puolet repliikeistä. Joistakin keskusteluista ei jää paljon arvattavaa, mutta monista ikävän paljon. Kyllä vaan pitäisi saada kuulla kaikki kun kerran aletaan.
Jotkut kokonaan kuullut keskustelut ovatkin mielenkiintoisia. Muutama päivä sitten seurasin kahden noin 18-vuotiaan pojan ensimmäistä omaa autoa koskevan suuren kysymyksen pohdintaa. Toisen tutulla oli myynnissä auto jolla oli 350 000 kilometriä mittarissa - ei ihme, että viereiseltä penkiltä vanhempi mies puuttui puheeseen ja käski katsoa mitä ostaa.
Ei näitä poikia häirinnyt, että kaikki kuulivat. Eivätkä he olleet teinimäisen ylimielisiä, pikemminkin kotonaan maailmassa ja varsinkin metrossa. Kaikki asiat eivät ole suuria salaisuuksia, vaikkeivät varsinaisesti muille kuulukaan.
Päihteistä olen metrossa oppinut yhtä ja toista. Kuten sen, minkä jo tiesinkin ennestään: kun jollain jotain on, siinä menee koko elämä uusiksi ja treffit peruuntuvat. Tai että liian isoja eriä ei kannata tuoda maahan, ei niitä saa myytyä kuitenkaan. Hyvin opettavaista, vaikken teekään näillä tiedoilla juuri mitään.
Eräs samoin metrossa kuulemani kännykkäkeskustelu ei unohdu koskaan. Nuori nainen kertoi puhekumppanilleen ilmeisen surkeasta parisuhteestaan. Mies ei tullut kotiin, jos tuli oli kännissä ja löi ja kaiken lisäksi oli mennyt myymään tietokoneen, jota nainen tarvitsi opinnoissaan.
Erityisen ikimuistettavan keskustelusta teki se, mitä puhekumppani ilmeisimmin sanoi. Viesti tuntui naisen kommenteista päätellen olevan se, että koska mies oli työttömänä ja muutenkin vaikeuksissa, naisen pitäisi vain kestää.
Vieläkin harmittaa etten sanonut mitään. Kai se olisi ollut yksityisyyteen puuttumista, mutta joskus kannattaa puuttua. Kuten se mies, joka käski pojan katsoa mitä ostaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti