Miehiä

Poliittinen eliittimme on jälleen ollut seksuaalista. Kamoon, Matti, toi on niiiin teinixiä. Varsinkin toi kihlaus just nyt. Et Vaan Osaa.

Emmehän me kaikki niin aikuisiksi aikuistu muutkaan. Kuuntelen tässä juuri eilen ostamaani levyä. Keski-ikäisenä mammana sain viime idean tv-mainoksesta, ja nyt koetan saada selville, pidänkö Kings of Leonin uusimmasta levysta vai en.

Tässä kotoisan hermeettisessä maailmassani on tietenkin aika yhdentekevää, mitä kuuntelen, kunhan lapset jaksavat tanssia. Menneenä traumana ovat kuitenkin ne lukuisat keskustelut, joissa piti olla kyse musiikista mutta olikin kyse keskustelukumppanin oikeassaolemisesta.

Musiikki herättää meissä voimakkaita tunteita. Mitä nyt luolaihmiset hyräilivät ja paukuttelivat, ainakin se alkoi jo ennen puhetta. Ehkä siksi musiikista puhuminen on aika primitiivistä heimohommaa.

Kyllä minä sen käsitän ja hyväksyn, että koskaan bändissä soittamaton ihminen ei voi ymmärtää, millaista musiikin tekeminen siinä ympäristössä on. Mutta että pitää tuntea juuri ne vaikutteet, jotka keskustelukumppani kuvittelee artistilla olevan - jotka joku nokkava poptoimittaja on hänelle syöttänyt.

Pahimpia ovat kotimaiset artistit, koska niillä on aina - toistan, aina - kavereita tai vähintään exiä yliopistolla. Tästä syystä heistä joko ei voi pitää tai sitten tulee ymmärtää pitää heistä hillityn ironisella tavalla, silleen taiteilijoina. Ja luonnollisesti kollega on aiheen asiantuntija eikä siitä voi sanoa oikein mitään.

Pitääkö musiikista sitten puhua? Vai onko siitä vaiettava? En tiedä. Minusta on hauska miettiä, miksi nyt kuulokkeissa melskaava yhtye tuo mieleen niin monta muuta bändiä ja miksi. Ei se ole arvoarvostelma, vaan mielleyhtymä, jonka syy voi olla sekä minussa että heissä. Toivottavasti ei kuitenkaan nokkavissa poptoimittajissa.

Ehkä traumani ei ole niinkään tiedoissa ja taidoissa häviäminen musiikin suhteen. Se oli joka tapauksessa aikanaan odotettavissa ja nykyään on yhä todennäköisempää. Trauma on se, että minun kokemustani musiikista, omia muistojani ja tunteitani vähäteltiin. Toisen kokemukset ja tunteet olivat tärkeämpiä ja oikeita, ainoita oikeita jopa. Se sattuu aina.

Ehkä tästä syystä naiset eivät monestikaan puhu musiikista, jopa teeskentelevät tyhmempiä kuin ovatkaan. Toisaalta, on niitä miehiäkin jotka luukuttavat karvanoppapoppia autostereoista syyllisyyttä tuntematta. Ehkä minulla vain on ollut väärät kaverit... No, ainakin he ovat vitsailleet kuusysijuttunsa jo lukiossa.

Hetken äiti ja koko ajan

Unicefin Äiti-kampanja jotenkin sieppaa. Ei kai pitäisi, asia on oikea.

Äskettäin kuolleen näyttelijä Natasha Richardsonin äiti, hänkin näyttelijä Vanessa Redgrave pyysi ainakin Ilta-Sanomien aina niin luotettavien tietojen mukaan kuolleelta tyttäreltään anteeksi sitä, että hän oli niin aktiivisesti mukana politiikassa lasten ollessa pieniä.

Ilmeisesti hän oli perustellut toimintaansa - ja runsasta poissaoloaan - lapsilleen sillä, että siitä on hyötyä kaikille maailman lapsille. Pistäähän se miettimään, mihin kaikkiin kokouksiin lähtee, itse kunkin.

Äiti ei ala olla äiti sillä, että hän päätyy johonkin mystiseen tahtotilaan. Hän ei toisaalta lakkaa olemasta äiti, vaikka tekisikin välillä jotain muuta.

Tietystä näkökulmasta kaikki elolliset olennot ovat olemassa vain lisääntyäkseen. Ihmisen suunnaton kulttuurinen pääoma voi tarkoittaa sitäkin, että edistetään yhteistä hyvinvointia ja samalla kaikkien lastenkin hyvinvointia.

Itsekkyys ei ole perustava inhimillinen ominaisuus - muutenhan kaikkea tätä minkä keskellä elämme ei olisi olemassakaan. Jos pitää huolta vain omista lapsistaan, tuo samainen huolen pitäminen vaikeutuu. Eikä tämä ole vain ihmislajin ominaisuus, eläinmaailmassa on hämmästyttäviä esimerkkejä työnjaosta ja yhteistoiminnasta jopa eri lajien kesken.

Vitsi piileekin siinä, miten jakaa aikansa ja energiansa omien lasten ja maailman lasten kesken. Minusta se ei ole mikään äitijuttu - joskus sieppaa koko äiti-sanakin. Nuorempi poika ei tunnu sitä oppivankaan...

Pikemminkin kyse on yleisinhimillisestä, järkevästä toiminnasta joka on meillä jo geeneissä mutta varsinkin kulttuurissa. Sukupuolesta riippumatta ja mitä sitä nyt konkreettisesti tekeekään.

Valta perheessä

Eilen olisi pitänyt mennä osallistumaan osallistumiseen, onhan aihe lähellä sydäntäni. Siis tämä perhevapaa-asia josta Eduskuntatalolla pidettiin puhetta. Äiti oli kuitenkin vähän väsynyt, allokoin resurssini toisin.

Sinänsä perhevapaat ovat vain yksi puoli siitä, millaiseksi elämä perheissä muodostuu. Kuka tekee ja mitä. Kenen pitää tehdä, kuka osaa ja ymmärtää, kenen olisi parempi pitää näppinsä erossa.

Joidenkin asiasta keskustelevien on mahdoton ymmärtää, että naisen ruumiillisuuden ja sen erityislaadun korostaminen on ongelma, jos miestenkin pitäisi olla mukana lapsenhoitokuvioissa. On lapsia, jotka määrittelevät ensimmäisen ikävuoden todellisuutensa täysin äidin kautta, mutta useimmille kelpaa isikin ihan hyvin.

Riippuu paljon äidistä ja hänen näkemyksistään ja kokemuksistaan, onko isälle (tai toiselle aikuiselle) tilaa. Ajatus siitä, että mies "vaatisi oikeuksiaan" osallistua vauvanhoitoon on monelle vieras - mutta eipä mahdoton. Toistaiseksi useampi kuitenkin tyytyy siihen mitä annetaan.

Tarkoitukseni ei ole syyttää naisia siitä, että miehet hoitavat lapsia niin vähän. Monissa perheissähän tilanne ei edes ole tämä. Tarkoitukseni on sen sijaan muistuttaa, että biologian lisäksi elämme kulttuurissa ja voimme vaikuttaa siihen, millaisiksi perheemme muodostuvat. Ja että sillä, miten miellämme sukupuolen on väliä, erityisesti perheessä.

Jos asiaa oikein historiallisesti tarkastelee, tiukat sukupuolirajat perheessä ovat melkoista luksusta. Oloissa, joissa toimeentulo on niukkaa ja perheen saama apu rajallista on niin miesten kuin naistenkin pakko tehdä mitä moninaisimpia asioita. Maskuliinisuus varsinkin on luksusta, se että ei muka millään pysty asioihin jotka ovat kuitenkin ihmiskunnan yksinkertaisimpia ja samalla tärkeimpiä - eli pitämään jälkeläisensä hengissä.

Nykyään on yhä enemmän isiä, jotka muistuttavat taannoista tutkimushenkilöäni Väinö Havasta: ovat henkeen ja vereen mukana erilaisissa julkisissa riennoissa ja lähtevät vaikka sotimaan heti tilaisuuden tullen, mutta myös omien lasten hoitaminen sujuu ja se tuntuu myös mielekkäältä. Näin siis 1930-luvun Suomessa.

Tämähän ei ole mikään ihanne. Olisi kivaa, jos isien tai muidenkaan ei tarvitsisi kokea sotimista tarpeelliseksi ollenkaan. Muutenkin julkinen elämä voisi painottua vähän vähemmän monissa perheissä. Mutta ideana on, että lapsenhoito ei vähennä miehen kykyä yhtään mihinkään. Ainakaan jos mies itse ei saa tällaista päähänsä.

Perhevapaiden käyttö sinänsä ei kerro siitä, miten suomalaisissa perheissä asiat järjestyvät - illat ja viikonloputkin ovat olemassa ja niiden ajankäyttö on useimmissa perheissä pitemmän aikavälin kriisikysymys. Naisten työuran kannalta perhevapaiden jakamisella on eniten merkitystä.

Lasten kannalta oleellista olisi saada perhevapaan kesto nostettua edes lapsen yksivuotispäivään, jotta viesti siitä, että vapaat ovat olemassa sittenkin lasta varten tulisi selväksi. Ja sillä, miten paljon vapaita voi viettää yhtä aikaa, ei siis niin että ne jaetaan sulle-mulle ja toisen on jotenkin pakko olla kotona toisen ollessa jotenkin oikeammassa elämässä.

Tällaiseltahan "keskustelu" asiasta monesti kuulostaa - lapsen ei toivoisi koskaan kuulevan vanhempien kinastelua siitä, kumman täytyy hoitaa häntä...

Feminiinisyyttä ja muutakin

Kiirettä pitää - nyt vasta ehdin kirjoittelemaan nerokkaan leimaukseni liittyen niinkin keskeiseen yhteiskunnalliseen ilmiöön kuin viime viikonlopun Kukkulan kuningas-sarjan jaksoon.

Kyseisessä jaksossahan Peggy Hill havaitsee, ettei ole muiden naisten silmissä kovin feminiininen elikkäs naisellinen (drag queeniksi hän kelpaa hyvin). Hank Hill, uskollinen puoliso tokaisee tähän, että totta kai sinä olet naisellinen, olethan vaimo ja äiti.

Nämä sukupuolihommat ovatkin täyttä kusetusta niin naisten kuin miestenkin kohdalla. Niinhän sitä luulisi, että jos hoitelee fysiologisia naisen hommia, olisi naisellinenkin. Keskiverto insinöörin ja propaanikauppiaan mielestä näin ehkä onkin, mutta eihän se mihinkään riitä.

Pitäisi näyttääkin naiselta - vaimona ja äitinä ei kuitenkaan monesti ehdi ja jos ehtiikin, liikaa ei enää saisi meikata. Toisaalta ne, joilla on mahdollisuus ja suorastaan pikku pakko olla perinjuurin naisellisia surevat usein (eivät onneksi aina) sitä, että jotain naiseudesta puuttuu jos ei ole mennyt ruumiin ansaan, niin sanoakseni.

Miehekkyys eli maskuliinisuus (jos ne nyt voi toisikseen kääntää, tässä naistutkijan pätevyyteni horjuu) vasta huiputusta onkin. Poikia innostetaan olemaan rajuja ja meluisia, mutta oikeasti vain ne, jotka tajuavat olla välillä hiljaakin pääsevät elämässä yhtään mihinkään.

Isyys taas ei jotenkin liity maskuliinisuuteen ollenkaan, ellei voi opettaa poikiaan pelaamaan lätkää. Näin kärjistäen. Onneksi nykyään on kasvava joukko miehiä, joille tällaiset kärjistykset tuottavat vain tyhjän katseen silmiin ja sitten taas eletään normaalia elämää ja haetaan lapset päivähoidosta.

Julkisuuteen asti pääsevät keskustelut ovat jotenkin huoneentaulun aikaisia verrattuna siihen, miten ihmiset elävät ja elämänsä järjestävät. Tuntuu kuin jossain olisi idioottitoimittajien leegio, joka haluaisi että meillä olisi paha olo ihan tavallisesta elämästä. Mutta siitä voi kieltäytyä ja tarjota niin vahvaa kädenpuristusta kuin huvittaa :-)