Onko sankarillista olla sairaana töissä? Moni ainakin kokee kotona sairastamisen luuseriudeksi - omaa oloa vain parannellaan, vaikka maailma tarvitsee juuri minua toimiakseen normaalisti.
Tuon Iltiksen uutisen kuvaamilla opettajilla on tietysti hankala tilanne. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Pätevän sijaisen löytäminen tuosta vain on hankalaa, ja keskiverto koululuokka simputtaa heikäläiset suohon heti alkuunsa, kun vakituisillakin opettajilla voi olla tekemistä saadakseen normaalin koulutyön sujumaan. Kuitenkin pitäisi saada suunniteltu opetus toteutettua jossain vaiheessa.
Yliopiston opettajilla on useimmiten enemmän valinnan varaa, mutta olen itsekin raahautunut pitämään kurssia vastoin parempaa tietoani. On opetustapahtumia, joiden korvaamista jollain tavalla jossakin ei edes halua alkaa ajatella. Ne kestävät kuitenkin enimmillään muutaman tunnin ja sitten voi palata potemaan. Sääliksi käy intensiivisemmällä aikataululla toimivia. Sääliksi käy kyllä opiskelijoitakin, jotka joutuvat kuuntelemaan kuumeisen hourailuja...
Ja asiassa olisi huvittavaa, ellei se olisi niin karmeaa, että mitä tiiviimpää työputkea vetää, sitä todennäköisemmin kroppa sanoo sopimuksen irti ja sairastuu. Mitä lähempänä tavoitteitaan on, sitä varmemmin ei pääse niihin, koska terveys ei kestä. Jossain mielessä nykyihmiset ovat kuin parivuotiaita, jotka illalla kiukuttelevat väsymystään, mutta eivät silti millään tahdo mennä nukkumaan. Ei ole kivaa, mutta sitä, mikä palauttaisi kivan ei millään voida edes harkita.
Otettaisiinko sellainen arjen anarkistinen ote, että täysin pakolliset asiat hoidetaan sairaanakin, mutta niiden suhteen tehdään kriittinen arvio ja todetaan useimmista, etteivät ne niin pakollisia olekaan. Tartuntataudit eivät aina katso ihmisen kuntoa, mutta on niillä korrelaationsa stressin kanssa.
Sankarillista on kyetä elämään elämänsä itse eikä kuten joku muu sen on päättänyt. Kuka asensi aivoihisi mallin, jossa itse et ole tärkeä vaan työsi - joka kuitenkaan ei ole sinun hallinnassasi? Ja miksi sellaista työtä pitäisi painaa päivästä toiseen, kunnosta riippumatta?
Opettajien suhteen kysymys on ennen kaikkea: kuka teki koulusta laitoksen, jossa lapsista välittäminen on lähes mahdotonta jos haluaa välittää vielä itsestäänkin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti