On hieman liiankin ilmeistä omistaa elämänsä sodan ja kuoleman tutkimukselle, kun sattuu olemaan syntynyt vainajienpäivän ja isänpäivän välissä. Toisaalta, eivät nuo aiheet niin kummallisia ole, vaan yhteiskunnallisen keskustelun jos eivät keskiössä niin kausiluontoisesti tapetilla kuitenkin.
Syntymäpäiväsankarin oikeudella kerron vaihteeksi, mikä noihin aiheisiin liittyen on mielestäni vikana nykyisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Voi tietysti sanoa niinkin, ettei Suomessa keskustella vaan intetään. Ei ole tarkoitus päästä johonkin yhteisymmärrykseen vaan olla oikeassa tahoillaan. Tosin kumpikin aihe on tabuluonteinen siinä mielessä, että hyvä ja kunnon ihminen on niistä vain yhtä mieltä. Sekös tieteenharjoittajaa ottaa päähän, koska hyvien ja kunnon ihmisten kanssa ei ole kovin kiinnostavaa keskustella.
Kuolemaan liittyvät diskurssit on kyllästetty modernisaatiokritiikillä. Siinä ei ole muuta vikaa kuin se, että jonkinlaisen maalaisliittolaisen romantiikan voimalla uskotaan entisaikaisen kuoleman olleen aina hyvä ja yhteisöllinen, siinä missä nykyinen kuolema on aina eristetty ja paha. Ennen ei tietenkään ollut yksinäisiä ihmisiä, ei tiepuoleen kuolevia kerjäläisiä eikä vastentahtoisten palvelijoiden keskellä eläviä seniilejä vanhuksia. Jokaisella oli tietenkin rakastava lähipiiri, ei suinkaan perintöä (pientäkin) kärkkyviä puolisukulaisia joita ei kuolevan hyvinvointi juuri kiinnostanut. Paikallisyhteisöt olivat ristiriidattomia, eivät vanhojen vihojen jakamia… Jokaiselle oli varattuna hieno hautapaikka kirkon vierestä, ketään ei itsemurhan takia haudattu kirkkomaan ulkopuolelle. Eihän?
Nykyajassa on varmaankin vaikein asia se, että odotetaan kuoleman olevan jotain mitä se ei ole. Suomeen ei uusimuotinen psykokulttuuri ole rantautunut kovin suurella voimalla sikäli, että odottaisimme kuoleman merkitsevän suurtakin henkistä kasvua. Kaikki eivät ole ollenkaan iloisia siitä että saavat lähteä tälle ihmeelliselle matkalle. Omaiset varsinkin ovat edelleen terveellä tavalla surullisia ja onnettomia pitkään. Kaikesta ei tarvitse toipua.
Toisaalta Suomessakin on opittu ohjaamaan hankalia tunteita tuntevat koulunsa käyneiden pakeille. ”Puhuisit noista jollekulle.” ”No nythän mä puhun sulle.” ”Eiku jollekin ammattilaiselle…” Oman kokemukseni mukaan elämän kriisit merkitsevät todellakin ”tilan saamista”. Ei tosiaan ole tungeteltu ja udeltu hankalia asioita. Muutamaa ihmistä olen silti oppinut arvostamaan nimenomaan kuoleman suhteen. Aina lohduttaminen ei tarkoita sen suurempaa kohtaamista kuin että ihminen kertoo miten hommat heillä tehtiin. Satunnainen kommentti työkaverilta voi olla arvokkaampi kuin empaattiseksi tarkoitettu joutavien puhelu. Kuolema on käytännön asia, varsinkin aluksi. Jo hautajaisista ja perunkirjoituksesta selviäminen on ponnistus eikä sitä psykoilu muuksi muuta.
Sota on sekin riesa mutta toisella tavalla. Kansallinen ”me” on ikävän harvoin ”ironinen me”. Sarkastinenkin kelpaisi, mutta useimmiten sota ja ”me” on täysin sävytöntä ja huumorintajutonta oletettujen itsestäänselvyyksien latelemista. Näin erityisesti perspektiivittömien nuorempien ihmisten seurassa. Vanhemman polven jutuissa on monesti tutkijalle kiinnostavia kerrostumia, mikä ei valitettavasti tee kuuntelemisesta sen helpompaa.
Minulle on useimmiten epäselvää, pitääkö ottaa todesta koko vuoden 1939 suojeluskuntalainen maailmankuva, jotta ei olisi epäkunnioittava sotaveteraaneja kohtaan. Ei niin että he itse sitä erityisesti tyrkyttäisivät, mutta innokkaat apologeetat käyvät joskus rähjäämään. Kyse on kuitenkin ikäihmisistä joille voisi olla kiltti ihan vaan periaatteesta ja kyselemättä prenikoita. Onko se reilua, että ihminen typistyy muutamaan elämänsä vuoteen? Joidenkin mielestä se on ihan oikein.
Onko se millään lailla järkevää, että maa eli kansakunta typistyy käymiinsä sotiin? Onko siinä mitään tolkkua, että nykymaailman aikaan isyyteen liittyy automaattisesti kiinnostus aseisiin ja tappamiseen? Tai ainakin niistä lukemiseen. Ehkä kirjakauppojen ja kustantamoiden mainokset ovat retroilua ja huumoria. Ei niitä oikein voi muuten 2000-luvulla ymmärtää. Pitäisikö tutkia asiaa, että ymmärtäisi? Tuntuu pikemminkin siltä, että mitä enemmän tutkii, sitä vähemmän ymmärtää. Ainakaan oikein, niinkuin hyvä ja kunnon ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti