Talvisota ja suomalainen mies

Elämme aikaa, jolloin lehtiä on vaikea avata voimatta henkisesti erittäin pahoin. Yhtäällä ollaan puolustavinaan suomalaisia miehiä Sofi Oksasta vastaan - Sofi Oksasen puheilla alkaa olla asian kanssa jo aika vähän tekemistä. Toisaalla reuhataan talvisodasta ja sen ihmeestä, jonka vaikkapa VTT, majuri Juha Mälkki on osoittanut hieman vähemmän ihmeelliseksi. Mutta kukapa tutkijoita kuuntelisi.

Maskuliinisuus on ollut kansakuntien luomisen käyteainetta ja toisaalta kansakuntaa on käytetty maskuliinisuuden määrittelyssä. Kuka on oikea kansalainen, kuka joutuu tekemään mitäkin, jotta kansakunta olisi olemassa. Sotiminen ja siittäminen ovat tärkeitä hommia, joiden lävitse nähtynä rauhallisemmat ja pitkäkestoisemmat puuhat ovat aika mitättömiä. Tämä on tätä perusfeminismihuttua, ei kai sitä enää tarvitse kellekään selittää. Vaikka näköjään koko ajan täytyy.

Väitän, enkä ainoastaan väitä vaan tiedän olevani oikeassa, että sotien ihmeet ja vähemmän ihmeelliset asiat ovat täysin riippuvaisia siitä, mitä rauhan aikana ja muualla kuin rintamalla tapahtuu. Mistä sotilas tietää, minkä vuoksi hän taistelee, ellei sitä ole viimeistään kansakoulunopettaja hänen päähänsä paukuttanut? Entisaikaan vieläpä sangen kirjaimellisesti. Armeija vain korjaa sadon, ja aikana, jolloin ei ole ollut paljon korjattavaa on harvesterilla ollut tekemistä.

Opin oman suomalaisuuteni 1970- ja 80-luvuilla, jolloin sitä ei suomettumiskiimaisten kriitikkojen mielestä ole ollut olemassakaan paitsi Ben Zyskowiczin viiksissä. Mutta minä olin isänmaallinen. Arvostin suomalaista kulttuuria, ilmiömäistä yhteiskunnallista kehitystä, kaikille riittävää vaurautta. Olin vasemmistolainen viimeistään 1980-luvulla, mikä ei minusta ollut yhtään ristiriidassa isänmaallisuuden kanssa. Samassa maassa elettiin kaikki.

1990-luvulla minulta meni isänmaa alta. En tunnista tätä sotia palvovaa ja miesten sortoa uikuttavaa porukkaa ollenkaan. Jotain ihan hirveää heiltä on viety, ja he luulevat saavansa sen takaisin uhoamalla kuinka "me" olemme sotineet niin saatanan tavalla. Joku voisi pitää toisten ihmisten hyväksikäyttönä sitä, että leveillään asioilla joita ei ole itse tehnyt, mutta nationalismin mukaan se on täysin normaalia ja kansalaisen perusoikeus.

Mitä kaikkea jätetään uutisoimatta, kun sivut täytetään iänikuisilla sotamuistelmilla? Mitä merkitystä vieraille ihmisille on yksittäisen sodan kokeneen ihmisen muistoilla? Näillä asioilla oletetaan olevan itsestäänselvä arvo, mutta ei se saisi niin olla. Sodat pitää kyseenalaistaa, kysyä, miksi juuri ne nostetaan keskeiseksi kansalliseksi kokemukseksi yli kaiken sen, mikä pitää kansakuntaa koossa ja tekee siitä sen, mitä se on.

Sofi Oksanen on päässyt paikalle, jolla on ennenkin ollut suomalainen nainen, mutta voi siinä olla ruotsalainen, britti, italialainen ja tietysti venäläinen, eli suomalaisen miehen viholliskuvaksi. Feministit ovat suomalaisen miehen vihollisia kaikki, huolimatta siitä että useimmat meistä ihan mielellään elämme suomalaisten miesten kanssa ja synnytämme niitä lisääkin.

Olisipa hienoa, jos miehet tajuaisivat kamppailevansa suurimman osan elämästään toisia miehiä vastaan, ja hyvä veli on aika harvalla. Mutta kuviteltu yhteisö - suomalaiset miehet - on kestävää laatua. Onneksi suurimmalla osalla todellisista suomalaisista miehistä on jokin suhde siihen, mitä oikeasti tapahtuu. Kirjoittaisivatpa vielä lehtiinkin...