Vanhat valokuvat herättävät oudon tunteen. Ilmeitä, kasvojen juonteita, katseita joita ei enää tapaa. Kenties ajatuksiakin, joita ei enää ajatella. Ihmiset, jotka eivät ole tottuneet olemaan kuvattavina ja tuijottamaan itseään peilistä, muuttuvat vuosiensa ja elämän myötä eri näköisiksi kuin ne, joiden lihakset muokkautuvat sen mukaan, että niitä katsotaan. Käsitys valokuvattavana olemisesta on sekin toinen - onko kuvassa minä vai me, minä itse vai ammatin ja aseman edustaja? Onko ilmeen oltava arvokas vai iloinen, muodinmukaisen haaveellinen vai jotenkin todellinen?
En siis usko eläytymiseen historian tutkimusmetodina. Miten voisin, enhän useimmiten ymmärrä aikalaisianikaan, tai vasta pitkällisen pohdinnan perästä.
Luen juuri Doris Lessingin omaelämäkerran ensimmäistä osaa Ihon alla. Hän kuvaa tyttövuosiaan, naiseksi kasvamista ja iloa, jota hän tunsi omasta ruumiistaan tuolloin ja vielä aikuisiälläkin. Hän arvelee, kuten moni muukin, että nykyinen kuvien ja arviointien tulva estää samanlaisen oman ruumiin rakastamisen ja ylpeän esittelemisen, mikä hänen aikanaan oli vielä mahdollista. Usko siihen, että nykyään olemme erityisen vapautuneita ja onnellisia elää silti sitkeästi.
Voi olla mahdollista, joskin epäilen, että suhde omaan ruumiiseen riippuu myös seurasta, missä lapsi ja nuori elää. Oman kokemukseni mukaan jo 1970-luvulla oli olemassa voimakkaasti arvottava ruumisdiskurssi myös lasten suhteen; se ei suinkaan ole vasta nykylasten ja -teinien riesa. Riippuu ihan siitä, mitä ihmisen oletetaan ruumiillaan tekevän. Joulunajan television Jane Austen-maraton muistutti siitä, että joinakin aikoina joidenkin naisten ainoa elämäntehtävä on ollut päästä hyviin naimisiin ja on saanut olla aika monta tuhatta puntaa, että ulkonäöllä ei ole ollut mitään merkitystä. Nykyään annetaan jopa ymmärtää, että fiksuimmankin pitää olla missimittainen, että saisi mitään aikaan, ja jos lukee vain tietyntyyppisiä lehtiä ja katsoo televisiota valikoiden, voi se siltäkin näyttää.
Ja kuitenkin on olemassa ihmisen oma totuus, jonka nujertaminen on joinakin aikoina nähty kasvatuksen perimmäiseksi päämääräksi ja toisina sitä on yritetty vaalia tai annettu vain olla kun ei ole muusta ymmärretty. Perisyntiä on piiskattu lapsista ja toisaalla on eletty kuin pellossa tai ei ole keskitytty nimenomaan tähän toimeen sen suhteen. Kuten Foucault'nsa lukeneet kiltisti muistavat, ruumiin vahtiminen ja suoranainen pelko eivät ole mitään muuttumattomia totuuksia eikä psyykenkään kyttäys ole aina ollut samoihin asioihin keskittyvää.
Kaksivuotiaat tuntuvat onnistuvan valokuvissa parhaiten, siis nykyajan lapsista. Heillä on jo kiinnostus siihen, että heitä kuvataan ("Näytä!" Digiajan huveja), mutta ei vielä halua tai kykyä kokeilla omalla persoonallisuudella leikkimistä. Viisivuotias näyttää kuvissa juuri siltä kuin olisi astunut Lassi ja Leevi-sarjakuvasta... Ja sitten alkaa, ainakin useimmilla ja varsinkin naisilla se "voi ei taas mä epäonnistuin"-voivottelu joka valokuvasta.
Nemi-sarjakuvassa taas esitettiin, että peiliin katsomalla ei näe todellista itseään, mikä sai Nemin valokuvaamaan itseään eri kulmista vähän päästä. Kiinnostiko sadan tai seitsemänkymmenen vuoden takaisia ihmisiä se, miltä he kuvissa näyttivät - oliko se heille heidän todellinen itsensä? Kuinkahan moni mahtoi miettiä moisia ja mihin tulokseen mahtoi päästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti