Toteutettuani jo viime kesästä lähtien Tuomas Nevanlinnan eilisessä Hesarissa antamaa ohjetta lukea ennemmin runoja kuin sanomalehtiä olen tullut siihen tulokseen, että elämä on tässä eikä mediassa. Median tulisi kertoa meille jotain olennaista maailmasta eikä luoda sitä itse.
Surullisinta on, kun itseään älykkäinä pitävät ihmiset jaksavat riehaantua siitä, että toimittajat riehaantuvat toisten toimittajien toimittamisista. Facebook on tätä täynnä, varsinkin jos on akateemisen vasemmistolainen (vai vasemmistolaisen akateeminen?).
Sankaruus- ja kuolemantutkija pystyy lukemattakin arvaamaan, mitä Tony Halmeen kuolemasta on kirjoitettu ja tullaan kirjoittamaan. Kummankaan elämänalueen suhteen toistossa ei ole mitään vikaa. Ei ole pakko eikä velvollisuus surra omaperäisesti, ja sankari on sankari, koska on sankari. Näin siis yksityishenkilöt yksityisissä tunteissaan - julkisuudessa pitäisi miettiä, mitä tekee ja mistä syistä.
Ei kuolemaa ja sankaruutta selitellä tarvitse, ellei satu olemaan vasemmistolaisen akateeminen (vai akateemisen vasemmistolainen?). Mediassa vellovaa keskustelua näistä aiheista ei kuitenkaan tule automaattisesti pitää tiedonvälityksenä vaan esimerkiksi myytinrakentamisena, vainajan tai omansa. Toimittajat osaavat molemmat oikein hyvin.
"Mitä enemmän nostatte kohua sitä enemmän lapsenne rakastaa mua", lauloi jo Eppu Normaali. Jos haluaa olla jotain mieltä asiasta, siitä voi myös pitää päänsä kiinni ja antaa pölyn laskeutua. Jos se ei laskeudu omaan makuun nähden tarpeeksi nopeasti, kannattaa mainita nimenomaan tästä asiasta eikä puuttua muuhun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti