... eli "conference proceedings" ilmestyy pian ja on netissäkin. Suosittelen tuon indeksin tavaamista niillekin, jotka eivät jaksa hankkiutua tilaan jossa pääsisivät lukemaan itse papereita. Yhtenä kirjoittajista saan tuon julkaisun aikanaan itselleni ja teksteisin voi tutustua ainakin minun kauttani. Tuolla oli meinaan todella monta kiinnostavaa paperia!
Järjestävät saman homman siis syys-lokakuun vaihteessa ja yrittävät jälleen toimia niin, että tulijoiden tarvitsisi maksaa vain matkansa. Reitti Helsinki-Budapest-Cluj Napoca-Alba Iulia (viimeinen osa henkilöautolla keskellä yötä pitkin romanialaisia vaihtelevankuntoisia teitä) ei ehkä ole helppo, mutta kyllä se kannatti.
perjantai 25. helmikuuta 2011
torstai 24. helmikuuta 2011
Tero ja minä
"Tero ja minä
olemme ystäviä
vaikka täysin erilaisia
tykkäämme eri asioista"
Lauleskelimme tätä Lapinlahden lintujen biisiä taannoin työpaikan virkistystilaisuudessa, kun avauduin hieman aiheesta erilaisuus. Liikaa aikaa kun ehdin tällaistakin miettiä.
Minä en juo kahvia, vissyvettä enkä viskiä. Minä en aja autoa, polta sikareita enkä nai naisia. Minä en lue dekkareita enkä katso Big Brotheria. Kaikkia olen koettanut ja todennut, että voin paremmin ilman.
Näistä asioista koostuu kenties jonkun ihmisen elämän keskeinen sisältö. Itse asiassa vieressäni istui ihminen, jonka laita oli juuri näin. 20 vuotta ollaan tunnettu ja tultu juttuun ilman ihmeempiä mutinoita. Olen pitänyt lähinnä hänen oululaisuuttaan epäilyttävänä tekijänä, mutta mitäpä ei vanhalle ystävälle antaisi anteeksi.
Siksi on ollut erityisen hilpeää seurata Husein Muhammedin eduskuntavaaliehdokkuudesta käytyä keskustelua. Kyösti Tarvaisen kirjoitus, jota Muhammed itse siteeraa blogissaan perustuu ajatukselle, että länsimainen kulttuuri ja sivistys perustuisivat kristinuskolle, ja että vastaavasti islamin parissa kasvanut edustaisi väistämättä täysin toisenlaista tapaaa hahmottaa maailmaa. Toivottavasti Tarvainen elää Raamatun mukaan, tai muuten hänen argumentoinniltaan putoaa pohja.
Ykä Lepolan kirjoitus Uuden Suomen blogissa taas perustuu ajatukselle, että vain kokemalla MM95:n - ja suurena riemuntunteena vieläpä, käymällä armeijan ja kyöräämällä vanhempansa vanhainkotiin pystyy olemaan oikeasti suomalainen ja pätevöitymään kansalliseksi päättäjäksi.
Ohi meni, paitsi 1995 oli ihan kivaa seurata ihmisten juhlimista. Muuten en minäkään ole suomalainen noissa suhteissa enkä monessa muussakaan. Yksi äidin esi-isistä muutti 1700-luvulla Ruotsista Suomeen. Mamu, sehän se.
Vakavasti puhuen, kuka kelpaa mistäkin päättämään? Sivari armeija-asioista? Kaupunkilainen maataloudesta? Lapseton perhetuista? Uskonnoton uskonnopetuksesta? Kyllä vaan on paras valita eduskuntaan pelkkiä kalapuikkoviiksimiehiä, joilla on intti käytynä, arvot kohdillaan, takana tukeva (sic) lauma maakuntien miehiä ja kotona hiljaiseksi nitistetty vaimo ja ainakin kolme jääkiekkoa ja pianonsoittoa (arvatkaa kummat kumpaa) harrastavaa kakaraa.
Lepola heittää lopuksi klassikon, arvellessaan että Muhammedia tulevat äänestämään lähinnä vihreät, ehdokkaaseen hempeitä katseita heittelevät naiset. Voitaisiinko ajatella, että naiset eivät toimi politiikassa tai muutenkaan elämässä vain munaa saadakseen? Minkään väristä, jos niikseen tulee. Kaiketi Lepolakin on samoissa aikeissa liikkeellä, kirjoituksesta päätellen kukaan ei ole erehtynyt antamaan.
Voi, tuntuiko kommentti asiattomalta?
olemme ystäviä
vaikka täysin erilaisia
tykkäämme eri asioista"
Lauleskelimme tätä Lapinlahden lintujen biisiä taannoin työpaikan virkistystilaisuudessa, kun avauduin hieman aiheesta erilaisuus. Liikaa aikaa kun ehdin tällaistakin miettiä.
Minä en juo kahvia, vissyvettä enkä viskiä. Minä en aja autoa, polta sikareita enkä nai naisia. Minä en lue dekkareita enkä katso Big Brotheria. Kaikkia olen koettanut ja todennut, että voin paremmin ilman.
Näistä asioista koostuu kenties jonkun ihmisen elämän keskeinen sisältö. Itse asiassa vieressäni istui ihminen, jonka laita oli juuri näin. 20 vuotta ollaan tunnettu ja tultu juttuun ilman ihmeempiä mutinoita. Olen pitänyt lähinnä hänen oululaisuuttaan epäilyttävänä tekijänä, mutta mitäpä ei vanhalle ystävälle antaisi anteeksi.
Siksi on ollut erityisen hilpeää seurata Husein Muhammedin eduskuntavaaliehdokkuudesta käytyä keskustelua. Kyösti Tarvaisen kirjoitus, jota Muhammed itse siteeraa blogissaan perustuu ajatukselle, että länsimainen kulttuuri ja sivistys perustuisivat kristinuskolle, ja että vastaavasti islamin parissa kasvanut edustaisi väistämättä täysin toisenlaista tapaaa hahmottaa maailmaa. Toivottavasti Tarvainen elää Raamatun mukaan, tai muuten hänen argumentoinniltaan putoaa pohja.
Ykä Lepolan kirjoitus Uuden Suomen blogissa taas perustuu ajatukselle, että vain kokemalla MM95:n - ja suurena riemuntunteena vieläpä, käymällä armeijan ja kyöräämällä vanhempansa vanhainkotiin pystyy olemaan oikeasti suomalainen ja pätevöitymään kansalliseksi päättäjäksi.
Ohi meni, paitsi 1995 oli ihan kivaa seurata ihmisten juhlimista. Muuten en minäkään ole suomalainen noissa suhteissa enkä monessa muussakaan. Yksi äidin esi-isistä muutti 1700-luvulla Ruotsista Suomeen. Mamu, sehän se.
Vakavasti puhuen, kuka kelpaa mistäkin päättämään? Sivari armeija-asioista? Kaupunkilainen maataloudesta? Lapseton perhetuista? Uskonnoton uskonnopetuksesta? Kyllä vaan on paras valita eduskuntaan pelkkiä kalapuikkoviiksimiehiä, joilla on intti käytynä, arvot kohdillaan, takana tukeva (sic) lauma maakuntien miehiä ja kotona hiljaiseksi nitistetty vaimo ja ainakin kolme jääkiekkoa ja pianonsoittoa (arvatkaa kummat kumpaa) harrastavaa kakaraa.
Lepola heittää lopuksi klassikon, arvellessaan että Muhammedia tulevat äänestämään lähinnä vihreät, ehdokkaaseen hempeitä katseita heittelevät naiset. Voitaisiinko ajatella, että naiset eivät toimi politiikassa tai muutenkaan elämässä vain munaa saadakseen? Minkään väristä, jos niikseen tulee. Kaiketi Lepolakin on samoissa aikeissa liikkeellä, kirjoituksesta päätellen kukaan ei ole erehtynyt antamaan.
Voi, tuntuiko kommentti asiattomalta?
tiistai 22. helmikuuta 2011
Tyypillistä lähiöelämää
Maahanmuutto on median kestoaihe, kiinnostaahan se ihmisiä. Kuten olen usein valittanut ja tulen valittamaan jatkossakin, uutisiin päätyvät usein asiat, jotka eivät kuvaa meidän itähelsinkiläisten tavallista todellisuutta juuri lainkaan.
Pidänkin kiinnostavana Eve Kyntäjän blogimerkintää aiheesta "Tyypillinen maahanmuuttaja". Vaikuttaa näet siltä, että jos maahanmuuttaja menestyy ammatissaan ja ns. sopeutuu, hän ei olekaan enää mikään maahanmuuttaja. Kysymys on tietysti, pitäisikö ollakaan. Koominen on ilmaisu "toisen polven maahanmuuttaja". Kaiketi maassa syntynyt ei ole minnekään muuttanut, joten käsite on sisällöllisesti tyhjä. Johonkin sillä viitataan, mutta mihin?
Kenties siihen, mitä poliisi odottaa tapahtuvaksi täällä lähiöissä piankin: aseellisten jengien rantautumista Suomeen. Sikäli kuin kykenin jutusta saamaan selville, ei siis ole mitään suomalaisperäistä erityissyytä, miksi Tanskassa ja Ruotsissa toimiva jengi alkaisi toimia täälläkin, paitsi että rikollisuutta on. Miksi sitten tämä jengi olisi pahempi kuin jo olemassa olevat moottoripyöräpohjaiset, sitä en tiedä.
Joutilaiden nuorten miesten ryhmät ovat aina arvaamattomia ja niitä kannattaakin pelätä. Minäkin väistän aina huolella, kun sellaisen näen, näytti se koostuvan keistä hyvänsä. En toistaiseksi ole havainnut mitään isompaa ja säännöllisemmin liikkuvaa jengiä, mutta en luuhaakaan ostareilla ja kauppakeskuksissa iltaisin. Se on toinen maailma, josta tietysti tulee enemmän lehtijuttuja kuin meidän perheenäitien hissuttelusta.
Lasten, äitien ja päiväkotien maailmasta on tyypillisyyksiä vaikea löytää. Pitääkö aggressiivisen pojan käytöstä arvioida hänen erikoisen nimensä perusteella? Entä kiltin ja kaikkien kanssa leikkivän? Onko reipas tyttö suuren soturikansansa edustaja vai ainoastaan reipas tyttö? Miksi monissa perheissä on oletetusta taustasta huolimatta 1-2 lasta eikä sitä luvattua laumaa?
Onko entisen naapuriperheeni tytär tyypillinen mikään, kuulemma on keskiarvo yli yhdeksän? Äitinsä epäili, että heille tulee ns. kielikoulujen mainoksia "kun he ovat ulkomaalaisia", mutta saatoin todeta että niin tulee meillekin. En sitten laittanut poikaa saksalaiseen kouluun, vaikka he ovat tulevan vaimonsa kanssa päättäneetkin, että heillä puhutaan isona kotona saksaa. Kyennevät aikanaan valitsemaan jo olemassa olevista sopivan.
Pidänkin kiinnostavana Eve Kyntäjän blogimerkintää aiheesta "Tyypillinen maahanmuuttaja". Vaikuttaa näet siltä, että jos maahanmuuttaja menestyy ammatissaan ja ns. sopeutuu, hän ei olekaan enää mikään maahanmuuttaja. Kysymys on tietysti, pitäisikö ollakaan. Koominen on ilmaisu "toisen polven maahanmuuttaja". Kaiketi maassa syntynyt ei ole minnekään muuttanut, joten käsite on sisällöllisesti tyhjä. Johonkin sillä viitataan, mutta mihin?
Kenties siihen, mitä poliisi odottaa tapahtuvaksi täällä lähiöissä piankin: aseellisten jengien rantautumista Suomeen. Sikäli kuin kykenin jutusta saamaan selville, ei siis ole mitään suomalaisperäistä erityissyytä, miksi Tanskassa ja Ruotsissa toimiva jengi alkaisi toimia täälläkin, paitsi että rikollisuutta on. Miksi sitten tämä jengi olisi pahempi kuin jo olemassa olevat moottoripyöräpohjaiset, sitä en tiedä.
Joutilaiden nuorten miesten ryhmät ovat aina arvaamattomia ja niitä kannattaakin pelätä. Minäkin väistän aina huolella, kun sellaisen näen, näytti se koostuvan keistä hyvänsä. En toistaiseksi ole havainnut mitään isompaa ja säännöllisemmin liikkuvaa jengiä, mutta en luuhaakaan ostareilla ja kauppakeskuksissa iltaisin. Se on toinen maailma, josta tietysti tulee enemmän lehtijuttuja kuin meidän perheenäitien hissuttelusta.
Lasten, äitien ja päiväkotien maailmasta on tyypillisyyksiä vaikea löytää. Pitääkö aggressiivisen pojan käytöstä arvioida hänen erikoisen nimensä perusteella? Entä kiltin ja kaikkien kanssa leikkivän? Onko reipas tyttö suuren soturikansansa edustaja vai ainoastaan reipas tyttö? Miksi monissa perheissä on oletetusta taustasta huolimatta 1-2 lasta eikä sitä luvattua laumaa?
Onko entisen naapuriperheeni tytär tyypillinen mikään, kuulemma on keskiarvo yli yhdeksän? Äitinsä epäili, että heille tulee ns. kielikoulujen mainoksia "kun he ovat ulkomaalaisia", mutta saatoin todeta että niin tulee meillekin. En sitten laittanut poikaa saksalaiseen kouluun, vaikka he ovat tulevan vaimonsa kanssa päättäneetkin, että heillä puhutaan isona kotona saksaa. Kyennevät aikanaan valitsemaan jo olemassa olevista sopivan.
torstai 17. helmikuuta 2011
Tosielämästä eli persuista ja vassareista
Persuja onnitellaan jo tulevana vaalivoittajana. Sitä he varmasti ovatkin, saa nähdä miten todelliset prosentit asettuvat.
Sitä olen ihmetellyt jo pitkään, miten ihmiset eivät yhdistä asioita toisiinsa. Suurin osa ilmoittaa haluavansa Vasemmiston ajamaa politiikkaa, mutta puolueen äänestäminen koetaan aiheettomaksi. Ilmeisesti aivan muuta lupaavat ja varsinkin toteuttavat puolueet ovat varmempi vaihtoehto.
Vasemmiston ongelma on varmasti osittain se, mikä on joidenkin mielestä sen vahvuus, eli perinteet ja vanhat mielikuvat. Itse olen puolueessa mukana tulevaisuuden enkä menneisyyden takia, enkä ymmärrä tietynlaista kukkahuiviromantiikkaa ollenkaan. Jos mielikuva puolueesta on tämä, ei ihme jos se ei äänestäjien suurta enemmistöä kiinnosta. Ja mielikuvilla politiikassa mennään, ei sille mitään voi. Vaikka pitäisi miten hyvän puheen ja ajaisi asioita paikallistasolla, sen huomaavat vain ne, jotka oikeasti seuraavat politiikkaa.
Keskustelu Perussuomalaisten kannatuksesta on ainakin minun havaintojeni mukaan lähes tyrehtynyt (en lue joka lehteä ja katso aktiivisesti televisiota, joten on voinut mennä ohikin). Olen kyllä lueskellut kaikenlaista, mm. Tukholmasta mukaan tarttuneen teoksen Jag är inte rabiat. Jag äter pizza av Niklas Orrenius, Jyri ja Jera Hännisen kirjan Tuhansien aatteiden maa ja melkein kokonaan on luettuna Slavoj Zizekin tekstejä sisältävä Politiikkaa, idiootti!
Persuthan eivät ole mitään ruotsidemokraatteja, sitä ovat kaiketi enemmän Muutos 2011-porukat. Ruotsin tilanteesta kertova kirja sai kuitenkin tajuamaan, miten erilaisia maat ovat. Ruotsissa ovat valtapuolueet sanoutuneet irti rasistisesta retoriikasta täysin, toisin kuin Suomessa. Suomessa voi ylipäätään sanoa paljon sellaista, mikä lahden toisella puolella ei vain sovi fiksun ihmisen suuhun ollenkaan. Toisaalta, kun ääreen mennään, löytyy kansankodistakin kaikenlaista. En ole kuullut, enkä toivokaan kuulevani vastaavaa puhetta kuin ruotsidemokraatti oli mennyt lasauttamaan, jotta hän ei halua lapsensa somalikaverin tulevan käymään, koska sitten hänen täytyy vaihtaa lattiapinnoitteet. Rasism på allvar.
Persuille ja ruotsidemokraateille on kuitenkin yhteistä se, että puolueen kannatuksen noustessa aiemmat äärisävyt on pyritty painamaan pinnan alle. Tietääkseni suomalainen uusnatsipopulaatio toimii muualla (korjatkaa jos olen väärässä), mutta persujenkin julkiset lausunnot ovat maltillistuneet vuosien mittaan huomattavasti. Puheenjohtaja ei kuitenkaan ole laihduttanut kuten Jimmie Åkesson. Onko oikein arvostella puoluetta sen perusteella, mitä se on joskus ajanut vai katsoa, mitä nyt sanotaan ääneen?
Maahanmuuttovastaisuus on yksi kummankin puolueen taustalla olevista tekijöistä. Ei siitä mihinkään pääse. Kuten Hänniset hyvin toteavat, persuille ei tule ääniä vain sieltä, missä maahanmuuttajia todella asuu, vaan myös, ja prosentuaalisesti jopa enemmän sieltä, missä heistä saa lähinnä lukea lehdestä. Olen usein miettinyt, miten toimittajille pitäisi määrätä pakolliseksi viiden vuoden kakku jossain maahanmuuttajalähiössä, jotta todellisuus tulisi tutummaksi. Eihän ulkomaantoimittajakaan pelkästään Sanomatalossa istu.
Pelko on politiikassa keskeinen tekijä. En pysty tältä istumalta todistamaan, mutta väitän kuitenkin, että esimerkiksi Kekkosen suosio perustui aikanaan osaltaan Neuvostoliiton pelkoon. Että edes joku osaa venkoilla niiden kanssa. Maahanmuuttajien pelkääminen taas selittää osaltaan persujen suosiota. Mitä vähemmän tiedetään, sitä enemmän pelätään. (Kirjoitan joskus toiste pelosta, sen arvokkuudesta tunteena ja oikeutuksesta toiminnan selittäjänä.)
Pelkääväthän ihmiset muutakin kuin epämääräistä uhkaa. Aivan todellisia asioita, elämän perusasioiden kuten työn, turvallisuuden, ihmissuhteiden menettämistä. Näihin uskotaan ilmeisesti ratkaisun löytyvän Perussuomalaisilta. Menkää ihmeessä kysymään vaalitilaisuuksissa, mitä aikovat tehdä. Kysykää huviksenne muiltakin, ja kysykää oikeita kysymyksiä. Sellaisia, joihin politiikalla voidaan oikeasti vaikuttaa. Ottakaa elämänne tosissanne.
Sitä olen ihmetellyt jo pitkään, miten ihmiset eivät yhdistä asioita toisiinsa. Suurin osa ilmoittaa haluavansa Vasemmiston ajamaa politiikkaa, mutta puolueen äänestäminen koetaan aiheettomaksi. Ilmeisesti aivan muuta lupaavat ja varsinkin toteuttavat puolueet ovat varmempi vaihtoehto.
Vasemmiston ongelma on varmasti osittain se, mikä on joidenkin mielestä sen vahvuus, eli perinteet ja vanhat mielikuvat. Itse olen puolueessa mukana tulevaisuuden enkä menneisyyden takia, enkä ymmärrä tietynlaista kukkahuiviromantiikkaa ollenkaan. Jos mielikuva puolueesta on tämä, ei ihme jos se ei äänestäjien suurta enemmistöä kiinnosta. Ja mielikuvilla politiikassa mennään, ei sille mitään voi. Vaikka pitäisi miten hyvän puheen ja ajaisi asioita paikallistasolla, sen huomaavat vain ne, jotka oikeasti seuraavat politiikkaa.
Keskustelu Perussuomalaisten kannatuksesta on ainakin minun havaintojeni mukaan lähes tyrehtynyt (en lue joka lehteä ja katso aktiivisesti televisiota, joten on voinut mennä ohikin). Olen kyllä lueskellut kaikenlaista, mm. Tukholmasta mukaan tarttuneen teoksen Jag är inte rabiat. Jag äter pizza av Niklas Orrenius, Jyri ja Jera Hännisen kirjan Tuhansien aatteiden maa ja melkein kokonaan on luettuna Slavoj Zizekin tekstejä sisältävä Politiikkaa, idiootti!
Persuthan eivät ole mitään ruotsidemokraatteja, sitä ovat kaiketi enemmän Muutos 2011-porukat. Ruotsin tilanteesta kertova kirja sai kuitenkin tajuamaan, miten erilaisia maat ovat. Ruotsissa ovat valtapuolueet sanoutuneet irti rasistisesta retoriikasta täysin, toisin kuin Suomessa. Suomessa voi ylipäätään sanoa paljon sellaista, mikä lahden toisella puolella ei vain sovi fiksun ihmisen suuhun ollenkaan. Toisaalta, kun ääreen mennään, löytyy kansankodistakin kaikenlaista. En ole kuullut, enkä toivokaan kuulevani vastaavaa puhetta kuin ruotsidemokraatti oli mennyt lasauttamaan, jotta hän ei halua lapsensa somalikaverin tulevan käymään, koska sitten hänen täytyy vaihtaa lattiapinnoitteet. Rasism på allvar.
Persuille ja ruotsidemokraateille on kuitenkin yhteistä se, että puolueen kannatuksen noustessa aiemmat äärisävyt on pyritty painamaan pinnan alle. Tietääkseni suomalainen uusnatsipopulaatio toimii muualla (korjatkaa jos olen väärässä), mutta persujenkin julkiset lausunnot ovat maltillistuneet vuosien mittaan huomattavasti. Puheenjohtaja ei kuitenkaan ole laihduttanut kuten Jimmie Åkesson. Onko oikein arvostella puoluetta sen perusteella, mitä se on joskus ajanut vai katsoa, mitä nyt sanotaan ääneen?
Maahanmuuttovastaisuus on yksi kummankin puolueen taustalla olevista tekijöistä. Ei siitä mihinkään pääse. Kuten Hänniset hyvin toteavat, persuille ei tule ääniä vain sieltä, missä maahanmuuttajia todella asuu, vaan myös, ja prosentuaalisesti jopa enemmän sieltä, missä heistä saa lähinnä lukea lehdestä. Olen usein miettinyt, miten toimittajille pitäisi määrätä pakolliseksi viiden vuoden kakku jossain maahanmuuttajalähiössä, jotta todellisuus tulisi tutummaksi. Eihän ulkomaantoimittajakaan pelkästään Sanomatalossa istu.
Pelko on politiikassa keskeinen tekijä. En pysty tältä istumalta todistamaan, mutta väitän kuitenkin, että esimerkiksi Kekkosen suosio perustui aikanaan osaltaan Neuvostoliiton pelkoon. Että edes joku osaa venkoilla niiden kanssa. Maahanmuuttajien pelkääminen taas selittää osaltaan persujen suosiota. Mitä vähemmän tiedetään, sitä enemmän pelätään. (Kirjoitan joskus toiste pelosta, sen arvokkuudesta tunteena ja oikeutuksesta toiminnan selittäjänä.)
Pelkääväthän ihmiset muutakin kuin epämääräistä uhkaa. Aivan todellisia asioita, elämän perusasioiden kuten työn, turvallisuuden, ihmissuhteiden menettämistä. Näihin uskotaan ilmeisesti ratkaisun löytyvän Perussuomalaisilta. Menkää ihmeessä kysymään vaalitilaisuuksissa, mitä aikovat tehdä. Kysykää huviksenne muiltakin, ja kysykää oikeita kysymyksiä. Sellaisia, joihin politiikalla voidaan oikeasti vaikuttaa. Ottakaa elämänne tosissanne.
perjantai 11. helmikuuta 2011
Kuluttava lapsuus
Aller aikoo ryhtyä julkaisemaan 6-12-vuotiaille suunnattua muotiaiheista lehteä. Tätä on jo ehditty taivastella kolumneissa ja surtu lapsuuden lyhenemistä.
Erityisesti tyttöjen lapsuus tuntuu olevan suojelukohde. Meikkaamiselle on ja on ollut kaikenlaisia ikärajoja. Itsekin uskalsin pyytää reiät korviin vasta rippikoulukesänä (klassikko jos mikä). Poikien ei uskota hössöttävän ulkonäöstään eikä poikien vaatevillityksiä pidetä lapsuuden loppumisena. Pojathan ovat aina poikia.
Esikoiseni ilmoitti vähän yli vuosi sitten haluavansa pitkän tukan. Mitään selitystä ei ole tähän päivään mennessä herunut mutta tukka on kyllä kasvanut. Kellään päiväkotikaverilla ei pitkää tukkaa ole, siis pojista. Myöskään tutuilla aikuisilla miehillä ei letti pahemmin heilu. Mutta kun kysyin, laitetaanko letit kanssa, vastauksena oli ylimielinen nyrpistys. No ei tietenkään. Mitä lie haluaa, helpottaahan se vanhempien elämää ja näyttää kivalta jos muistaa harjata takut pois.
Samoin äidin töissä käydessä on oleellista, että paikalla on ihmisiä, jotka näkevät hänen vaatteensa. Mieluiten "tätejä", "sedistä" on jo huomattu, että riittävää ihailua ei ehkä ole saatavissa. Jotta mielikuva pikku muotileijonasta ei täysin vääristyisi, on todettava että nämä upeat releet saa kuitenkin äiti ostaa oman pään mukaan Tarjoustalosta. Ihan teinejä ei vielä olla.
Nuorempikin poika on taaperoiästä lähtien ollut muodin orja ja katsellut itseään peilistä. Salama McQueen-paidalla on moni aamu saatu käyntiin. Erilaiset piirroshahmo- ja supersankarivaatteet ovatkin pelastus, kun oma tahto esiintyy estradilla ja tiettyyn kellonaikaan pitäisi kuitenkin ollakin jossain. Päiväkodissa on kiva näyttää kaikille dinosaurus- tai kummituspaitaa ja olla vähän itsekin kummitus.
Vaikka lapsi ei arvioisi itseään rumuus-kauneus-asteikolla, ulkonäkö on kuitenkin osa minuutta. Vähintään hauskat vaatteet ovat kiva asia siinä missä lelutkin. Ja lelumainoksiahan suosikkivaatteet usein ovat. Supersankarin ominaisuuksia voi kuvitella itselleenkin, kun kuva killuu rinnassa.
Miten tyttöjen meikkileikit eroavat poikien Teräsmiespaidoista? Ainakin pelottavuutensa osalta. Ja miksi tytöille pitää markkinoida erikseen lehtien avulla aikuisten elämäntapaa? Pojille tuntuvat riittävän lelukuvastot ja aikuisten maailmasta poimitut ajatukset "autosta jolla voi ohittaa kaikki".
Ehkä aikuisen naisen maailma on niin pelottava, että siltä on suojeltava lapsia kaikin keinoin? Tai ehkä tyttöjen lelut ovat liian halpoja poikien vastaaviin verrattuna ja markkinointia on oltava kaksin verroin?
Erityisesti tyttöjen lapsuus tuntuu olevan suojelukohde. Meikkaamiselle on ja on ollut kaikenlaisia ikärajoja. Itsekin uskalsin pyytää reiät korviin vasta rippikoulukesänä (klassikko jos mikä). Poikien ei uskota hössöttävän ulkonäöstään eikä poikien vaatevillityksiä pidetä lapsuuden loppumisena. Pojathan ovat aina poikia.
Esikoiseni ilmoitti vähän yli vuosi sitten haluavansa pitkän tukan. Mitään selitystä ei ole tähän päivään mennessä herunut mutta tukka on kyllä kasvanut. Kellään päiväkotikaverilla ei pitkää tukkaa ole, siis pojista. Myöskään tutuilla aikuisilla miehillä ei letti pahemmin heilu. Mutta kun kysyin, laitetaanko letit kanssa, vastauksena oli ylimielinen nyrpistys. No ei tietenkään. Mitä lie haluaa, helpottaahan se vanhempien elämää ja näyttää kivalta jos muistaa harjata takut pois.
Samoin äidin töissä käydessä on oleellista, että paikalla on ihmisiä, jotka näkevät hänen vaatteensa. Mieluiten "tätejä", "sedistä" on jo huomattu, että riittävää ihailua ei ehkä ole saatavissa. Jotta mielikuva pikku muotileijonasta ei täysin vääristyisi, on todettava että nämä upeat releet saa kuitenkin äiti ostaa oman pään mukaan Tarjoustalosta. Ihan teinejä ei vielä olla.
Nuorempikin poika on taaperoiästä lähtien ollut muodin orja ja katsellut itseään peilistä. Salama McQueen-paidalla on moni aamu saatu käyntiin. Erilaiset piirroshahmo- ja supersankarivaatteet ovatkin pelastus, kun oma tahto esiintyy estradilla ja tiettyyn kellonaikaan pitäisi kuitenkin ollakin jossain. Päiväkodissa on kiva näyttää kaikille dinosaurus- tai kummituspaitaa ja olla vähän itsekin kummitus.
Vaikka lapsi ei arvioisi itseään rumuus-kauneus-asteikolla, ulkonäkö on kuitenkin osa minuutta. Vähintään hauskat vaatteet ovat kiva asia siinä missä lelutkin. Ja lelumainoksiahan suosikkivaatteet usein ovat. Supersankarin ominaisuuksia voi kuvitella itselleenkin, kun kuva killuu rinnassa.
Miten tyttöjen meikkileikit eroavat poikien Teräsmiespaidoista? Ainakin pelottavuutensa osalta. Ja miksi tytöille pitää markkinoida erikseen lehtien avulla aikuisten elämäntapaa? Pojille tuntuvat riittävän lelukuvastot ja aikuisten maailmasta poimitut ajatukset "autosta jolla voi ohittaa kaikki".
Ehkä aikuisen naisen maailma on niin pelottava, että siltä on suojeltava lapsia kaikin keinoin? Tai ehkä tyttöjen lelut ovat liian halpoja poikien vastaaviin verrattuna ja markkinointia on oltava kaksin verroin?
torstai 10. helmikuuta 2011
DDD10
"Dear Ilona Kemppainen,
Your abstract has been accepted. We look forward to meet you in september at the conference."
So it's Nijmegen then, and Death, Dying and Disposal. Another conference is on the way, the Romanians are organising the Death and Dying in the 18th - 21st Century Europe again this year, late September - early October. I warmly recommend both conferences to anyone who is interested in death studies!
Your abstract has been accepted. We look forward to meet you in september at the conference."
So it's Nijmegen then, and Death, Dying and Disposal. Another conference is on the way, the Romanians are organising the Death and Dying in the 18th - 21st Century Europe again this year, late September - early October. I warmly recommend both conferences to anyone who is interested in death studies!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)