Koulutuksesta väännetään tasaiseen tahtiin. Hesarin (joo, en minä muuta lue) yleisönosastossa on vellonut muutamakin aihepiirin keskustelu, joissa eniten ihmetyttää se, miten kukaan ei osaa yhdistää niitä.
Opiskeluaikojen lyhentäminen, korkeakouluopintojen maksullisuus ja yleinen kurinpito yliopistomaailmassa ovat jo vanhoja juttuja. En sitten tiedä, mitä maailma näillä kolmen vuoden maistereilla tekisi, mutta niitä kuitenkin halutaan.
Ylioppilastutkinnosta jauhetaan taas kevään korvalla. On ihan totta, että nykyinen systeemi suosii eräänlaista oppimispsykopatiaa, eli opetellaan vain se, mistä on välitöntä hyötyä ylppäreissä. Nämä kisailut olisivat hauska kuriositeetti ennen aikuisten maailmaan siirtymistä, ellei samaan aikaan haluttaisi painottaa yo-todistusta entistä enemmän myös korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa. Nähdäkseni tuloksena olisi opiskelijamateriaalia, joka todellakin valmistuisi hyvin nopeasti, jos sille vain annetaan kysymysmallit edelleen valmiina. Mitä maailma tekisi jne. pätee tähänkin.
Opettajista ja opettajuudestakin kirjoitellaan taas, kun epäpätevät sijaiset eivät saa kesälomalta palkkaa. Itse yliopisto-opettajaksi pätevöityneenä tohtorina en ihan jaksa käsittää, mikä siinä opintojen loppuunsaattamisessa voi olla vuodesta toiseen vaikeaa tai mahdotonta. Gradu tai pedagogiset opinnot eivät kuitenkaan ole laadun tae luokkahuoneessa tai luentosalissa, se nyt on moneen kertaan nähty.
Huomasin tänä keväänä sosiaalihistorian johdantoa taas kerran opettaessani, miten opiskelija ymmärtää asiat sitä paremmin, mitä innostuneempi opettajakin niistä on. Opettamani osuus on kolmannes yhteiskuntahistorian johdantokurssista, ja vuosien mittaan siihen on väkisinkin kertynyt erilaisia kerrostumia. Viimeisin villitykseni on historian poliittisuus, mikä koskee myös sosiaalihistoriaa, ja tätä koetin sitten iskostaa herkkiin nuoriin mieliin.
Kysyin aiheesta tentissäkin, enkä odottanut juuri mitään, onhan aihe tavallaan vaikea. Vaan mitä vielä: jokainen vastaus oli hyvä ja asiallinen, osa suorastaan pohdiskeli asiaa edelleen itsekseen. Tämä viime mainittu vasta on muuten oppimista, hei te kaikki jotka arvelette että tentissä vain toistetaan opettajan sanomisia tai kirjan tekstiä. Mainettaan parempi opiskelumuoto!
Ellen tekisi samaan aikaan tutkimusta – päätyöni se kai onkin tällä hetkellä, ai niin, olenhan nyt äitiyslomalla – ei tällaisia aivomyrskyjä välttämättä syntyisi. Lukisin varmaan alani kirjallisuutta ja valmistelisin opetukseni huolella, mutta minua todella liikuttavia ja omaa ajatteluani eteenpäin vieviä havaintoja syntyisi varmasti harvemmin. Yliopistopedagogiikan kurssilla saimme luettavaksi kirjan Tutkiva oppiminen, mutta tutkiva opettaminen se vasta hauskaa onkin.
Onko yliopisto-opettajilla keskimäärin aikaa tutkia? Suuntaus on viime vuodet ollut se, että ei tosiaan kohta ole. Onneksi on lomat, että jotain kerkiää. Ajattelun ensimmäinen edellytys on aika; kiireessä tulee makkelia tai parhaimmillaan sitä samaa mitä ennenkin.
Muilla koulutuksen asteilla tilanne tuskin on sen kummempi. Enkä tarkoita, että peruskoulussa tai lukiossa pitäisi olla tutkijoita opettajina. Korkeatasoistahan suomalainen opettajakunta on muutenkin. Mutta jos opettaja on kiireinen ja stressaantunut, hän ei yksinkertaisesti jaksa oivaltaa asioita ja nauttia tästä oivaltamisesta. Kellään ei ole silloin hauskaa.
Ja oppiminen on hauskaa. Onko näillä ihanneihmisillä, oppimispsykoilla hauskaa muulloin kuin silloin, kun he kykenevät manipuloimaan systeemiä? Tunnen muutamia tällaisia – mitään ei muisteta opitusta kun se on kerran suoritettu. Paperia kädessä ovat kaikki paremmat ja huonommat oppimiskokemukset. Miksi tällaisia ihmisiä pitäisi ylipäänsä kouluttaa – hehän oppivat tarpeen mukaan asiat esim. työpaikalla kuitenkin?
Ja miksi ei koulutettaisi hitaampia pohdiskelijoita, joilla voi mennä yo-kirjoitukset epätasaisemmin ja yliopistossa viisikin vuotta (iiks), mutta jotka todella vievät eteenpäin niitä asioita, joista koulutuksessa ja tieteessä pitäisi olla kysymys?
Huippuyliopisto, joopa joo. Muutama huippu selviää kaikesta, jopa ontuvasta koulutusjärjestelmästä. Tarvitaan kuitenkin hieman suurempi kriittinen massa, jotta kokonainen yliopisto voisi olla huippua. Siksi nämä tehostamisvaatimukset ovat joutavaa näpertelyä, kun pitäisi katsoa mitä yliopistoissa todella tapahtuu. Tapahtuuko oppimista? Onko hauskaa? Onko aikaa? Onko suurimmalla osalla opettajien ja opiskelijoiden tekemisistä yhteys siihen, mistä yliopistossa pitikään olla kyse? Mikä ei muuten ole kansainvälisissä vertailuissa pärjääminen, niin helppoa kuin niiden lukeminen eri asteisille päättäjille onkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti