Luin jokin aika sitten Tuomas Vimman romaanin Helsinki 12. Onhan sen ilmestymisestä jo jonkin aikaa, mutta kun en oikein kerkiä seuraamaan kirjallisuuselämää ajan hermolla. Luin kuitenkin.
En muista, miten kirjaa aikanaan arvioitiin, ja olin kuullut siitä aika sekalaisia kommentteja ystäviltäni. Mm. päähenkilön pakkomielle alle 60-kiloisiin naisiin oli pantu merkille. No joo, tuttu asiahan se on eikä kovin harvinaista tuolla ulkona. Mutta ei se ollut mielestäni kirjassa keskeistä.
Toisaalta, mikähän oli. Kaiketi Vimmaa pidetään ihan oikeana kirjailijana, kun hän on saanut julkaista toisenkin romaanin. Helsinki 12 on kuitenkin aika hämmentävä lukukokemus. Romaanin rakenne hajoaa, sen varsinainen aihe ei käy selville ja keskeisiä henkilöhahmoja jätetään kesken kuvaamisen. Loppupuolellaan romaani on myös huikean rasistinen. Joku kustannustoimittaja olisi voinut uhrata kirjalle päivän tai pari. Bret Easton Ellis ei ole saanut maassamme arvoistaan matkijaa, mihin mielestäni olisi kelvannut aika kehnokin romaani (Ellis ei ole suosikkejani, heh).
Kiintoisinta Helsinkin 12:ssa on sen sijaan sen alkupuolen keskittyminen tavaroihin ja niiden sosiaaliseen merkitykseen. Kaiken pitää olla päähenkilön maailmassa vimpan päälle ja oikeaa merkkiä. Suoraan sanoen tuli välillä sellainen olo, että Vimma on googlannut merkkejä summittaisesti ja rätkinyt niitä peräkkäin, niin epätodellinen olo kirjasta tuli. Vaikka itse en suostuisi pistämään päälleni juuri muita kuin bändien mainospaitoja, olen tottunut siihen, että tavaroiden taikamaa avautuu minulle edes hiukan. Vimma kykenee kuitenkin löytämään sellaisen brändimaailman, etten ole enää mukana ollenkaan.
Tavaralistat ovat kiinnittäneet huomiotani muissakin viime vuosien kotimaisissa romaaneissa. Sellainenkin, aivan muista asioista kertova teos kuin Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun kunnostautuu tällä kentällä aika-ajoin. Tavaroista lähes pääasiassa kertova Regina Raskin Ei millään pahalla taas kömmähtelee somasti samassa kisassa. Vai pitäisikö meidän uskoa, että kirjailija tarkoittaa jotain syvällistä kirjoittamalla viinietikan nimen balcamico eikä balsamico? No, nipo nipo mutta kun tuolle tielle lähtee, ei sovi sortua tien oheen.
Tavara kertoo nykyihmiselle kaiken olennaisen, siltä välillä vaikuttaa. Varsinkin Raskin kirjasta syntyy kuitenkin sellainen mielikuva, että joko ihmisillä on kaikki ne oikeat merkit kotonaan ja päällään, tai sitten ei yhtään mitään. Ollaan niin köyhiä vaan ettei ole varaa siihen eikä tähän.
Köyhyys on kuitenkin muuttanut muotoaan. Harva on nykyään enää laiha siksi, ettei ole varaa ruokaan, kuten hyvin tiedämme (ja tiedetään tasan tarkkaan Helsinki 12:ssa). Samalla tavoin harva koti on paljas ja tyhjä siksi, ettei ole varaa tavaroihin. Päinvastoin. Pienituloisille on kyllä tiedossa tavaraa, Yves Rocher’n ilmaislahjoista lehtitilausten kylkiäistuotteisiin. Mäkkärikäynnillä lasten pitää saada Happy Meal-lelu, ja vastaavaa tilpehööriä tulee melkein jokaisen taloudellisen transaktion yhteydessä. Paperiroskaa syntyy kaiken tämän mainostamisesta, mutta pikkuroinaa kertyy sen lisäksi uskomattomia määriä.
Oma ja merkillinen lukunsa ovat halpakaupat. Ne, joista osa mainostaa oikein telkkarissa ja on ketjuutunut, mutta osa on edelleen villejä ja vapaita pikkuputiikkeja kivijaloissa ja ostareiden sivukujilla. Näissä kaupoissa voi olla tunnettujakin merkkejä, jos ne ovat tarpeeksi itsestään selviä ja jo menettäneet erityisyytensä kuten Levi’s. Paljon on silti ihan tuntematonta halpatuontia, joka kyllä vastaa jonkun makua jossakin, koska sitä kannattaa myydä. Muotia se seuraa jonkin verran, mutta ei haitoiksi asti. Peruskamaa, jolla voi vaatettaa ja koristaa itsensä ja kotinsa ja kertoa olevansa kuka vain. Edullisesti nyt rouvalle, osta kolme maksa kaksi. Isojakin kokoja!
Viehättävimpiä näistä, täällä Itä-Helsingissä runsaina kukoistavista kaupoista on Kontulan ostarin Kiva Kauppa, entinen Kodin Säästö-Piste. Se ei myy niinkään vaatteita, vaikka myös niitä, vaan ennen kaikkea sisustukseen ja kodinhoitoon liittyvää tavaraa. Kiehtovaa on, että sieltä löytää paljon sellaista, mitä ei ”hienommista” kaupoista tahdo edes saada. Kuten nukkaleikkurin, eli parranajokoneen tapaisen vehkeen, jolla voi ajella nyppääntyneet vaatteet sileiksi. Tarpeen kaikille meille, jotka ostamme huonolaatuisista materiaaleista valmistettuja vaatteita ja haluamme käyttääkin niitä jonkin aikaa.
Kiva Kaupassa voi löytää itsestään myös pikkutytön, joka hokee ihana sitä ja ihana tätä. Esineiden muotokieli ei ole aina erityisen minimalistista, vaan söpöys ja herttaisuus saavat sijansa. Ostin Kiva Kaupasta itsekin, ja ihan tarpeeseen, hyllyn jolle sijoittaa huonekasveja ikkunan eteen. Takorautainen, kukkakuvioinen ja vihreäksi maalattu hylly ei ehkä koskaan päätyisi asuntomessujen mallikotiin, mutta tosielämässä sille on paljon käyttöä. Eikä maksanut paljon. Puhumattakaan, että monella ei ole samanlaista. Vein kuulemma liikkeen viimeisen kappaleen enkä ole vastaavia muualla nähnyt.
Tämähän se onkin brändimaailmassa keskeistä. Ei se, että omistaa jotain, mitä ei ole kellään muulla. Vaan että omistaa jotain, mitä on myös tarpeeksi hienoilla ja tunnetuilla ihmisillä, ja toisaalta ei voi olla ihan kaikilla. Vaikka Henkkamaukan paita olisi ”just mä”, se ei kelpaa tähän kisaan. Ei toisaalta kelpaa Kiva Kaupan kumisaapaskaan, vaikka näyttäisi todella uniikilta. Kukaanhan ei siitä tietäisi.
Kirjoitelkaa vain romaanejanne, mutta on olemassa todellisuus, jota ei kai ole tarpeeksi hienoa kuvata. Se on niin pientä, arkista – ja naisellista? – ettei siihen kukaan oikein kiinnitä edes huomiota. Ei kai ole kovin seksikästä koluta ostarilla kauppoja löytääkseen kukkahyllyn. Mutta sellaisen sain ja just miun maun mukkaan. Ehkä Tuomas Vimma oli oikeassa ja minä väärässä. Hänen päähenkilönsä ei kai edes tietäisi mikä on Tarjoustalo...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti