Tommy Lindgren tulee kaapista Hesarin kolumnissaan ja tunnustaa, että Teemu Selänteen Stanley Cup-voitto liikutti häntä oudolla tavalla. Sama vika, valvoin tuolloin loppuraskauden ahistuksia ja taivaskanavat auttoivat siihen hätään. Näin melkein joka matsin kokonaan ja onhan se ameriikan lätkä eri näköistäkin.
Selänne on koko uransa ajan herättänyt minussa lievää vastenmielisyyttä. Kai se oli se alkuaikojen huuma, kun tämä ihmeellinen lahjakkuus myytiin ensin suomalaisille ja sitten Amerikkaan. Varsinkin kun joukkueeni ei ole Jokerit. Puhumattakaan, että mies on omien sanojensa mukaan lukenut kai yhden kirjan, vai miten se oli? No, harva alan ihminen kai enemmällä voi rehvastella, siltikin, tajuatte varmaan.
Mutta tuli sitten katsottua tämäkin merkillisyys, ja huomasin senkin, että vastoin tavanmukaisia oletuksia myös NHL:n kotitanhuvilla Teemun kohtalo kiinnosti. Olihan hän kolmanneksi pisimpään liigassa ilman voittoa pelannut pelaaja, kyseenalainen kunnia jos mikä. NASN:in selostajat jankkasivat asiaa jos eivät eniten niin ainakin runsaasti. Ja kuvissa oli Teemun kantajengiä joka oli raijattu paikalle oransseissa paidoissaan - hyvä ettei turhaan...
Samoihin aikoihin mietimme sankaruusprojektissamme sitä, miksi ihmiset kiinnostuvat jostakin henkilöstä ja alkavat seurata hänen vaiheitaan. Ihmetyksen aiheena oli mm. Hevi-Arin keski-ikäisissä naisissa herättämä tunnekuohu - äidillisyyttä, pedofiliaa vai jotain ihan muuta? Pelkkää nuorison hypeä ei hänenkään valintansa tosiaan ollut.
Aina emme voi valita sankareitamme, tai ainakaan niitä, joiden elämä ja teot herättävät meissä suuria tunteita. (Lasken tipan linssissä suureksi tunteeksi tässä yhteydessä.) Toisaalta Lindgren muistuttaa kolumnissaan, kuinka jääkiekko ja urheilu yleensäkin on melko lapsellista hommaa. Meillä katsotaan muumeja sattuneesta syystä paljon, ja jotenkin tuo on aika piisamirottamainen asenne - vain filosofit ymmärtävät vakavia asioita eivätkä ole muusta kiinnostuneet...
Ja kuitenkin vakavat, maailmaa parantavat popparitkin lankeavat näihin teemuihin. Kuten ahdasmieliset tutkijanaisetkin. Mistä on kyse? Vetoavatko sankaritarinat meihin niin paljon, että unohdamme olla niin kovin tosissamme? Vai olemmeko sankareiden kohdalla vielä enemmän tosissamme kuin muulloin?
Jos urheilu on lapsellista, niin miten se suhtautuu siihen nivoutuviin kansallisiin ja sotilaallisiin ihanteisiin? Tahko Pihkalan suojeluskuntalaisessa hengessä. Onko urheilu banaaleinta nationalismia, ja onko kaikki militarismi banaalia militarismia? (BN on Michael Billigiltä ja BM, katso http://www2.iisg.nl/esshc/programme9606.asp?selyear=8&pap=3791. En minä näitä itse keksi!)
Suuret tunteet itsessään ovat tietysti lapsellisia nekin jos niikseen tulee. "Lapsella vain voi silmät niin loistaa", eikös vaan. Aikuinen hillittee ittensä ja suhteuttaa kaikki asiat niiden tärkeyden mukaan eikä turhia hötkyile, tai ainakaan tuhlaa rahojaan jonkin jolpin äänestämiseen laulukilpailussa.
Peter N. Stearnsin teos American Cool valaisee tätä asiaa NHL:n kotikulmilta, mutta jotain siitä voinee soveltaa Eurooppaan ja Suomeenkin. Aikuisen tunteet ovat kaikkialla hallinnassa ja sankarit vähissä. Lapsi meissä haluaa uskoa, että urheilu on tärkeää ja saavutukset siinä oikeasti hienoja. Lapsi meissä valvoo öitä jonkun hemmetin kiekkomiljonäärin takia ja kyynelöi, kun se viimein saa sen mitä on aina halunnut. Lapsi meissä pitää hienona haluta jotain asiaa vuosikymmenet...
Vai onko niin, että aikuinen voi sallia itselleen rajatun määrän sankareita ja kyyneleitä? Ja vain puberteettinen ehdottomuus ei kestä sitä? Tästä lisää myöhemmin...
2 kommenttia:
Ensinnäkin, olet ilmeisesti vapaaehtoisesti sulkenut pois anonyymin kommentoinnin mahdollisuuden. Saisit ehkä enemmän kommentteja, jos antaisit muidenkin kuin bloggerin asiakkaiden niitä tänne jättää.
Sitten tuohon lastuusi. MInulle sitä "kolumnia" lukiessa (siis Hesarissa) tuli ensimmäisenä mieleen, että miksi hitossa se on kulttuurisivuilla (tai yleensäkään Hesarissa).
Täysin tyhjänpäiväiseen asiaan tuhlattiin maan tärkeimmän kulttuuria kommentoivan lehden kallisarvoinen kolumnitila, joka olisi voitu käyttää kulttuurista kirjoittamiseen.
Ehkä se olisi sopinut urheilusivuille, mutta ehdottomasti parhaiten kirjoittajan omaan blogiin.
Tämä ehkä tuli lähinnä siksi mieleen, että minua eivät näiden jääkiekkoilijoiden saavutukset kovin paljoa kiinnosta. Heidän kutsumistaan sanalla "sankari" on lisäksi lievästi pervoa, hehän tekevät työtään ja saavat siitä kai kohtuullisen korvauksenkin. Lisäksi nimenomaan jääkiekosta puhuttaessa, toimivat alalla, joka elää laillistetulla väkivallalla, eli on väkivaltaviihdettä.
Ilmeisesti Hesarissa tai kolumnistin ajatusmaailmassa Selänteen mestaruus oli tarpeeksi kulttuuria. Oire ajastamme, jos mikä.
Ulla-Maija Peltosen kanssa kokoamassamme sankaruusaineistossa vastaajat pohtivat paljon juuri tuota sankaruuden ja palkannauttimisen yhteyttä. Onko lääkäri tai palomies sankari, hänhän tekee vain työtään?
Kuten uudemmasta jutustani huomaat, olen lähtenyt tässä pohdinnassa jo aika eeppisille laduille. Epäilen, että nämä teemut ja terot edustavat medialle ja ehkä lukijoillekin metatarinaa, jonka avulla maailmaa on helpompi hahmottaa.
En ole ajatellut tuota kommentointiasiaa sen kummemmin - pitääkin ihan tietoisesti tehdä siinä ratkaisuja. Kiitos huomautuksesta! Vähän hitaasti vastaan nykyään mihinkään, siitä pahoitteluni.
Lähetä kommentti