Jatkaakseni hilpeästä kuolema-aiheesta... Sekä gradua että väitöskirjaa tehdessä minua on noin niinkuin yksityishenkilönä nyppinyt suuresti tämä surun sanattomuus. Varsinkin kun asian ilmaiseminen sanallisesti on mahdotonta ja sen yrittäminen lähinnä koomista.
1900-luvun alkupuolen suomalaisille surun sanattomuus ei vielä ollut yleinen ihanne, vaan aiheesta jaariteltiin paljonkin. Sota-ajankin kuolinilmoituksissa kaipaus oli katkeraa ja valittivat vainiot, kun pohdittiin miten pieniä orpoja kyettäisiin ohjaamaan. Sotien jälkeen yleistyi sitten tämä "suurin suru on sanaton"-ihanne, en ole jaksanut selvittää koska ja missä se esiintyisi ensi kerran. (Kuolinilmoitukset ovat mainio lähde, mutta runsaudessaan erinomaisen työläs.)
Toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa sanomalehtien kuolinilmoitukset tuntuivat olevan niitä harvoja todella hyväksyttäviä tilaisuuksia kertoa omasta surusta. Yleisesti ottaen nimittäin sureva tuntuu olleen toiminnan kohde: sankarivainajien omaisten lohduttamisesta taitettiin peistä papiston kesken ja kaikkialla kuvattiin yleviä (ja tietysti vaieten surevia) sankariäitejä ja leskiä, ainakin jos he olivat ehtineet saada aikaan suuren lapsilauman.
Suru oli myös kollektiivista, mikä tietysti sopi aikakauteen. Yhteisiä tai sellaisiksi kuvattuja olivat myös pelko, puute, kaipaus ja kärsimys, sodasta yleensä puhumattakaan. Alueelliset ja muut erot nostivat tietysti päätään varsinkin jatkosodan kuluessa, mutta kuoleman haluttiin sanoa olevan kaikille yhteinen.
Ja koska kaikki olivat surijoita, kenenkään ei tarvinnut kuvata surua, eipä oikeastaan toista lohduttaakaan. Kun vain huouttiin yhteisymmärrystä niin se riitti. Muka. Ei takuulla riittänyt. Varmasti nämä asiat hoidettiin hyvin monta kertaa, mutta löytämäni virallinen diskurssi ei siihen ohjannut. Pikemminkin se antoi keinot lakaista karmeatkin kohtalot maton alle, kun kerran kaikki suomalaiset jotenkin kokivat saman ja elivät yhteistä surua. Eli voimia sulle ja turpa kiinni.
Jo sotavuosina arveltiin tämän johtuva surun yleisyydestä ja massiivisuudesta: kun hautajaisia ja surevia oli niin paljon, fiksutkin sanat kuluivat käytössä eikä uusia noin vain keksitä tilalle. Pienten, jopa "hiljaisten" hautajaisten yleistyminen sotien jälkeen viittaa sekin tähän. Ei vain jaksettu innostua enää, myötätunto ja sen osoittamisen keinot olivat kuluneet loppuun.
Mutta onko näin edelleen? Viime vuosikymmenten "kuoleman löytäminen" eli sairaalakuoleman ja niukkojen sururituaalien kritiikki ei mielestäni ole ratkaisevasti muuttanut tilannetta ja tapoja. Kuoleman yhteisöllisyys ei ole palannut. Sen sijaan jokainen pohtii kuolemaa itsekseen, keksii jonkin itselleen sopivan asennoitumisen ja kun kuolema tulee kohdalle tai liippaisee läheltä, turvaudutaan siihen. Ellei sitten kyseessä ole ihan oikea, omakohtainen suru, jolloin moni muukin asia menee uusiksi. "Joudutaan pysähtymään" jos oikein julkkiksia ollaan.
Julkisuudessa puhuvat ihmiset ovatkin niitä ainoita, jotka tuntuvat saavan sanoa jotain surustaan. Muiden pitäisi kuunnella väkisin väännettyjä "aitoja" lauseita, vaikka ainakin minusta kunnon fraasi on poikaa jos ei oikein jutella voi. Jos ottaa osaa suruun niin miksei sitä voisi sanoa. Kun nyt se kuunteleminen on niin vaikeaa ellei mahdotonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti