Kansallisarkistossa parveilee myöhäiskeski-ikäisten (nykyään kukaan ei ole vanhus) laumoja tavaamassa vanhoja kirkonkirjoja mikrofilmeiltä. Voin olla vainoharhainen, mutta tuntuu että melkein mitä tahansa muuta tutkiva saa parempaa palvelua henkilökunnalta... Toisaalta sota-arkistossa kiistettiin tällainen asenne jyrkästi kun kysyin. No, he kauppaavatkin erillistä "isoisäpakettia" halullisille.
Minulle sukututkimus on aina ollut hieman vieras asia, kuten muistitietokin. Johtuneeko siitä, että omassa suvussani jauhetaan ad nauseam vanhoja asioita, joista ei selvää tule ja joilla on aika kursorinen yhteys mihinkään yleiseen inhimilliseen kokemukseen. Sen sijaan ne ovat ikäviä ja jopa tuskallisia kaiveltavia paikalla olleille. Olenkin lähtenyt vääntämään historiaa toista kautta ja selkeästi makrotasolla. Ei niin ettenkö olisi lopulta oppinut siilaamaan näistä horinoista myös sen sosiaalihistorian.
Isäni suvussa on viime vuosina tutkittu sukua paljonkin, niin äidin kuin isänkin puolelta. Erinäisten yhteensattumien seurauksena tulin tuntemaan Kemppaisten sukuseuran ja kirjoittamaan sen kokoamaan sukukirjaankin, Kemppaiset Kainuusta II. Mikään selviö tämä kohtaaminen ei ollut, koska isäni kuten äitinikin vanhemmat erosivat vuosikymmeniä sitten, ja siihen aikaan se oli hieman eri tason vihollisuutta kuin nykyisinä yhteishuoltajuuksien aikoina.
Sain eilen tekijänkappaleen tuosta sukukirjasta, johon olin toimittanut myös omat tietoni. Vastaavan, tosin vähemmän uljaan koosteen olen nähnyt myös isäni äidin suvusta. On se aina jotenkin liikuttavaa, vaikka ei suurinta osaa listatuista henkilöistä tuntisi eikä heistä mitään piittaisi. Kun nyt kuitenkin omista lapsista vanhempi ehti vielä kirjaan mukaan.
Lapset ovat varmaan monelle se elämänmuutos, joka saa miettimään sukua enemmänkin. Ainahan niistä sanotaan että "kumman näköinen" ja sen lisäksi etsitään eri sukulaisten piirteitä. Meidän kersat on tehty sillä lailla diplomaattisesti, että jokainen ilmoittautunut sukuhaara on löytänyt niistä piirteensä, ainoastaan nuorimmaisen korvalehdet ovat vielä kesken analyysin. Pitäisi löytää sellainen kuva isästäni että korvat näkyvät, ei tuollaisia enää muista ja kun alkuperäinen on jo Sotkamon hautausmaalla niin minkäs teet.
Toisaalta, entäs sitten. Harva koko sukuaan rakastaa kun perheessäkin on jo tekemistä. Ns. suurten sukujen nuorimmaisilla on hienon nimen lisäksi aikamoiset paineet, kun pitää isän lisäksi ylittää isoisä ja pari tyyppiä 1800-luvulta. Meillä maatiaisilla on samoin omat ongelmamme, ja mikäs siinä jos ne olisivatkin omia mutta kun ne ovatkin kohtalo, "ei meikäläiset" sitä ja tätä. Eihän näitä ole pakko kuunnella mutta jossain ytimenjatkeessa ne vain jytäävät.
Tästä syystä en ihan loppuun saakka ymmärräkään sukututkijoiden motiiveja. Mitä fiilareita siitä saa, että löytää jonkun etäisen sukulaisensa satojen vuosien takaa? Kun selvittämättä on sekin, miksi Martti-enolle kävi niinkuin kävi. Ja kaikkihan me olemme sukua vaikka kenelle, jos ei muuten niin väärän koivun takaa ja siitä taas eivät kirkonkirjat mitään yleensä kerro.
Ja kuitenkin. Kemppaisten sukukirjasta kävi ilmi sama asia kuin mitä tiedän äitini suvusta: multavarpaita siellä on sangen rajallisesti. Poliiseja ja rakennusmestareita, äidin isoisä taas oli suutari jne. Isäni äiti on maalaistalon tyttöjä ja isomummoni lähti lehmänlantaa pakoon Tuupovaaralta, mutta se perusagraarinen tanssilavakaiho puuttuu ilmeisistä syistä. On lähdetty jo vähän aikaisemmin.
Toisekseen, Tuupovaaralta on miehenikin sukua lähtöisin. Ehkä olemme kaukaisia serkkuja ja siksi noista tenavista tulee niin samannäköisiä? Kukahan jaksaisi selvittää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti