Helsingin Sanomissa on usein koulutusaiheisia juttuja - hajanainen otos maakuntalehdistä viittaisi siihen, että se on nimenomaan Hesarin piirre. Tänäkin aamuna mies tuli keuhkoamaan, että Hesari kirjoittaa taas, kuinka ei-akateemisten lapset eivät vieläkään hakeudu korkeakouluihin samalla lailla kuin akateemisten.
No voi halleluja. Kun nyt ajattelee, miten paljon suuria ikäluokkia aikanaan koulutettiin tuolloin laajentuneessa korkeakoululaitoksessa, niin ihan tukkoonhan se menisi, jos jokainen duunarin kakarakin sinne änkeäisi. Kun nyt akateemisissa perheissä ei ole tavattu kannattaa ammattikouluun menoa kuitenkaan.
Ei-akateemiset perheet taas ovat luku sinänsä. Kun sellaisesta itsekin tulen, tiedän asian kipeästi. Niissä voidaan hokea ja erilaisin sanktioin varmistaa, että läksyt luetaan, mutta miksi, siihen on jo vaikeampi vastata. Kun ei tunneta putken päätä, ainakaan sitä vihoviimeistä. Ihan huvin ja urheilun vuoksi harva jaksaa tosissaan koulua käydä.
Vanhemmat voivat myös lähettää ristiriitaisia viestejä. Vaikka koulutusta sinänsä arvostetaan, akateemisia ihmisiä voidaan kuitenkin vieroksua, pitää koppavina ja vähän naurettavina. Ehkä he ovatkin (me olemme), kuka tietää. Mutta nämä enemmän tai vähemmän piiloiset viestit eivät ainakaan innosta hakemaan korkeakouluihin, jos tie sinne ei muutenkaan ole itsestään selvä.
Minun akateemisen urani keskeinen tekijä on se asuinalue, jolle perheemme hieman vaurastuttuaan tupsahti 1970-luvun lopulla. Eteläisessä Espoossa näet vilisee maistereita, ja tohtoreitakin rikkana rokassa. Koulukaverieni vanhemmat olivat opettajia, juristeja, arkkitehteja ja muuta mukavaa. Oli siinä keskikoulupohjaisten vanhempien lapsella ihmettelemistä.
Tulipa ainakin tutuksi ajatus siitä, että korkeastikin koulutetut ovat aika tavallisia ihmisiä, joskin tunsin tiettyä "vadelmavenepakolaisuutta" näiden sivistyneempien perheiden edessä. Ero ei ollut huikaiseva, mutta olemassa se oli. En minä tämän takia itseäni tohtoriksi vääntänyt, mutta ei se haitaksikaan ole ollut.
Ihmettelenkin suuresti tätä nykyistä kaksinaismoralismia: toisaalta pitäisi surutta antaa syntyä ja jopa väkisin synnyttää ns. paremman väen asuinalueita, joille köyhillä ei ole asiaa. (Köyhä ei aina ole sama kuin ei-akateeminen, mutta menköön nyt.) Toisaalta jotenkin salaperäisesti kaikilla pitäisi olla samat mahdollisuudet kouluttautua miten pitkälle vain.
Ei koulutettu ja joskus jopa hyvätuloinen väki voi ghettoutua ainakaan nykyistä enempää, jos halutaan päästä Hesarin ihanneyhteiskuntaan. En tarkoita sitä, että kaikki kauneus ja viisaus olisi tällä ihanalla ihmisryhmällä, mutta jos halutaan, että siihen liittyy ns. uutta verta, kontakteja muualle on oltava.
Vaan kukapa olisi niin hullu, että uhraisi lapsensa moisen vision vuoksi. Joku työttämän tai yksinhuoltajan kakarahan voisi vaikka kiusata niitä. Kun taas fiksujen ihmisten lasten kanssa vain riidellään...
No, tämä ikuisuusaihe ja sen sekavat käsittelytavat ovat osa suomalaisen pikkuporvariston ambivalenssia. Kaiken jälkeen haluaisin kuitenkin vienosti muistuttaa, että yliopiston perustehtäviin ei kuulu tuottaa parempaa väkeä, sen paremmin pasteeraamaan maalaiskylän raitille valkolakki päässä kuin kököttämään Aallon nojatuoliin rivitalossa. Yliopiston tarkoitus on kouluttaa eri alojen ihmisiä ja nykyään vaikuttaa yhteiskunnallisesti - missähän välissä, kun aina vaan uudistetaan...
Minua ihastuttaa eniten kuitenkin se yleensä toisena mainittu, mutta täysin ensisijainen tehtävä, eli uuden tiedon tuottaminen. Zen ja moottoripyörän kunnossapito, joopa joo. Tiedon kirkko. Ettei tietoa käytettäisi vain erojen tekemiseen, kuten jotkut koulukavereidenkin vanhemmat tekivät, vaan myös muiden kuin oman pikku navan hyväksi. Tai edes omien kersojen. Niidenkin etu on tasa-arvoinen yhteiskunta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti