Sankaruusseminaari

Väsyneenä mutta onnellisena sankaruusprojektin käsiteseminaarin jälkeen. Aivan mahtava seminaari, hienoja esityksiä ja loistavia keskusteluja. Ikävä kyllä en voinut jäädä seuraamaan loppukeskustelua, mutta Ulla-Maija lupasi siitä jonkinlaisen koosteen.

Käsiteseminaari kuulostaa sanahirviöltä, mutta tutkijoiden työtapana se on ilmeisen onnistunut. Ei meillä kellään ollut mitään täysin valmista käsitettä, jota vain olisimme tyynesti esitelleet, vaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kuitenkin sankaruuden käsite kykeni yhdistämään hyvinkin erilaisia aiheita ja ihmisiä, viikinkisaagoista nykypoliitikkoihin, työläissankareista taiteen sankareihin. Esiintyjälistää katsellessani epäilin, mitä tästä kaikesta tulee, mutta syntyikin keskusteleva, kantaa ottava, kyseenalaistava ryhmä. Kiitos kaikille!

Juttelimme tauoilla jonkin verran tutkijoiden työtavoista. Yksinäisyys on kuitenkin kaiken luovuuden ehto, ja sitähän tutkimus vaatii siinä missä taidekin. Vaikka suurin työ olisi aineistojen jäljittämisessä, jokin idea pitää olla, mitä edes lähtee hakemaan ja mitä kysymyksiä aineistoiltaan kysyy. Kirjoittaminenkin vaati rauhaa, sillä ainakin humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa aiheen rajausta ja fokusointia tapahtuu pitkin matkaa, suunta ei aina ole tuosta vain a:sta b:hen ilman ihmettelyjä.

Toisaalta kontaktit toisiin tutkijoihin pistävät oman palapelin palat mukavasti sekaisin. Olen oppinut vuosien mittaan senkin, että jos jokin asia, käsite tai itse tutkijakin ärsyttää, se on yleensä merkki siitä, että asiaa pitää pohtia enemmän ja että siinä voi piillä suuriakin mahdollisuuksia. Muutosvastarinta kun on kovin inhimillinen ominaisuus. Ja sankarillisina tutkijoina koetamme aina voittaa itsemme, tietenkin!

Oman tietämyksen rajat tulevat monitieteisessä seminaarissa aina vastaan ja lujaa. Sekin on vain kestettävä ja koetettava tehdä asialle mahdollisuuksien mukaan jotain. Kun pääsee sille asteelle, että voi antaa "professoritasoiselle ihmiselle" kirjavinkkejä, voi olla jo ihan onnellinen. En usko, että sen suurempaa viisautta on ainakaan minunlaiselleni heinäsirkalle luvassa.

Kuvittelin ennen, että tohtoriksi väitteleminen tuo jonkinlaisen pysyvän rauhan ja sen jälkeen ei tule enää sellaista tunnetta, että mitä helvettiä minä täällä teen. No, se tunne ei katoa koskaan ja aina pitää olla valmis oppimaan uutta. Mutta kuten sanottua, näitä tunteita ei pidä ottaa tosiasioina vaan ryhtyä toimeen, jotta jokin muuttuisi. Ja pysyväähän on vain muutos.

En halua lopettaa tätä innostunutta tekstiä ruikuttamalla tutkimusrahoituksesta ja yliopistojen ongelmista. Totean vain, että kun se on parasta ollut, on se työtä ja tuskaa ollut. Ja tutkijan työ on ainakin minun mielestäni parasta kaikista.