Huutonet on kätevä keski-ikäisen perheenäidin kannalta. Joku muu pinnistää saadakseen lippuja suosittuun konserttiin, ja laiskempi, tyhmempi tai muuten vain myöhäisherännyt maksaa muutaman euron vaivanpalkkaa ja pääsee silti kuulemaan möykkää livenä.
Postissa tuli näet huutamani lippu Musen konserttiin, Helsingin jäähallissa 17.10. Kovin pahaa ylihintaakaan ei mennyt, ja lipun mukana oli aurinkoinen viesti : "Paras livebändi ikinä! Mahtavaa keikkaa... :-)" Kiitos myyjäpuolelle, katsotaan miten käy.
Paras livebändi? Kokonaispakettina viihteellisin lienee Kotiteollisuus, varsinkin jos diggaa karjalan murretta ja sikäläistä meininkiä. Soittotaidoista maristaan aina, onneksi minulla ei ole varaa arvostella...
Energisintä menoa oli minun muistoissani joskus 1990-luvulla CMX:n keikoilla, ainakin yleisössä. Jotenkin homma hiljeni, kun Yrjänä alkoi julkaista runokirjoja, vai olivatko ne paikalle ilmestyneet maripaitaiset tyttölapset ainoa syy? Millaista siellä on nykyään, en tiedä. Aikansa kutakin.
Musesta en tiedä juuri mitään enkä aio ottaa selvääkään. On jotenkin ihanaa olla kaiken sen hienosteluskeidan ulkopuolella, mitä musiikkiin aina liitetään. En tiedä, en välitä, menen yksin, katson ja kuuntelen ja jos en ehdi viimeisellä metrolla kotiin, suon itselleni taksin ylellisyyden.
Paikkani jäähallissa on melkein sama kuin muinoin, kun olin siellä katsomassa Guns'n'Rosesia. Keikka tuli huonoon aikaan, koska en enää ollut järin innostunut bändistä. Lukioaikojen muistoksi piti kuitenkin mennä. Mukana oli silloinen poikaystäväni, kitaranrämpyttäjä omalla tavallaan hänkin.
Ihan rennosta ihmisestä kuoriutui keikan ajaksi täydellinen rockpoliisi, puuskassa tiukasti pidettyine käsivarsineen kaikkineen. En tiedä oliko syynä kateus, mustasukkaisuus vai se, että bändi ei tosiaankaan esittänyt parastaan, kuka tietää. Joka tapauksessa suurin huvini tuolla keikalla oli vierustoverin katselu... on ne niin koomisia kun sen silleen ottaa.
Anna Kortelainen kirjotti jokin aika sitten Me Naiset-lehden kolumnissaan siihen sävyyn, että rockmusiikin harrastus aikuisiällä merkitsisi jonkinlaista infantiilisuutta.Voi hyvinkin olla, ja sekös mukavaa. En näet ihan niin aikuiseksi haluakaan, etten nauttisi kovaäänisestä musiikista, jota joku soittaa näköetäisyydellä ihan oikeasti. Beethoven menee myös ja Wagnerin oopperat :-)
Toivottavasti kersat aikanaan alkavat kuunnella jotain oikein huonoa, räppiä vaikka. Ettei tarvitse vaihtaa omaa sekalaista musiikkimakuaan auttaakseen heidät aikuisuuteen. Pahintahan on, jos isi tai äiti tulee nojailemaan teinin huoneen ovenpieleen sormiaan napsutellen ja päätään pakkoliikkeenomaisesti nykien... Koetetaan välttää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti