Petri Tammisen teos Miehen ikävä sisältää novellin, jolla on sama otsikko kuin tuossa yllä. Naureskelin sitä itsekseni taannoin, toteaahan Tamminen että "ylivoimaiset panomiehet on puhuttu tuohentaivuttelijan ja harmittoman tanhuajan maineeseen." Tammisen mukaan tämä ei ole hämännyt naisia ja vaikka olisikin, sehän on ollut Karjalan miehelle vain eduksi. Shemeikka on ovela.
Mitä Karjalaa Suomessa nykyään on, se sijainnee jossain Saimaan itä- ja etelärannalla, koska alempaa alkaa jo Kymenlaakso. Sieltä on miehenikin kotoisin. Meillä on myös keskusteltu Kotiteollisuus-yhtyeen ja sen kuvitteellisen johtohahmon Hynysen edesottamuksista. Tällaiset julkiset hahmothan ovat ihmisille oivaa käyteainetta, kun verhotusti puhutaan oman elämän pikku ongelmista ja toisaalta luodaan tarvittavaa yhteisyyttä.
Varsinkin Äijät-ohjelmassa taajaan kuultu kannustuslause "tuosta ei kyllä tuu yhtään mitään" on meilläkin tuttu, ei minun tekemisiini liittyen sentään. Tästä yleisestä ihmisrakkaudesta tuleekin mieleen Ylikankaan Nuijasota-teoksessa muistuttama seikka, että "koko nykyinen käsitys karjalaisesta kansanluonteesta, iloluontoisesta, välittömästä ja laulavaisesta Viipurin-pojasta on 1800-luvulla luotu myytti. Lahjoitusmaakaudella karjalainen ymmärrettiin kyräileväksi, umpimieliseksi luonteeksi" (s. 213).
Kumpikin kuvaus on tavallaan totta. Hauskoja ollaan ja laulaa jollotellaan vaikka ei edes osattaisi, mutta annas olla kun yleisö ei olekaan kiitollista ja vaikkapa vaimoparka haluaisi päästä vaihtamaan vaippaa eikä jäädä kuuntelemaan miehen loputonta selvitystä ties mistä. Sitten kyllä loukkaannutaan. "Kun vaan vihataan eikä yhtään rakasteta." Niin sanottu ironia on varattu miehelle itselleen ja jos ei ymmärretä, ah ja voi. Ylikangas on sunnuntain Hesarin mukaan "eteläpohjalainen prinsessa", mutta herneen tuntevat Karjalankin miehet jos niikseen tulee.
Minua alati hämmästyttävä karjalainen piirre, joka ei tule esiin vain puolisossani vaan muissakin tuntemissani seudun kasvateissa on joustava jutustelu, jossa voidaan sanoa melkein mitä vain. Ja saavuttaa välillä ihan tarpeellisia asioita. Hynynenkin kertoo loppukesästä julkaisemassaan kolumnikokoelmassa välttäneensä uhkaavan väkivaltatilanteen Imatralla, ja miesten eronneen ylimpinä ystävinä.
Todennäköisesti suurinta tyydytystä on tuottanut riidanhaastajan puhuminen pyörryksiin ja vielä niin, että on päässyt sanomaan hänelle siinä välissä aika pahasti. Olin itse muutama vuosi sitten todistamassa, kun mieheni puhui itsensä pois tappelusta pohjalaisissa häissä - ja sitä riitaa oli sentään pohjustettu koko päivä. Siitä ei hullukaan ota selvää, mitä mies ajatteli koko tilanteesta, ehjällä nenällä selvisi kuitenkin ja se on kaiketi pääasia.
No, karjalaisuus ja karjalaisuus, itse kunkin suku on kai nykyään kotoisin sieltä sun täältä eikä näillä oletetuilla heimoeroilla ole kuin viihdearvoa. Pikkulasten vanhempien elämää lämmittää lähinnä turpasauna, joten arvo se on sekin. Muistettava on myös, mitä Väinö Voionmaa kirjoitti jo sata vuotta sitten Karjalaisen heimon historiassa: parissa sukupolvessa nämä erot hioutuvat pois ja katoavat tykkänään. Pakko kai se on uskoa kun oman alan "founding father" on noin sanonut.
Lopuksi on kyllä ihan pakko lainata vielä Topeliuksen Maamme kirjaa aiheesta.
"Karjalainen on ikäänkuin Suomen kansan valopuoli: avomielinen, kohtelias, vilkas ja kevytmielinen, helposti ohjattava ja helposti eksytetty, herkkäuskoinen kuin lapsi, ei kuitenkaan vailla suomalaisen itsepintaisuutta, mutta herkkä oppimaan ja varustettu luonnonlahjoilla, jotka tarvitsevat ainoastaan hyvää kasvatusta, asettaakseen hänet kansansa parhaiden joukkoon."
Näinhän se nimenomaan on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti