Hieman tuohon Musen keikkaan liittyen, mutta elämäni tavalliseen murheeseen liittyen erityisesti. Aina jaksaa hämmästyttää, millä motiiveilla ihmiset vaivautuvat paikalle erilaisiin tilaisuuksiin ja miten he niissä käyttäytyvät.
Jäähallissa vieressäni istui minua korkeintaan kymmenen vuotta nuorempi pariskunta, ihan tavallisen näköisiä ihmisiä jos niikseen tulee. Mistä lie tulivat ja minne olivat menossa, vaikea sanoa. Heillä oli ainakin liikaa aikaa ja rahaa, kun viitsivät tulla maailmanluokan konserttiin lähinnä keskustelemaan keskenään.
Varsinkin pariskunnan naispuolinen osio tuntui olevan sitä sukupuolelle(mme) aivan liian tavallista ihmistyyppiä, joka tulee mukaan kun käsketään, vaikka mieluummin kuuntelisi kotona Bon Jovia. (En keksi tätä bändiä omasta päästäni, mimmi muisteli heidän keikkaansa Musen soittaessa. Kuulin tämän, ikävä kyllä, Invincible-kappaleen aikana. Tuska on vieläkin sietämätön, haava ei parane ehkä koskaan.)
Ei tämä ole musiikkitilaisuuksien yksinomainen piirre, pikemminkin päinvastoin. Oli kyse elokuvista, jatkokoulutusseminaareista tai mistä hyvänsä, aina on paikalla joku tai muutama, joiden pitäisi selvästi olla jossain ihan muualla.
En suinkaan vastusta keskustelua vaikkapa tieteellisen esitelmän tai oman luentoni aikana. Kollegalle on ihan asianmukaista supattaa että tuon se on lainannut siltä ja siltä ja huomaatko, miten leikkaa edellisen esitelmän kanssa. Mutta se supatus jää sitten siihen ja keskitytään taas itse asiaan. Jos on tosiaan sanottavaa, räpylä ylös vain ja keskustelemaan pääpuhujan itsensä kanssa. Voi olla kiinnostavampaakin kuin hänen alkuperäiset juttunsa tai sitten ei.
Nämä passiiviset aggressikot ovat aivan toista luokkaa. Höpötys alkaa kuiskailuna, jatkuu kiherryksenä ja saattaa lopulta tulla ulos ihan täyteen ääneen. Se saattaa hyvänä päivänä käsitellä päivän tekstiä, useimmiten ei. Mulkaisut, hyssyttelyt tai jalkaan potkimiset ovat ikävien ihmisten tylsämielisiä rajoitusyrityksiä, kas kun meillä on niin hauskaa tässä. Vaikka se asia, jonka takia muut ovat paikalle tulleet, menee monelta lähellä istuvalta aivan ohi, kun parin neropatin oma sirkus on saapunut kaupunkiin.
Miksi nämä ihmiset edes tulevat kokouksiin ja luennoille? Läsnäolopakkoa ei ainakaan ole useimmissa tilaisuuksissa, joissa olen tätä joutunut todistamaan. Mahdollisesti nämä ihmiset ovat tottuneet kiltteinä tyttöinä tai poikina tulemaan paikalle, kun käsketään tai joku sanoo että pitäisi. Vaikkei kiinnostaisi, vaikka olisi mieluummin jo kahvilla tai konferenssikaljoilla. Mutta kun on opittu että lintsata ei saa, niin mukana roikutaan vaikka väkisin.
Kiltteys on kuitenkin kirosana, eivätkä sitä tunnusta supattajammekaan. Oikeasti ei enää olla yhtään kilttejä vaan villejä, itsenäisiä ja vapaita radikaaleja, jotka murskaavat raja-aitoja minne menevätkin. Ikävä vain, että supattelun villeys jäi sinne ala-asteelle. Kyllä aikuinen ihminen on lähinnä säälittävä, jos sillä yrittää erottua massasta.
Nämä konserttitypyt ovat oma lukunsa. Heidän "miehensä" koettavat kaiketi sekä viihdyttää tympiintynyttä "naistaan" että osoittaa tietävänsä kaikesta kaiken ja lopustakin jotain, kun ei voida keskittyä kuuntelemiseen. Ehkä suhde on siinä herkässä vaiheessa, että toista ei haluta päästää yksin minnekään (joillakin se vaihe kestää vuosikymmeniä) ja jossa vielä halutaan tehdä toiseen vaikutus.
Ehdotankin, että elävää musiikkia saisivat tulla kuuntelemaan vain yli viisi vuotta yhdessä olleet pariskunnat, jos niillä on lapsi tai useampi niin tästä voidaan joustaa. Muuten paikalla sallittaisiin vain yksin tulleita tai sellaisia, jotka vakuuttavat heidän ystäviensä jo kuulleen kaikki heidän juttunsa. Eli voidaan keskittyä itse asiaan. Se olisi erittäin terveellistä laajemmissakin piireissä, jos joku vielä muistaa mikä se asia on.
Opiskelijoilta ei ehkä voida odottaa samanlaista hengen valaistumista, moni kun tulee suoraan lukiosta, jossa läsnäolo on pääasia. Suosittelisin kuitenkin ennemmin kynsien viilausta, kännykän räpläämistä äänettömällä tai mitä tahansa, joka ei kohisuta suurempaa ihmisjoukkoa. Ja jos on asiaa, kysyä saa, ainakin minulta. Monesti en tiedä vastausta, mutta onpahan jotain vaihtelua monologiin. Alkaahan se jumalallinen viisauskin lopulta väsyttää :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti