Eilen oli otsikossa mainitun, Markku Jokisipilän toimittaman teoksen julkistamistilaisuus Lasipalatsissa. Ikävä kyllä loistava ennakkosuunnitelmani sinne saapumiseksi petti. Pikkuvauvojen äideillä on joskus tällaista.
Oikolukuvaiheessa silmäilin muidenkin kirjoittajien tekstejä, mutta enpä kommentoi niitä sen enempää, sen osaavat varmasti muutkin. Mielenkiintoista on nähdä, sanotaanko ja mitä minun kontribuutiostani, joka siis koski "uutta suomalaista sotahistoriaa" erittäin suurissa lainausmerkeissä.
Kun pyydetään kirjoittamaan tutkimusalasta ja aihepiiristä, jota ei ole aiemmin kovin tarkkaan määritelty (Ihminen sodassa oli sentään esikuvana) niin onhan siinä miettimistä. Kun vielä osa porukasta on jonkin sortin kavereita. Pitää kuitenkin yrittää pitää kielensä soman vaaleanpunaisena ja antaa rehellinen kuva siitä, mistä on kyse.
Jos jotain toivoisin niin sitä, että suomalainen sotien käsittely niin akateemisella kuin muillakin foorumeilla laajenisi hieman. Pitäisi päästä eroon, paitsi siitä ajatuksesta, että suomalainen sodankäynti on ollut jotenkin ratkaisevasti moraalisempaa hommaa kuin muissa maissa, ylipäänsä siitä, ettei Suomea ja suomalaisia voi verrata oikein mihinkään.
Vertailemattomuus estää puhumisen. Se, että ruotsalaisilla ei ole ollut vuosisatoihin kokemusta sodasta ei tarkoita, ettei suurimmalla osalla maailman ihmisistä olisi. Puhumattomuus, traumatisoituneisuus ja epätoivoinen eteenpäin katsominen ovat tietysti leimallisia kaikille sodan kokeneille kansoille - tai kriisin kokeneille yhteisöille jos mittakaavaa pienennetään. Ei suomalaisissa muuta fantastista ole kuin kuvitelma omasta ainutlaatuisuudesta.
Tämän päivän Hesarissa on juttu Esko Antolan näkemyksen mukaan hävinneitä suosivista viime vuosien 1918-tulkinnoista. Että ovatko tutkijoiden omat poliittiset mielipiteet vaikuttaneet niihin. Tunnen Aapo Roseliuksen ja Marko Tikan pintapuolisesti, eivätkä he ole vakuuttaneet raivokkaina kommunisteina... toisaalta nykyään poliittisista kannoista ei heti kättelyssä huudella.
Itse koen olevani vasemmistolainen pasifisti, joskaan en ole koskaan digannut Neuvostoliittoa sen enempää. Olen niin ylellisen nuori, ettei ole ollut välttämätöntä. Suuntaumisestani huolimatta varsinkin väitöskirjan käsikirjoitusvaiheessa tuli kritiikkiä sodanaikaisen propagandan nielemisestä sellaisenaan. Tutkijaksi opettelua sekin, että ei mene liikaa aineistonsa mukaan.
Toisaalta "rintamalinjat" ovat nykyään hieman erilaiset kuin vielä pari vuosikymmentä sitten, liekö Antola tätä huomannut. Minulla ei ole esimerkiksi ollut sen suurempia vaikeuksia luennoida Maanpuolustuskorkeakoulussa ja rupatella sotilaspastorien kanssa. Lienemme yhtä mieltä siitä, että on nyky-Suomessa muitakin uhkia kuin se tripla-Venäjä. Sisäinen turvallisuus on otettava huomioon sekin.
Saapa nähdä, pääseekö sotia koskeva juupas-eipäs-"keskustelu" poteroistaan (sic) ja minne. Jos minua jokin ärsyttää niin se on tahallinen tyhmyys, josta yritetään tehdä vielä hyve. Sotien ja sotahistorian jumittaminen menneiden vuosien poliittisiin kysymyksiin ja varsinkin henkilökysymyksiin on tällaista tyhmyyttä, toisaalta myös grandiöösit "kansalliset" kysymyksenasettelut.
Sodat ovat kuitenkin aikoja ja tapahtumasarjoja, joissa ihmisillä on ihan hirvittävän kurjaa parhaimmillaankin. Siitä toipumiseen ei asiakirjojen heiluttelu auta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti