Aili Nenola puhui keväisessä jäähyväisluennossaan tutkijan tunteista otsikolla "Itken ja tutkin". Hänen painotuksensa oli siinä, että tutkimusaihe itkettää ja siitä voi olla jopa vaikea tehdä julkaisuja sen arkaluonteisuuden vuoksi. Niin monen aiheen kohdalla onkin, mutta tunteet ovat mukana myös silloin, kun tutkimusaihe on jollain lailla tekemisissä tutkijan oman elämän kanssa.
Harva valitsee aiheen suoraan omasta tai edes perheenjäsenensä elämästä. Ei se niin yksinkertaista ole. Pikemminkin liikkeellä ollaan ylevin ajatuksin ja epäitsekkäin motiivein: tästähän kaikki janoavat uutta tietoa... ja jos vaikkapa väitöskirjantekijä saa aiheensa läpi laitoksella, niin saattaa ollakin. Rahoittajatahothan ne lopulta ratkaisevat, mikä tässä maailmassa tärkeää on.
Sitten pitää vain tehdä se tutkimus. Taisi olla Sakari Heikkinen, joka aikanaan tason kahvipöydässä ihmetteli, miksi väitöskirjantekijät niin usein pyytävät esipuheissaan anteeksi sitä, ettei tutkimus muistuta ensimmäistä tutkimussuunnitelmaa. Totta onkin, että pikemminkin pahoittelun aihetta olisi jos se muistuttaisi...
Itsekin tässä post doccina äljentelen sen asian kanssa, miten toteuttaisin tutkimussuunnitelman ja miten ei ehkä kannattaisi. Paljon on tehty, mitäs sitten? Mistä asiasta maailma sitä tietoa kaipasikaan ja mistä voin sitä antaa. Ja mikä on minusta itsestäni tärkeää ja hauskaa.
Ehkä joku pystyy "itkemään ja tutkimaan" siinä mielessä, että aiheen ei ole pakko olla kiinnostava. Minä olen niin heikkoa tekoa etten tosiaankaan voi. Okei, kuolema ei ole hauskaa sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta suunnattoman kiinnostavaa kaikin tavoin. Lienenkö tätä seikkaa kyennyt välittämään.
Kirjoittaminen näet varsinkin on vaikeaa. Vaikka ajatukset olisivat selkeinä päässä, tekstistä tulee silti tankkaavaa tönkköä, jossa helposti vielä näkyvät tutkimusaineiston ja -aikakauden sanontatavat (varsinkin 1900-luvun suomenkielisen Suomen tutkijoiden jatkuva riesa). Miksi ihminen ei saa asiaansa sanottua? Mikä siinä on niin vaarallista?
Tutkimusaiheen tärkeys omassa elämässä voi selvitä vasta tutkimuksen päättymisen jälkeen - näin ainakin minulle on käynyt. Ei sitä pidä hävetä, jos tutkimus on koetettu tehdä ammattitaidolla ja alistettu kollegoiden kritiikille. He kyllä kysyvät että mitä helvettiä sinä tästä jauhat ja etkö huomaa että tuo on epäolennaista. Se sattuu, voi kuinka se sattuu mutta sitten siihen tottuu ja koettaa parantaa tapansa jos vain voi.
Kun oppii ottamaan omatkin tunteensa työvälineinä, oman epävarmuutensa ja loukkaannuksensa merkkeinä ratkaisua vaativasta ongelmasta, alkaa päästä jyvälle ainakin omista työtavoistaan ja siitä, miksi jokin asia ei aikanaan onnistunut. Varsinkin, jos kuvittelee jonkun saman alan ihmisen sanoneen tahallaan pahasti, kannattaa mennä juttelemaan uudestaan. Olen usein huomannut, että kyseessä on aika mukava ihminen, jolla on suuriakin pedagogisia valmiuksia, joita en vain ole aikanaan osannut arvostaa. No, ei aina käy näin, mutta on se mahdollista.
Olen miettinyt näitä asioita usein lukiessani kavereideni tekstejä. Tutuista ihmisistä pystyy paremmin sanomaan, minkä kipupisteen päällä he kulloinkin istuvat ja mitä sille voisi tehdä. Tai ainakin osaa sanoa nätisti, ja niin että siitä on hyötyä nyt eikä ensi vuosikymmenellä. Palaute on taitolaji, eikä siinä voi aina onnistua. Olemme me ihmiset niin monimutkaisia virityksiä joka ikinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti