Itänaapuri ja minä

Seuraan kollegan esimerkkiä http://jokisipila.blogspot.com/, katso 2.11. Kuten on tullut todettua itse kunkin, me 1970-luvulla syntyneet emme oikein mene suomettumisen aidan kummallekaan puolelle.

Olin koulussa jo ala-asteella se ärsyttävä oppilas, joka kysyi, miksi natsit vihasivat juutalaisia ja mitä häikkää Usalla ja neukuilla oikein on. Opettaja jaamisteli näihin sitä sun tätä, jälkimmäiseen veikkasi öljyä ja minä ihmettelin, että eikös niillä ole jotain aatteellista kanssa.

Opettajanani oli suurimman osan ala-astetta melkoinen tapaus, virsiä laulattava ja sukupuolirooleja tuputtava naisihminen, jolla oli tavallaan huumorintajua mutta voi kiesus kumminkin. (Ei minun persoonani paljon kummempaa selitystä tarvitse.)

Epäilen, että hänellä olisi ollut näistä asioista paljonkin sanottavaa, sen verran pahat herneet hän veti nenään kun viheltelin Porilaisten marssia. Minusta se on kiva biisi ja olin juuri oppinut viheltämään, mutta asia ei ollutkaan niin yksinkertainen.

Kirjoitin minäkin silti aineen aiheesta "Hyvät naapuruussuhteet". Miten lasautinkaan taiteellisesti, "ryssät ja hurrit ovat jo historiaa". En tosiaankaan tajunnut, että vihollinen tulee aina idästä!

Yläasteella luokallamme oli poika, joka kävi säännöllisesti Leningradissa, kaiketi votkaturistivanhempiensa följyssä. Kertoi kaupanneensa sukkahousuja paikallisille ja sekös nauratti historianopettajaamme. Meillä muilla ei ollut niille kaupoille mitään hinkua, miliisihän siellä olisi vienyt.

Ainakaan eteläespoolaisilla 1980-luvun teineillä ei ollut mitään harhakuvia Neuvostoliitosta. Eihän sieltä saanut paljon mitään tavaraa ja näkihän sen telkkarista, miten köyhiä ne olivat. Me olimme pikku hiljaa oppineet kuluttamaan, niin kakaroina kuin kansakuntanakin, ja jos jotain kannatti ihailla niin Ruotsia ja USA:ta.

Vaikka tyhmiä ne jenkitkin oli. Jos ei muuten uskonut niin vaihto-oppilaat kertoivat viimeistään. Kuvamme Yhdysvalloista oli silti sekin peräisin pääasiassa televisiosta. Emme me niin tallukoita olleet, että olisimme uskoneet sen olevan pelkkää Dallasia ja Miami Vicea, mutta aika yksinapainen oli maailmamme jo tuolloin.

Itäblokki oli sitten vielä pahempaa kuin neukut. Kaikkein hauskinta oli, kun opettaja koetti saada meitä sanomaan Saksan demokraattinen tasavalta Itä-Saksan sijasta. Eihän kommunisteilla mitään demokratiaa ole, sen me tiesimme kaikki.

Varmaan työväenluokkaisemmilla ja muuten aatteellisempien vanhempien kersoilla on toisenlaisiakin muistoja. Minä en muista kenenkään koulukaverini olleen pioneereissa tai muissa - ne perheet taisivat asua Käpylässä.

"Ryssä" sanana ja ajatusmallina on sitten toinen hupaisa juttu. Jossain vaiheessa minulle valkeni, että perheessämme esiintyy ihan AKS:läisen tulista ryssävihaa, äidissäni varsinkin. Mistä lie tarkkaan ottaen peräisin.

Raijasin hänet sitten puoliväkisin joskus kymmenen vuotta sitten Pietariin, mikä oli hulvatonta. Hän nimittäin huomasi suurta henkistä sukulaisuutta paikallisten kanssa, niin naisten muodin kuin ruokatottumustenkin suhteen. Ei muuttanut mielipiteitään kuitenkaan, ihminen kykenee olemaan niin moninainen halutessaan.

Itse en ole rahkaihmisiä, mutta sellainen tuli otettua elämänkumppaniksikin. Jos Heikki Luostarisen kirja Perivihollinen on tuttu, niin katsokaapa kantta. Se on toisinto vuonna 1937 ilmestyneen Hakkapeliitta-lehden kannesta, jos yhtään muistan oikein, ja sen otsikkona oli aikanaan ytimekkäästi "ryssä".

Ei muuten, mutta kun ukkeli on geeninsä aika tarkkaan Suomen puolelta hakeneen siippani näköinen. Kapinaa? No jaa, on se kuva isänikin näköinen. Emme me näistä naapuruussuhteista pääse sen enempää kuin muistakaan oidipaalisista hommeleistamme.