On tärkeää olla kaunis, sehän tiedetään. Ruotsiin lähetetyistä sotalapsistakin valittiin perheisiin ensiksi söpöt tytöt. Toisaalta "kauniin naisen elämä on aina vaarallista", kuten toimittajakuntamme aatelinen Isto Lysmä aikanaan kirjoitti kansanedustajastamme, joka oli tuolloin neiti Vienonen.
Annamari Sipilä veti herneet nenään sunnuntain Hesarissa, koska Jokelan tappajaa oli kansainvälisessä mediassa kuvattu "miellyttäväkasvoiseksi" vai miten se meni. Ei ole kuulemma sopivaa. Ikävä kyllä ne ruotsalaisperheetkin saattoivat kokea pettymyksen valitessaan suloisimman suomalaislapsukaisen rumemman sijasta. Naamaan ei ole luottamista, oli se millainen hyvänsä.
Ihmistä tutkivat tieteet ovat kuluttaneet huomattavasti aikaa ja tutkimusrahoitusta sen selvittämiseen, mitä ihmiset pitävät toisissaan viehättävänä ja onko olemassa jotain kulttuurista universaalia siinä suhteessa. Itse olisin sitä mieltä, että ei ole, ainakaan pelkästään fyysistä piirrettä. Olen niitä friikkejä, joiden mielestä esimerkiksi John F. Kennedy oli juupelin ruma...
Omat arkihavaintoni tukevat sitä olettamusta, että viehätysvoima on enemmänkin jotain charmin tapaista kuin pelkkä piirteiden ja mittojen keskiarvo. Kauniiksi sanotun ihmisen täytyy olla sekä itsevarma että epävarma - myös jälkimmäistä siksi, että todella itsevarmat eivät jää odottelemaan aplodeja sille, että ovat paikalla ja nättejä.
Nykyistä laihuusihannetta morkataan kovasti, koska se ajaa nuoret naiset ja miehetkin syömishäiriöiden tielle. Toisaalta, se on ainakin melko demokraattinen ihanne. Paljon vaikeampaa olisi leikkauttaa nenäänsä saati muita ruumiinosiaan kuin olla syömättä. Tai ainakin kalliimpaa, ei se syömättä oleminenkaan meiltä kaikilta suju ja jotkut tarvitsevat siihenkin lääkärin apua.
Jotkut jaksavat sitten tutkia sitäkin, onko miellyttävä ulkomuoto menestyksen tae. No on ja ei ole, eikö se ole selvää. Riippuu muista tekijöistä, onko susiruma naama ihmiselle ärsyke yrittää muilla elämänalueilla vielä kovemmin, ja jääkö kaunis poika tai tyttö odottelemaan loppuiäkseen lisää namia kilteiltä tädeiltä ja sediltä.
Olisipa elämä niin yksinkertaista, että kauniit ihmiset olisivat myös kivoja ja hyviä ja rumista tietäisi heti, että tuolta ei voi odottaa kuin petosta ja pahuutta. Näinhän on vaikkapa keskinkertaisissa tv-sarjoissa: niistä tietää aina, kuka on roisto, ihan leuan rakenteesta varsinkin miehillä. Mahtaa olla mukavaa olla moinen tyypitelty näyttelijä. Tai muusikko, kirjailija, kuvataiteilija: isoimmat kuvat ja syväluotaavimmat artikkelit tuppaavat osumaan sievimmille tapauksille, joiden lahjakkuus on tietysti myös ylittämätön...
Tutkijapiireissä en ainakaan huomaa moista tapahtuvan. Vaikka kukapa tietää, valikoituvatko esille nostetut (saati palkitut) tutkijat tiedostamattomasti sittenkin ulkonäön perusteella. Jos ajatus ei tunnu absurdilta, olemme vaarallisella tiellä - toivottavasti tuntuu. Ainakin feministin kannattaa olla nätti, muuten hän ruikuttaa vain omaa miehen puutettaan. Kukaan kaunishan ei moisesta kärsi. Tai mistään.
Loppukaneetti: Olisiko kouluampujan ongelmiin kiinnitetty enemmän huomiota eri tahoilla, jos hän olisi ollut rumempi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti