Matkalla jonnekin

Viimeisin Nyt-liite kysyy taas kerran, mitä lapsista ja nuorista tulee isona, ja ihmettelee mistä kaikki account managerit tulevat vai miten se meni.

Minä halusin lapsena kirjailijaksi, vaikka tiedostinkin puutteeni kaunokirjallisuuden alueella. Arvelin asian jotenkin korjaantuvan, ja niinhän tässä on käynyt, kirjoittaa saan ja saisin enemmänkin muttei oikein kerkiä.

Kun opiskelijoita tulee laitokselle, oli taustalla sitten valintakoe, pääaineenvaihto tai hyväksytyt avoimen opinnot, ei laitoksen väki yleensä tiedä paljoakaan siitä, minne opiskelija haluaa päätyä. Maisteriksi kaiketi? Ainakin toivottavasti, koska sinne häntä ollaan viemässä ellei pahasti vikuroi.

Sen jälkeen ei sitten tietoa oikein olekaan. Nyt ollaan tilanteessa, jossa kerätään säännöllisesti tietoja siitä, minne meiltä valmistuneet ovat menneet töihin. Moniaalle, lienee paras tiivistelmä edelleen. Valmistuneita on nykyään jo niin paljon, ettei kaikkien tarinoita tunneta kuten ennen vanhaan.

Tämän takia olisi naurussa pitelemistä, ellei se taas kaatuisi yliopistojen niskaan jonain käskyttämisenä, kun käytetään puheenvuoroja korkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyön tiivistämisestä.

Mitä elinkeinoelämä haluaa? Mehän emme tuota niitä supersankareita, varaosilla varustettuja koneihmisiä joita nykyään kai eniten kaivattaisiin. Vaan ihan tavallisia historiaa opiskelleita ja historiantutkimuksesta jotain tietäviä ihmisiä, joita ei ole kyetty vieroittamaan kaikenlaisista vaarallisista tarpeista kuten perhe-elämästä ja vapaa-ajan kaipuusta.

Yliopisto voi olla niin monta asiaa - kun viimeksi vastustin herrasväen tuottamisen ajatusta, niin kyllähän niitäkin taitoja kertyy osakunnissa, yliopiston juhlissa ja nykyään melkein missä vain. Iltapukuja kuluu jos siitä tykkää. Muutenkin moni oppii käyttämään fiksuja sanoja ja väittämään pitävänsä kuivista valkoviineistä, oikeastaan vain punaviinistä. Tai mitä nyt milloinkin pitää osata tai ainakin nyökytellä mukana.

Rosa Meriläinen kirjoitti blogissaan taannoin, ettei hän koe oppineensa yliopistossa mitään. Tuli vain mieleen oman fuksisyksyni esitelmä, jonka piti silloinen rehtori Päiviö Tommila: suuren juhlasalin kalvosulkeisissa selvisi, että meiltä odotettiin myös persoonallisuuden muuttumista. Nauroimme sille tuolloin, mutta tapa ajatella ja hahmottaa maailmaa tulee hiipien. Eikä se kaikki ole vain koppavia mielipiteitä ja nyökyttelyä.

Olen kaiketi ennenkin luritellut siitä, kuinka yliopisto on minulle ennen kaikkea tieteen tekemisen ympäristö - en väheksy opettamista, vaan sen yhteys tutkimukseen on suora ja selkeä. Eräs kollega totesi taannoin, että hänellä on virassaan niin paljon töitä että hän joutuu rikkomaan lakia.

Yliopistossa opetuksen pitäisi näet perustua uusimpaan tutkimukseen, eikä hän ehdi seurata edes oman alansa kirjallisuutta, saati tutkia itse. Aijai. Tässä on laadunvarmistukselle purtavaa, jos sen pikku hampaat moiseen ylettävät.

Kaikista opiskelijoista ei tosiaan tule tutkijoita, mutta suutun kyllä, jos sanotaan ettei tutkimukseen liittyvistä taidoista ole mitään hyötyä muualla kuin yliopistossa.

Vauvanhoito lienee mahdotonta, ellei ole havaintoja, hypoteeseja, kirjallisuutta, johtopäätöksiä... ja näillä tuloksilla on suora vaikutus vastaiseen toimintaan. Ellei sitten olla niin jonkin ideologian lumoissa, ettei havaintoja voida ottaa todesta, tai ne tulevat väärältä henkilöltä (isä, anoppi jne.).

Julkinen keskustelu yliopistoista sun muusta onkin yleensä sillä tasolla, että lapsi olisi aikaa haudassa, jos päättelyn taso olisi sen hoidossa samanlaista.

Loppuun sankaruustutkijan sitaatti lempielokuvastaan:

MAXIMUS 5,000 of my men are out there in the freezing mud. 3,000 of them are bloodied and cleaved. 2,000 will never leave this place. I will not believe they fought and died for nothing.

MARCUS And what would you believe?

MAXIMUS They fought for YOU and for Rome.

MARCUS And what is Rome, Maximus?

MAXIMUS I have seen much of the rest of the world. It is brutal and cruel and dark. Rome is the light.

MARCUS Yet you have never been there. You have not seen what it has become. (...)