Aloin miettiä suhdettani opiskelijavalintoihin tarkemmin eilisen purkauksen jälkeen. Varsinkin näinä kaikkea älykkyyden ylivaltaa ja yli-ihmiskuvitelmia paheksuvina viikkoina pitää ehkä vähän selittää.
Kuten kai olen joskus todennutkin, en ollut lukiossa mikään huippu, koska en siellä paljoa edes käynyt. Pari laudaturia ja olematon opiskelutekniikka taskussa lähdin sitten maailmalle onneani etsimään.
Onneksi ala-asteelta saakka mukana ollut kaveri pääsi valtsikkaan, niin minäkin kuulin koko tiedekunnasta. Kuuntelin hänen touhotustaan ja menin huvikseni katsomaan pääsykoekirjoja kauppaan. Vaikutti hyvältä, päätin kokeilla.
Tilannehan ei ollut näin leppoisa kuin miltä saan sen kuulostamaan. Olin töissä lähettinä ja minua oli kyselty po. rahoitusfirmassa muihinkin hommiin, mutta en rakastanut konttoriympäristöä silloin enkä rakasta nyt.
Akateeminen itsetuntoni oli kuitenkin pohjamudissa, koska en tosiaan kokenut osaavani mitään tai tajuavani mistään. Valtsikkaan oli silti pakko päästä, sillä innostuin pääsykoekirjoista lukemisen myötä ihan tosissani. Ihmettelin vain, miksi lukiota ei voitu tehdä yhtä kiinnostavaksi.
En kai olisi uskaltanut mennä pääsykokeeseen ollenkaan, ellen olisi saanut niin hyvää palautetta valmennuskurssilta. Eivät ne kurssit kenenkään puolesta lue, mutta jos ihminen ei edes tajua osaavansa asioita, ne voivat sen kertoa.
Pääsin sisään puoli vai oliko se neljännespistettä yli pisterajan ja sillä tiellä ollaan, onneksi! Valtsikassa en enää ollutkaan vain ärsyttävä kakara, vaan ihmiset pohtivat samoja asioita kuin minäkin. Ja paljon syvemmin kuin mihin olin tottunut, joten haastetta riitti.
Talous- ja sosiaalihistorian opiskelijathan ovat vuosien mittaan koettaneet luoda itsestään kuvaa "sisäänpäinkääntyneinä kommunisteina", ja tämä huumori ja myös asian vakavampi puoli ovat minulle edelleen tärkeitä. Lähes kaikki läheisimmät ystäväni tekevät laitokselle väitöskirjaa - onko tämä hienoa vai säälittävää, riippunee kuulijasta.
Kun siis olen ollut mukana opiskelijoiden valintaprosessissa, rinnassa on ollut suurta myötätuntoa pyrkijöitä kohtaan. Vastauksia lukeva ei saa tietää pohjapisteitä eikä juuri muutakaan hakijasta. Käsiala jää mieleen päällimmäisenä. Niin ja se yksi, joka piirsi koko vastauksensa kirjoittamisen sijasta, oliko se nyt Suomen vientituotteet 1800-luvulla tai jotain. Pelasti päivän ja useammankin.
Kun teen ihan tavallisia tenttikysymyksiä, pidän tavoitteena ns. separaattorikysymystä. Sellaista, joka erottelee ulkolukijat ja asian myös hahmottaneet toisistaan. Yliopistossa opiskelu on näet hemmetin vaikeaa ensimmäiselle ryhmälle, joten heitä ei pidä palkita opiskelutyylistään. Kaikissa tenttikirjoissa on onneksi se taso, jonka tavoittamalla vasta alkaa kehittyä ymmärrys siitä, miksi koko asiasta pitää vouhottaa.
Ensimmäisinä opiskeluvuosina minäkin haalin opintoviikkoja (nyk. opintopisteitä) tuolla vanhan hyvän ajan lukutyylillä. Sitten tuli vuosi, jolloin mikään tentti ei ollut mennä läpi. Masensihan se, koska vuosia oli jo kulunut ja joskus oli tarkoitus valmistuakin. Proseminaariin olisi pitänyt mennä.
Jotain naksahti tuon vuoden aikana, koska sen jälkeen arvosanani nousivat kauttaaltaan ja muutenkin asiat alkoivat lutviutua. Mitä lie ollut, ei minua kukaan suuri pedagogi höykyttänyt uuteen uskoon. Tähän olisi kuitenkin syytä pyrkiä, sillä uskon monen opiskelijan kolkuttelevan YTHS:n terapian ovia turhaan kun ongelma on älyllinen.
Kolmas suuri oppimiskausi ovat muuten olleet äitiyslomat. Kun pääsee hetkeksi irti työstä, alitajunta järjestelee palikat parempaan kuosiin ja saattaa jopa valmistua väitöskirja. Ei siis ole välttämättä vaarallista, jos välillä tekee jotain muuta kuin tiedettä.
Tämän sekavan tarinan tarkoituksena on selittää, että yliopisto ei ole minusta mikään erikoislahjakkaiden supersankarihautomo, vaan paikka, jossa tietyntyyppiset ihmiset voivat valmistua aloille, joilla heistä on jotain hyötyäkin.
Varsinkaan yliopisto ei ole minusta herrasväkitehdas (ks. 17.9.), vaikka ylempien luokkien lapsilla onkin paremmat mahdollisuudet päästä sinne. Jako alkaa toiseksi viimeisen Tiede-lehden mukaan jo vauvana: herrasväen kakaroille puhutaan enemmän ja aivot kehittyvät.
Pois siis tietokoneelta ja puhumaan lapsille :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti