Akateeminen Kontula

Päivän Hesarissa on kaksi mielipidekirjoitusta, jotka liittyvät mielessäni yhteen hauskasti.

Ensin Jyväskylästä kajahtaa tutkijoiden asemasta - näinhän se on, tuo on tiedetty, totta törisevät. Tutkiminen on tehty olosuhteiltaan niin hankalaksi, että huipuksi ja innovaattoriksi on aika hemmetin vaikea nousta. Juhlapuheet ovat jälleen kerran tukevasti ilmassa.

Milloin asioista päättävät saati muut tahot käsittävät, että yksittäinen tutkija, parhaassa tapauksessa yhteen koottu tutkijaryhmä on se taho, josta ne innovaatiot ja uudet ideat lähtevät? Ihminen on kaiken perusta, ei organisaatio. Ja ihmisillä on syömisen ja asumisen kaltaisia kiusallisia tarpeita, jopa tutkijoilla.

Tästä syystä ei ole yhdentekevää, miten yksittäisen tutkijan elämä rahoitetaan. Kuten olen todennut, kirjoittamalla ei voi elää, opettamalla jotkut mutta sitten ei ole aikaa tutkia. Apurahat sun muut ovat ainoa keino, kun vain muuten toimisivat. Valtio tai vastaava taho ei tosiaankaan masinoi tutkimusta, yliopistotkin pääasiassa hallinnoivat (ja keräävät kunnian).

Alempana samalla sivulla sitten kommentoidaan Helsingin kaupunginosia koskevaa tutkimusta. En ole tutkimuksesta vastanneen Mari Vaattovaaran järjenjuoksusta saanut selvää aiemminkaan, en toisaalta usko että Hesari osasi taaskaan uutisoida tutkimusta oikein. Toisaalta, on ne lähihoitajat oikea kurjistumisen merkki asuinalueella...

Täällä meillä kävi maanantaina sankaruusprojektin tutkijoita, yhtä vaille kaikki olimme koolla. Yksi joukosta muisteli lähes kahtakymmentä vuottaan naapurikorttelissa ja kuinka ihanaa täällä Kontulassa oli asua. Hän mietti, asuiko tuttu tutkijapariskunta juuri tässä meidän asunnossamme aikanaan (ei nyt sentään, jokin toinen samanlainen kämppä lieni kyseessä).

Muutama muukin yliopistotuttu on ilmoittautunut entiseksi kontulalaiseksi. Kaikilla ei ole yhtä auvoisia muistoja, mutta kun aikanaan puolisoni kanssa allokoimme resursseja, tämä edullinen ja viihtyisä asuinalue oli helppo valinta.

Tutkijanura ei ole vuosikymmeniin ollut erityisen tuottoisa, ja varminta onkin järjestää perustarpeensa niin, etteivät vuodot apurahaputkessa sotke koko systeemiä - ettei käy kuin Nokialla. Kontulan kaltaiset metron varressa sijaitsevat lähiöt ovatkin tutkijoille hyvä valinta.

Kyllä, täällä asuu muitakin kuin tutkijoita, totta vieköön. Voi sanoa että laidasta laitaan, pihassa on Mersua ja Alfa Romeota siinä missä Ford Focuksia, Fiatia ja Toyotaa. Ostarilla ovat sitten ne Euroopan omistajat, joita vartijat siirtelevät sivummalle kauppalistaa tavailevien tieltä.

Kahden lapsen kanssa ostoksia raijaavaan suhtaudutaan pääasiassa erittäin positiivisesti jos mitenkään. En minä kamelinkarvaulsterissa liehukaan - yliopiston nukkavieru look sopii tänne kuin nenä päähän. Ja yhteiskuntaa saa tutkija katsella minkä kerkiää. Ei tarvitse vain lehdistä lukea, että jossain on maahanmuuttajia ja perussuomalaisia.

Eli tänne vaan. Kun ei sitä sosiaalista nousua voi kuitenkaan harjoittaa asumalla Eirassa, niin miksei saman tien jättäisi rahaa muuhunkin (jos sitä sattuu saamaan, voi niinkin onneksi käydä). Ei ole paineita elää missään suhteessa kuin miljonääri - kun on paljon erilaisia ihmisiä muutenkin, voi jopa löytää sen ihan oman tapansa.

Lapset saavat huonoja vaikutteita ja tulevat kiusatuiksi joka paikassa ja kouluhäirikköjä on kaikkialla. Tosin ainakin meidän lähipäiväkotimme lapset ovat iloisia, hauskoja ja hyväkäytöksisiä. Pienemmistä pidetään huolta ja yhdessä leikitään, aikuisille jutellaan fiksusti. Kukapa uskoisi, Kontulassa?

Mutta tutkijatuttuni olikin aikanaan asukasaktiivina mukana kehittämässä kyseistä päiväkotia, jossa hänen lapsensa tuolloin oli. Jatkuvuus luo turvallisuutta, ja sitä alkaa olla näissä vanhoissa kauhulähiöissäkin. Tervetuloa!